Mari Leppänen vihittiin sunnuntaina piispaksi Turun arkkihiippakuntaan. Kuten tavallista, vihittävä piispa saarnasi messussa. Tällä kertaa saarnasta on kuitenkin puhuttu epätavallisen paljon. Moni on kertonut itkeneensä. Tekstin äärelle aiotaan palata moneen kertaan.
En yllättynyt kuullessani näistä kokemuksista. Saarna oli järisyttävän hyvä. Se oli kudelma, joka kertoi poikkeuksellisen paljon myös Mari Leppäsestä.
Saarna antoi hyvän kuvan uuden piispan hengellisyydestä, teologian ytimestä ja yhteiskuntanäystä. Se osoitti, että elämäkertatutkijana Leppänen ymmärtää syvästi historiaa ja haluaa yhtä syvästi rakentaa tulevaisuutta. Saarna otti huomioon pandemian, naisen paikan kristinuskon historiassa ja samana päivänä alkaneen Yhteisvastuukeräyksen. Piispa antoi tulla kirkkokritiikkiä, joka oli terävää mutta ei repivää. Turun tuomiokirkon pitkä käytävä, kristikunnan alkuhämärät, menneet mystikot ja tämän päivän etsijät, alku ja loppu, nivoutuivat yhteen esteettisesti ja retorisesti taitavasti.
Koko 15-minuuttisen kestonsa ajan saarna pysyi kuitenkin saarnana päivän tekstistä, sylissä kannettavasta Jeesus-vauvasta ja vanhasta Simeonista. Punainen lanka ei hetkeksikään livennyt evankeliumista. Puheesta ei tullut luentoa tai ohjelmanjulistusta. Se oli saarna.
Kokonaisuus kertoi sisäistetystä hengellisyydestä, jossa ei ollut mitään päälle liimattua eikä mitään, mitä Mari Leppänen ei tarkoita. Viesti oli suorempi kuin piispanvaalikampanjan aikana. Saarna oli ihmisen puhetta ja yllättävän virkistävää.
***
Mitä Mari Leppäsen teologisesta ja hengellisestä ytimestä sitten saattoi kuulla?
Leppänen puhui ohikatsotuista ja ulossuljetuista ihmisistä. Vaatimuksista, joita ihmiset Jumalan nimissä ripustavat toistensa päälle. Ihmisten haavoista. Leppänen kertoi heistä, jotka ovat astelleet tuomiokirkon käytävää ja heistä, jotka olisivat halunneet astella käytävää mutta siihen ei ole ollut mahdollisuutta.
”Kirkon portinvartijat ovat toisille ovet avanneet ja toisilta ne sulkeneet. Sellainen on tämän Jumalan huoneen historia ja todellisuus”, hän sanoi.
Tuo kaikki kertoi tietysti myös Leppäsen omasta kokemuksesta lestadiolaisen liikkeen ulkopuolelle suljettuna naispuolisena pappina.
Mari Leppänen otti esiin myös kirkon kuolleet sanat, toiminnalla täytetyn tyhjyyden, tärkeilyn. Hän puhui etsivistä ja kaipaavista ihmisistä, jotka katsovat hänen piispanvihkimystään kuin näytelmää. Tämän hän teki tarkkanäköisesti ja kaunistelemattomasti, ei silti yläpuolelle asettuen.
Leppänen puhui Jeesuksesta, joka ei sano mitään, vaan ottaa syliin. Hän puhui Jumalasta, jonka haavojen ei toivo itsessään koskaan umpeutuvan.
***
Saarna tuntui sisältävän lupauksen. Toteutuessaan se olisi kirkolle lahja. Saarna lupasi, että piispa Mari Leppänen vie muutosta eteenpäin rauhallisesti, rehellisesti ja syvän hengellisesti.
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä