Siionin virsi vyöryy alakuloisena Isonkyrön herättäjäjuhlakentällä heinäkuussa vuonna 2012. Tuhatpäisen juhlakansan virteen on tiivistynyt vuosisataista talonpoikaista elämänkokemusta, luterilaista hengellisyyttä ja suomalais-ugrilaista tappiomielialaa.
Se on heränneiden eli körttiläisten käsitys ilosanomasta.
Herännäisyys on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä. Sen ulkokuori on nykyään yhtenäinen, mutta sisällä on erilaisia tapoja nähdä liikkeen ydin.
Liberalisoituminen, uhka vai mahdollisuus?
Millaisia nämä tavat ovat?
Tarkastellaan vaikkapa Minna Kettusen ja Panu Laturin painotuksia. Kettunen on kirjailija, kolumnisti ja lapinlahtelaisen Väärnin pappilan emäntä. Laturi puolestaan on herättäjäjuhlilla käyvä vihreiden puoluesihteeri.
Kettusen mielestä körttien pitäisi rukoilla yhteiskunnan parjaaman kirkon puolesta ja rohkaista ihmisiä elämään arjessa kristittyinä. Hänen mukaansa herännäisyyden mahdollisuuksiin kuuluu materialismin vastaisen kapinahengen iloinen todeksi eläminen. Liikkeen uhkana taas voi olla liian pitkälle menevä opillinen ja eettinen liberalisoituminen.
– Körttiläisessä ajattelussa ei pidä unohtaa esimerkiksi kadotusta eikä olla niin suvaitsevaisia, että suvaitaan aivan kaikkea.
Panu Laturin mielestä ”herääminen” voisi nykyään olla sitä, että huomataan ympäristön tila ja maailman köyhien hätä.
– Pidän siitä, että herätysliikkeiden joukossa herännäisyys on yksi yhteiskunnan omantunnon, avoimuuden ja armon ääni. Se kunnioittaa ihmisten päätöksiä ja arvostaa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä. Herännäisyys pitää myös huolen siitä, että kirkosta ei tule kauhean fundamentalistista.
Omaa yhdistystä vastustettiin
Mistä tähän on tultu? Kelataan ajassa sata vuotta taaksepäin. Tuolloin, 1900-luvun alussa, körttiläiset olivat kuin Aleksis Kiven
Seitsemän veljeksen jäykkäniskainen veljessarja.
Siinä missä Jukolan pojat pakenivat yhteiskuntaa metsään, herännyt kansa ei mitenkään yksimielisesti halunnut muodostaa vapaan seuraliikkeen ylle kristillistä yhdistystä. Herännäisyydellä oli takanaan jo 1700-luvulla alkanut historia. Sen juuret olivat maaseudun ja kartanoiden pietismissä. Heränneiden käyttämät Siionin virret taas tulivat herrnhutilaisilta. Tunnetuin körttivaikuttaja oli 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa elänyt nilsiäläinen talonpoika Paavo Ruotsalainen.
Moni muu liike oli jo perustanut toimintaansa varten yhdistyksen. Heränneiden oma kustannus-osakeyhtiö oli aloittanut toimintansa 1892.
Lopulta Wilhelmi Malmivaaran johtama herännäisyys päätti uudistua. Sisälähetysseura Herättäjä perustettiin 20.2.1912 Ylivieskan Jaakolan talossa pidetyssä kokouksessa. Viime helmikuussa tuosta kokouksesta tuli kuluneeksi sata vuotta.
– Malmivaaran projekti oli kytkeä maaseudun hengellinen liike tiedostavan suomalaisen yhteiskunnan nousuun, kertoo Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja ja Raudaskylän kristillisen opiston rehtori Jukka Hautala.
Järjestäytyneestä herännäisyydestä muodostui omaperäinen voima, joka on kansanliikkeenä rakentanut kirkkoa ja kansakuntaa.
Suomalaisuusaatetta ja suojeluskuntia
Vuoden 1918 sodassa valkoisten riveissä taistelleet heränneet muodostuivat monen silmissä suomalaisen talonpojan ja kristillis-isänmaallisuuden arkkityypeiksi.
Nuoressa tasavallassa monet herännäiskodit kannattivat suomalaisuusaatetta ja suojeluskuntalaisuutta. Etelä-Pohjanmaalla useat körtit olivat lähellä Isänmaallista kansanliikettä (IKL). Tunnetut körttipapit K. R. Kares ja Elias Simojoki olivat oikeistopuolue IKL:n kansanedustajia.
