Kirkon julkisuuskuvasta on puhuttu pitkään. Millainen se on? Miten sitä pitäisi hallita?
Kirkko on iso ja moninainen instituutio, joka näyttäytyy erilaisena eri puolilla maata riippuen siitä, mikä on kirkon asema kussakin yhteisössä. Kirkkoon kuulutaan tai ei kuuluta. Kirkollisiin tilaisuuksiin osallistutaan tai ei osallistuta.
Kirkolla on monta julkisuuskuvaa. Konservatiivilla on omansa, kirkosta eronneella omansa.
Kun osallistuminen kirkon toimintaan – myös ajatuksen tasolla – vähenee, julkisuuden synnyttämien mielikuvien voima lisääntyy. Valitettavasti kirkko näyttäytyy usein konservatiivisempana kuin se onkaan. Avioliittonäkemyspuheet ovat tekemässä kirkon ihmisistä vanhan järjestelmän kätyreitä. Esitetään reipasta ja modernia, mutta oikeasti ollaan jäykkiä ja pykälien palvojia.
Kirkko pitää itseään poikkeavana organisaationa, jonka rakenteet ovat teologisesti perusteltuja. Voivat toki ollakin, mutta onko se järkevää? Teologisia perusteluja kun on erilaisia, kuten on organisaatiorakenteitakin.
***
Kirkon julkisuuskuvaa ei voi kokonaisuudessaan hallita, sillä sitä rakentavat niin monet toisistaan irrallaan olevat tahot.
Kirkon julkisuuskuva muodostuu ainakin seuraavien toimijoiden vaikutuksesta: seurakuntien viestintä ja lehdet, herätysliikkeiden viestintä ja lehdet sekä kaikkien medioiden kirkkoa koskeva uutisointi. Ja sosiaalinen media siihen päälle.
Osa kirkon julkisuuskuvan hallintayrityksistä on viestintää sekä hyvässä että pahassa. Sitä pitää tehdä, vaikka viran puolesta. Kenttää ei voi niin sanotusti jättää vain journalistien haltuun.
Suurin osa julkisuudesta on hallitsematonta imagonrakennusta eli uutisointia ja sen vastaanottoa. Lukija tulkitsee niin kuin haluaa. Journalismi on vaikutuksiltaan voimakkaampaa kuin viestintä. Journalismi korostaa konflikteja, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin vallitsevien olojen viestinnällinen ylistys.
Seurakuntalehdet seilaavat viestinnän ja journalismin ristiaallokossa. Mitä suurempi lehti, sitä suurempi journalistinen vapaus.
***
Tavallaan kirkon julkisuuskuva on sattuman oikkujen rakentama. Mutta ei ihan. Viestintä oikoo väärinkäsityksiä, alleviivaa myönteisyyttä, tiedottaa faktoista. Viestintä ylläpitää kuvaa avoimesta ja jotakuinkin fiksusta yhteisöstä, joka ei loppupeleissä olekaan vanhoillisuuden panttivanki – vaikka onkin.
Piispanvaalit ovat yksi esimerkki hallitusta julkisuuskuvan rakentamisesta, johon sisältyy hallitsemattomia ja epätoivottavia elementtejä. Ehdokkaat kun saattavat sanoa vastaanottajan kannalta epämieluisia asioita ja profiloitua liian konservatiivisiksi tai liberaaleiksi. Jos kirkon johtoon on ehdolla ihminen, jonka arviot ovat minulle vieraita, voi kuva kirkosta olla tympeä ja vahvistaa ennakkoluuloja.
Taannoisessa arkkipiispanvaalissa törähti kirkollinen imagokampanja koko laajuudessaan. Hyvä kun törähti ja teki näkyväksi sen, mistä on kysymys, moniäänisyydestä. Mutta julkisuuskuvan hallinnan kannalta tilanne oli kuin ampuisi haulikolla nuppineulanpäätä. Osuman lisäksi tulee vahinkoja.
Kirkon viestinnän mottolauseen tulisikin olla: Tehkäämme kaikki se, mikä on omissa käsissä – loput jätämme Herralle.
Ja Herrahan hoitaa antamalla monitulkintaisuuden kukkia.
****
Helsingin ylipistolla keskustellaan kirkon julkisuuskuvasta keskiviikkona 2.5. kello 18
Vartija-lehden järjestämässä tilaisuudessa
.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Analyysi: Tasapainoilu viestinnän ja journalismin välillä on sisäänrakennettu kirkolliseen mediaan
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.