Myöhemmin moni on arvostellut tätä herännäisyyden vaihetta. 1930-luvulla Suomessa tuntui kuitenkin voimakkaana kommunistisen ja ateistisen Neuvosto-Venäjän uhka.
Herännäisyys ja sen sisarliike evankelisuus ovat olleet yhteiskunnalliselta suuntautumiseltaan hyvin erilaisia, sanoo kirkkohistorioitsija ja herätysliiketutkija Teemu Kakkuri.
– Herännäisyys oli evankelisuuteen verrattuna melko yhtenäinen maaseudun viljelijöiden liike. Siksi se sai liikkeenä tartunnan suomalaisesta kansallismielisyydestä. Evankelisuus oli siihen verrattuna heterogeenista: myös kaupunkien, herrojen, sosialistien ja ruotsinkielisten liike.
Herännäisyyden korostettu isänmaallisuus säilyi niin kauan, kun sitä johtivat nuoruuden näkynsä 1930-luvulla saaneet miehet. Vielä vuonna 1961 Herättäjä-Yhdistys julkaisi nuorisolle tarkoitetun kirjan Ja isänmaa on sen nimi.
Herännäisopisto Lapualle 1914
Maailmansotien välillä herännäisyys eli kansanliikkeenä voimansa päiviä. Sen johdossa vaikuttivat 1922 kuolleen patriarkan Wilhelmi Malmivaaran jälkeen K. R. Kares ja Väinö Malmivaara.
Kansanopistoaate oli tullut Suomeen jo 1800-luvulla. Ensimmäinen herännäisopisto aloitti Lapualla vuonna 1914. Lisää perustettiin nopealla tahdilla. Vuosikymmenten ajan herännäisyys voimistui juuri herännäisopistoissa. Kymmenet tuhannet nuoret saivat niissä yleissivistävää koulutusta luokassa ja herännäishenkistä kasvatusta seurapenkissä. Herännäisyyttä ennestään tuntemattomatkin nuoret pukivat opistotalven jälkeen loppuiäkseen ylleen tumman körttipuvun. Perinteinen kansanopistojen työ jatkui 1960-luvulle, siihen saakka, kunnes Suomessa siirryttiin peruskoulujärjestelmään.
Herännäistaustaisia kansanopistoja toimii yhä, tällä hetkellä yhdeksän. Jukka Hautala myöntää, että herännäisyyden ja opistojen kytkös ei ole entisensä.
– Opiskelijoita ei ole enää tarkoitus uittaa herännäisyyteen. Mutta kyllä heille pitäisi modernilla tavalla välittää se viisaus, joka herännäisyydessä on. Jos ei Siionin virsiä enää opitakaan, niin jospa ainakin opittaisiin, mitä tälle maailmankylälle kuuluu.
Siionin virsiä ja lyhyitä puheita
Herännäisyys elää seuroissa. Ne ovat tapahtumia, joissa veisataan heränneiden laulukokoelmaa, Siionin virsiä, ja pidetään lyhyitä, sielunhoidollisia puheita. Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtajan Simo Juntusen mukaan seuroihin tiivistyy koko yhdistyksen olemassaolo.
– Yhdistyksen tehtävä on huolehtia siitä, että Siionin virsiä on olemassa ja että niitä veisataan seuroissa ja muualla.
Samoilla linjoilla on Minna Kettunen. Körttiläinen identiteetti merkitsee hänelle luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja Siionin virsien rakastamista. Niistä ei hänen mielestään voida luopua herännäisyydestä puhuttaessa.
Ylistaron eläkkeellä oleva kappalainen, körttipappi Arvi Kallio muistaa sekä seurat että herättäjäjuhlat yli kuuden vuosikymmenen ajalta.
– Kun tulin papiksi Ylistaroon 1965, kotiseuroja pidettiin jatkuvasti. Kaikkiin kutsuihin ei pappina edes voinut vastata myöntävästi, kun seuroja oli usein eri puolilla pitäjää samanaikaisesti.
Seuraperinteen taantuma surettaa
Seurat liittyivät usein erilaisiin perhejuhliin: ristiäisiin, kihlajaisiin, häihin, valmistujaisiin ja hautajaisiin. Nykyisin niiden määrä on tuntuvasti vähentynyt. Tilalle ovat tulleet seurakuntataloissa pidettävät seurat.
Kallio suree sitä, että seuraperinne on taantunut jopa Etelä-Pohjanmaalla.
– Niissä käy vähemmän ja ikääntyneempää väkeä kuin ennen. Lapsia ja edes nuorensorttisia aviopareja on suhteellisen vähän.
Muutos liittyy siihen, että tietty spontaanius on kadonnut, katsoo niin ikään Ylistarosta lähtöisin oleva Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Hautala. Vielä hänen lapsuudessaan 1970-luvulla seuroja pidettiin kyläläisten kesken myös arkisin.
– Nykyisin seurat on aina järjestetty tilaisuus. Sitä entistä kotoisuutta ja luontevuutta on yhä vaikeampi tavoittaa.
Kaikki ei silti ollut ennen paremmin. Menneisyydessä seurapuhujia ei yleensä sovittu etukäteen.
– Aika usein puhujat siinä tilanteessa sitten aloittivat, että ”tuli tässä mieleeni…”. Olivathan ne puheet tilanteeseen istuvia, mutta en rohkene sanoa, oliko niissä syvällisyyttä, Arvi Kallio pohtii.
Herättäjäjuhlille mahtuvat kaikki
Heinäkuiset herättäjäjuhlat ovat liikkeen ja järjestävän paikkakunnan voimannäyte. Juhlat kokoavat edelleen parikymmentätuhatta ihmistä, vaikka osallistujamäärät ovat viime vuosikymmeninä laskeneet. Mukana on paljon nuoria. Juhlilla käy myös sellaisia, joiden side herännäisyyteen on ohut. Tapahtumassa näyttäytyminen on turvallista: herättäjäjuhlille mahtuvat oikeastaan kaikki.
Tapahtuman perusrunko on edelleen yksinkertainen: seuroja seurojen perään. Juhlaviikonlopun iltojen oheisohjelma sen sijaan on uudehko tulokas. Kallion muistin mukaan vielä Ylistaron herättäjäjuhlilla vuonna 1968 silloinen yhdistyksen toiminnanjohtaja Jussi Kuoppala torjui paikallisen kirkkokuoron toiveen saada pitää juhlien aikana konsertti.
Arvi Kallion mukaan vanhempi juhlaväki ei ole oheisohjelmista aina ihastutuksissaan. Niihin kiirehtiminen vie aikaa juhlakentän iltoihin kuuluvalta ystävien tapaamiselta.
Hän pitää kuitenkin erinomaisena asiana sitä, että oheisohjelmaa on järjestetty myös lapsille ja nuorille.
– Vanhempien ja varsinkin isovanhempien antama malli vaikuttaa siihen, että nuoret saadaan seuroihin ja herättäjäjuhlille.
Kansankirkollisuus vahvistuu
1950-luvulla kansankirkollinen näky vahvistui liikkeessä entisestään. Vuonna 1945 Kustannus Oy Herättäjä ja Sisälähetysseura Herättäjä olivat yhdistyneet Herättäjä-Yhdistykseksi. Herännäisyyttä levittivät nuoret körttipapit. Sodasta toipuvassa Suomessa Siionin virsi soi yhä useammassa pitäjässä. Hengellinen jako heränneiden ja ”maailman” välillä oli kuitenkin liikkeessä vielä selvää.
1960-luvulla sukupolvien välille muodostui repeämä myös herännäisyydessä. Osa sodan jälkeen syntyneistä nuorista ajatteli yhteiskunnallisesti toisin kuin vanhempansa. Körtti saattoi kannattaa Maalaisliitto-keskustan ja kokoomuksen rinnalla myös vasemmistoa.
Itsekin radikalismin vuodet elänyt Mikkelin emerituspiispa Voitto Huotari tuntee suomalaista herätysliikekenttää.
– Nimenomaan heränneitä teologeja meni mukaan 1960-luvun vasemmistoradikalismiin. Nykyisin taas liikkeen nuoret tuntevat vetoa vihreiden suuntaan, Huotari arvioi.
Kaupungistuvassa Suomessa herännäisperinne ei enää siirtynyt nuorille entiseen malliin. Siksi Herättäjä-Yhdistys alkoi tehdä omaa nuoriso- ja rippikoulutyötä 1970-luvun alussa.
Jonkinlainen kriisi liikkeessä oli Siionin virsien uudistus, joka toteutettiin 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Liikkeestä lohkesi silloin pieni joukko, joka pitäytyi vanhaan virsikokoelmaan.
Moraalikoodi on heltynyt
Herännäisyyden tapakulttuuri on 1960-luvun jälkeen mullistunut. Tanssiin, oopperaan, alkoholiin, koruihin ja koreanvärisiin vaatteisiin tuomitsevasti suhtautuneet körttiläiset eivät enää poikkea kannoiltaan muusta väestöstä, herätysliikkeitä tutkinut Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki on todennut.
Tiukka moraalikoodi on takavuosina saattanut myös karkottaa nuoria lapsuuden perinnöstä. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani Aila Lauha on havainnut tämän tutkimustyönsä yhteydessä ja tutustuessaan eri vuosikymmenillä opiskelleisiin teologeihin.
– Aidoilla körttiseuduilla kasvatus saattoi menneinä aikoina olla isänmaallisen paatoksen ohella myös moraalisesti tiukkaa ja ahdistavaa. Viimeistään 1960-luvulla isänmaallisuuden painotus kuitenkin maltillistui, eikä liikkeessä nykyisinkään keskitytä moraalin vartioimiseen.
Lauhan mukaan herännäisyyden piiristä on tullut paljon jatko-opintoja tehneitä teologeja.
– Havaintojeni mukaan herännäistaustaisilla tutkijoilla ja opettajilla on usein taipumusta yhteiskunnallisten ja jopa globaalien kysymysten pohdiskeluun.
Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyjen mukaan herännäisyyteen sitoutuu kiinteästi tai väljästi enemmän kirkon työntekijöitä kuin mihinkään muuhun herätysliikkeeseen.
Heränneille Lähetysseura on morsian
Globaali suuntautuminen on perinteisesti merkinnyt herätysliikkeille lähetystyön tukemista. Monesta muusta herätysliikkeestä poiketen heränneet ovat aina tukeneet kirkon suurinta lähetysjärjestöä Suomen Lähetysseuraa.
Namibiassa työskentelevä körttikansan nimikkolähetti Ossi Kuoppala sanoo, että herännäisyys on ollut Lähetysseuraa kohtaan yhtä uskollinen kuin kirkkoa kohtaan.
– Heränneille Lähetysseura on aina ollut kuin vanha morsian, jota ei jätetä. Herättäjä-Yhdistyksen tapaan myös Lähetysseuraan on aina mahtunut mitä erilaisimpia teologisia korostuksia. Tästä syystä heränneet eivät varmaan koskaan ole tosissaan edes ajatelleet perustavansa omaa lähetysjärjestöä, Kuoppala toteaa.
1980-luvulla järjestöjen suhteissa oli hankausta Lähetysseuran kustantaman Askel-lehden vuoksi. Herättäjä-Yhdistys suhtautui ei-luterilaiseksi koettuun julkaisuun nihkeästi.
Nykyisin järjestöjen välit ovat kunnossa. Kuoppalan mukaan herännäisyydestä saadaan jatkossakin lähetyskannatusta ja uusia lähettejä.
Viimeiset kiusaukset
1980-luvulle tultaessa herännäisyys alkoi saada uudenlaista julkisuutta. Siihen vaikutti ainakin vuonna 1975 kantaesityksensä saanut, Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset. Kirkkohistoriasta kaivettiin säveltäjä Joonas Kokkosen taidolla esiin outo nilsiäläinen ärmätti, jonka sanoma syntisen ihmisen mahdottomuudesta ja salatusta, armollisesta Jumalasta tuntui monista yllättävän modernilta.
Kulttuurikörttiläisyyden aallonharjalla Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtajaksi tuli Jaakko Elenius, joka sittemmin työskenteli myös Kotimaan päätoimittajana.
Kriittinen kanta ratkaisukristillisyyteen
Pitkän yliopistouran tehneen ylihärmäläisen Eleniuksen kaudella 1983–1991 herännäisyys muuttui korostetun kansankirkolliseksi. Liike otti kriittisen kannan muodissa olleisiin missioihin ja ratkaisukristillisyyteen. Juopa viidenteen herätysliikkeeseen alkoi kasvaa.
Eduskunnan varapuhemies, rovasti Anssi Joutsenlahti (ps.) työskenteli Eleniuksen kaudella Herättäjä-Yhdistyksen palveluksessa. Hän korostaa herätysliikejohtajan kansankirkkonäkyä.
– Elenius puolusti kirkossa tavallista ihmistä. Häntä ja oikeastaan koko herännäisyyttä voisi luonnehtia Jaakko Löytyn
Siionin virren (SV 271) sanoilla ”kyllä syntinenkin veisata saa”.
Teemu Kakkurin mukaan ”Jaakolla oli kantava ääni”. Häntä edeltäneet toiminnanjohtajat eivät olleet samalla tavoin julkisuuden henkilöitä.
– Elenius oli luterilainen systemaatikko, joka toi yhdistykseen teologisen asiantuntemuksensa. Toisaalta hänen puheensa olivat usein yhteiskunnallisia kannanottoja. Hän nosti yhdistyksen profiilia, Kakkuri sanoo.
Avara ja armollinen
Vuosi 2012 on ollut herännäisyyden juhlavuosi. Satavuotiasta Herättäjä-Yhdistystä on juhlittu eri puolilla Suomea järjestetyissä tilaisuuksissa. Toiminnanjohtaja Simo Juntusen mielestä vuosi on ollut menestyksekäs. Se on koonnut runsaasti väkeä tilaisuuksiin eri puolilla Suomea.
Juntunen arvioi kirkon pirstoutuvan edelleen. Siksi hän haluaisi herännäisyyden olevan eri tavalla ajattelevia kokoava voima.
– Tämän pitää olla avara ja armollinen liike. Sellainen voi saada ihmisiä liikkeelle.
Aivan mahdottomana Juntunen ei pidä sitäkään, että kirkon kiistat jakaisivat myös herännäisyyttä. Tähän saakka erilaisuutta suvaitseva liike on kestänyt yhtenäisenä.
Juntunen toivoo, että liike löytäisi uusia vapaaehtoisia vastuunkantajia, myös maallikkopuhujia. Vanhat väsyvät, mutta nuoria on vaikeaa saada tilalle.
Juntuselle on tärkeää, että yhdistyksellä on kansanliikkeen luonne.
– Yhdistyksellä on koko maassa vain 19 työntekijää. Toiminta ei saa mennä liian pappiskeskeiseksi.
Ei aihetta kohu-uutisiin
Joskus kysytään, kuka herännäisyydessä on viimeksi herännyt. Liikkeen ulkopuolella körttiläisyyttä ei usein haluttaisi edes pitää herätysliikkeenä. Monen mielestä herännäisyys on nykyään aivan jotain muuta kuin ennen. Kirkkohistorioitsija Jouko Talosen sanoin: ”Jos Wilhelmi Malmivaara eläisi nyt, hän sijoittuisi lähinnä Kansanlähetyksen lehden Uuden tien palstoille.”
Teemu Kakkuri on eri mieltä.
– Alleviivaisin herännäisyyden opinkäsityksissä jatkumoa. Viidesläiset, jotka väittävät, että herännäisyys on muuttunut, eivät tunne sitä vanhaa herännäisyyttä, Kakkuri sanoo.
Herännäisyys on ollut vahva liike Pohjanmaalla, Savossa ja Kainuussa. Kaupungistuneessa Suomessa näitä maakuntia pidetään yhä ”körttiseutuina”.
Seinäjoella ilmestyvän Ilkan pääkirjoitustoimittaja Maiju Lemettinen näkee tilanteen hiukan toisin. Etelä-Pohjanmaalla toki järjestetään usein herättäjäjuhlat, mutta monelle maakunnan asukkaalle herännäisyys on silti outoa.
– Herättäjä-Yhdistyksen johto herännäisyyden äänitorvena ei ole kovinkaan paljon esillä. Mutta se ei ole johdon vika, vaan median. Sehän pelaa monesti negaatioiden kautta, ja herännäisyys ei ole antanut aihetta kohu-uutisiin.
Ihmisen ikävöinti ei sammu
Itsekin seuroissa käyvä Lemettinen uskoo liikkeen tulevaisuuteen.
– Eihän näin hyvä kansaliike voi kuolla! Seuraliike saattaa kitua vielä vuosikymmenen, mutta olen vakuuttunut sen uudesta noususta. Kaiken hengellisen jyrkkyyden keskellä herännäisyyden armonvilausten anelulla alkaa taas olla kysyntää. Ihmisen ikävöinti ei sammu.
Samaa tehtävää korostaa Anssi Joutsenlahti.
– Herännäisyyden on puolustettava seurakuntalaisten oikeutta saada olla hyvän Vapahtajan seuraajia ilman vaatimuksia.
Jukka Hautalan mielestä herännäisyyden on jatkuakseen avauduttava ja karistettava itsestään kaikki sellainen, joka tekee siitä liikettä tuntemattomille ulos sulkevan tai käsittämättömän.
– Seuroissa ja juhlilla monen uuden kokemus voi ikävä kyllä olla, että kukaan ei tervehtinyt eikä kukaan neuvonut, kuinka täällä ollaan.
Tekopyhyyden kriitikot
Onko herännäisyyden tehtävä kirkossa jo ohi? Vuosisatainen seuraliike on saanut läpi kansankirkollisen ohjelmansa ja kirkollistunut läpeensä itsekin.
Heränneet ovat kuitenkin uudistuneet ennenkin, väittää Voitto Huotari.
– Herännäisyys on ollut kansankirkollisuuden tukipilari. Mutta tälle liikkeelle on ollut ominaista myös toistuva nahan luominen suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan.
Kansankirkollisuus elää Huotarin mukaan iltaruskon aikaa. Hänen mielestään nuoret teologit eivät enää riemastu kansankirkko-sanan kuullessaan. Herännäisyyden tehtävä olisikin Huotarin mielestä löytää kansankirkollisuudelle uusi, ajanmukainen tulkinta. Siinä olisi keskeistä muukin kuin jumalanpalvelus, joka Huotarin mielestä korostuu kirkossa nykyään liikaa.
– Olennaista on ihmisten lähelle hakeutuminen myös toimituksissa, kasvatuksessa ja diakoniassa sekä yhteiskunnallinen verkostoituminen, hän linjaa.
Herännäisyyttä tarvitaan Huotarin mielestä myös kirkossa rehottavan tekopyhyyden kriitikoksi. Tekopyhiä ovat hänen mukaansa tahot, jotka määrittelevät, miten pitää uskoa ja elää.
Iso klisee on myös totta: tulevaisuus on nuorissa. Mitä herännäisyyden roolista ajattelee teologiaa Helsingissä opiskeleva nurmolainen Juha Takala?
– Minua viehättää herännäisyyden kansankirkollinen pietismi. Se on yhteistyössä paikallisseurakunnan kanssa tapahtuvaa kasvatuskristillisyyttä. Ilmapiirissä, jossa ”uskotaan eri lailla kuin kirkko opettaa”, sellaisella on rajattomasti mahdollisuuksia edessään. Herännäisyys voisi minusta olla sillanrakentaja kirkon ydinporukasta vieraantuneisiin päin, Takala pohtii.
Hänen mielestään liikkeen uhka on paikoilleen jämähtäminen. Takalasta olisi tärkeää, että yhdistys panostaisi riittävästi lapsiin ja nuoriin.
Helsinkiläinen lukiolainen Toivo Heinimäki osallistuu Herättäjä-Yhdistyksen leireille Nilsiän Aholansaaressa ja käy seuroissa Helsingissä.
Herännäisyyden on säilyäkseen avauduttava ulos sisäpiireistä. Toivo Heinimäki, miten kutsut toisen nuoren mukaan seuroihin?
– Yhden kaverin kutsuin mukaan kertomalla, että ”lähden veisuihin, ja siellä on kavereita”. Jos kutsuisin jonkun toisen, sanoisin, että seuroissa voi rauhoittua arjen keskellä. Siellä pääsee pois elämän hässäkästä.
Kirjallisuutta:
Arjen halleluja. Herättäjä-Yhdistyksen 100-vuotisjuhlakirja (toim. Urpo Karjalainen, H-Y 2012)
Jaakko Elenius: Vakavin kasvoin, iloisin mielin (H-Y 1996)
Ilkka Huhta: Täällä on oikea Suomenkansa. Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918 (Suomen kirkkohistoriallinen seura 2007)
Petri Järveläinen – Urpo Karjalainen: Täällä lounatuulen alla (H-Y 2006)
Urpo Karjalainen: Mitä meiltä puuttuu? (H-Y 2002)
Vanhan aatamin kuoletus. Herännäiskirjoituksia (toim. Urpo Karjalainen, H-Y 2004)
Hanna Salomäki: Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen (Kirkon tutkimuskeskus 2010)
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä