Oulun hiippakunnan piispanvaalin ensimmäinen kierros käydään keskiviikkona 15.8. Vaalissa on mukana kolme ehdokasta: Raudaskylän kristillisen opiston rehtori Jukka Hautala, Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo ja Oulun Tuiran seurakunnan kirkkoherra Niilo Pesonen.
Vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä on poikkeuksellisen vahva asema nimenomaan Oulun hiippakunnassa. Tuleva Oulun piispa joutuu ottamaan kantaa moniin liikkeeseen liittyviin asioihin.
Näin piispaehdokkaat vastasivat kysymyksiin vanhoillislestadiolaisuudesta:
Mitä hyvää liike tuo hiippakuntaan?
Jukka Hautala: Liike tarjoaa vahvan alhaaltapäin kasvavan yhteisöllisyyden, hengellisen kodin. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä arvostetaan yrittäjähenkisyyttä ja työntekoa. Ne ovat tärkeitä pohjoisen Suomen elinvoimaisuuden kannalta. Liikkeellä on voimakas vapaaehtoistyön perinne. Sitä yhteiskunta tarvitsee. Lestadiolaisen liikkeen helmenä pidän juurevaa kristillistä veisuuperinnettä ja luterilaisen uskon ytimessä olevaa ajatusta syntien anteeksiantamuksesta Kristuksessa.
Jukka Keskitalo: Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen, kuten muidenkin herätysliikkeiden, merkittävä anti Oulun hiippakunnalle ja koko kirkolle on se, että ne pitävät evankeliumia esillä ja tarjoavat monelle hengellisen kodin. Omalta osaltaan ne näin rakentavat kansankirkkoamme. Vanhoillislestadiolaisuuden piiristä on noussut paljon kirkon työntekijöitä, joiden kanssa työskentelystä minulla on hyviä kokemuksia. Liikkeen jäsenet kantavat vastuuta myös kirkon hallinnosta sekä paikallisseurakunnissa että hiippakunnissa ja valtakunnallisesti esimerkiksi kirkolliskokouksessa.
Niilo Pesonen: Kaikki herätysliikkeet ovat mielestäni hyväksi ja siunaukseksi hiippakunnallemme ja kirkolle. Ilman herätysliikkeitä kirkkomme asema maassamme ei olisi yhtä hyvä kuin se tällä hetkellä on. Tämä koskee myös vanhoillislestadiolaista liikettä. Liike korostaa aivan oikein syntien anteeksiantamusta yksin armosta ja pitää tätä vahvasti esillä. Liike vaikuttaa usealla paikkakunnalla lisäten ihmisten hyvinvointia.
Millaisia vaikeuksia liike tuo hiippakuntaan?
Jukka Hautala: Muut (kristityt) ulkopuolelle jättävä seurakuntaoppi näkyy muun muassa siinä, että monessa seurakunnassa on käytännössä kaksi seurakuntaa: evankelisluterilainen ja todellinen. Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä vanhoillislestadiolaisuus edustaa selkeimmin ”kirkko kirkossa” -ajatusta.
Tällä on vaikutusta, ei vain liikkeen ja seurakunnan välisiin suhteisiin, vaan myös siihen, voivatko ja uskaltavatko liikkeeseen kuulumattomat ihmiset kutsua itseään edes kristityiksi. Vahvan yhteisöllisyyden kääntöpuolella on yksilön heikko asema, kun yksilö joutuu ristiriitaan yhteisön normien kanssa. Ristiriita voi liittyä eettisiin kysymyksiin, uskonnäkemyksiin, naiselle sopiviin rooleihin ja uravalintoihin. Näissä tilanteissa ihminen voi jäädä helposti todella yksin.
Jukka Keskitalo: En käyttäisi sanaa ”vaikeus”, mutta yleisellä tasolla herätysliikkeiden ja kirkon välinen jännite voi ilmetä siinä, että herätysliikkeet keskittyvät liikaa vain liikkeen oman toiminnan kehittämiseen, jolloin voimia ja intoa oman paikallisseurakunnan rakentamiseen jää vähemmän. On toisaalta hyvä, että herätysliikkeet tarjoavat kansankirkon isoja seurakuntia pienemmän ja kotoisamman paikan kasvaa kristittynä. Kriittisesti arvioiden tämä saattaa johtaa kirkon sisällä eriytymiskehitykseen. Tämä haaste pätee myös vanhoillislestadiolaisuuteen.
Niilo Pesonen: Jokainen liike, joka erottuu jollain tavalla muusta väestöstä, aiheuttaa myös ristiriitoja, niin myös vanhoillislestadiolainen liike. Kyse on kulttuurisesti myös vähemmistöstä. Ihmisten kokemusmaailmassa voi syntyä liian tiukka raja liikkeeseen kuuluvien ja siihen kuulumattomien välillä. Kaikki tämä synnyttää välillä turhia ennakkoluuloja ja pelkoja.
Millainen on oma suhteesi vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen?
Jukka Hautala: Mielestäni se on hyvä ja toimiva. Ruohonjuuritasolla olen ollut työyhteydessä monen vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvan kanssa, eniten koulutukseen liittyvissä asioissa. Seurakuntahallinnon tasolla työyhteys on ollut rakentava. Olen myös keskustellut yksittäisten vanhoillislestadiolaisten kanssa liikkeen kipukohdista. Tähänastisella työurallani en ole joutunut sellaisiin tilanteisiin suhteessa vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mihin piispana on mentävä.
Jukka Keskitalo: Se on minulle lapsuudesta lähtien tuttu liike kotiseudultani Torniosta, vaikka oma perheeni tai itse en ole siihen kuulunutkaan. Tunnen paljon liikkeessä vaikuttavia ihmisiä sekä pohjoisessa että kokonaiskirkon hallinnossa. Keskusteluyhteyteni liikkeen ihmisten kanssa on avoin ja suora ja mahdollistaa tarvittaessa myös haastavien asioiden käsittelyn ”silmän tasalta”.
Niilo Pesonen: En kuulu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen, mutta arvostan sen toimintaa kirkkomme ja maamme hyväksi.
Miten ottaisit piispana kantaa liikkeen asioihin?
Jukka Hautala: Piispan tehtävänä on ottaa kantaa liikkeen asioihin vain sikäli, kun liikkeen toiminnalla on vaikutusta seurakuntien todellisuuteen. Piispana hakisin keskusteluyhteyttä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) kanssa ja pyrkisin keskustelemaan jännitettä aiheuttavista asioista.
Jukka Keskitalo: Sitä on vaikea sanoa etukäteen, sillä se riippuu esille nousevista kysymyksistä. Varmasti haastaisin liikkeen jäseniä osallistumaan aktiivisesti seurakuntien jumalanpalveluksiin ja muuhun toimintaan. Tähän kiinnitti huomiota myös piispa Simo Peura puhuessaan tämän vuoden Suviseuroissa Äänekoskella.
Niilo Pesonen: Samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin herätysliikkeiden kohdalla. Arvostan herätysliikkeitä ja keskustelen mielelläni liikkeisiin liittyvistä ilon aiheista ja myös kipukohdista. Otan tarvittaessa myös oma-aloitteisesti puheeksi hankalatkin asiat, mutta teen sen kunnioittaen ja arvostaen.
Millaisena ongelmana pidät kirkon näkökulmasta vanhoillislestadiolaisen liikkeen seurakuntaoppia, jonka mukaan vain liikkeen jäsenet pelastuvat?
Jukka Hautala: Mielestäni se on vanhoillislestadiolaisten oma asia, mutta pidän sitä kristinuskon ymmärryksestäni katsoen kapeana ja puutteellisena. Toivoisin, että liikkeen nuoret, fiksut, ajattelevat ja verkostoituneet ihmiset haastaisivat tässäkin omaa liikettään.
Vakavampi asia on se, että kyse ei ole vain erilaisesta teologisesta painotuksesta tai mielipiteestä, vaan asiasta, jolla on käytännön vaikutuksia paikallisseurakuntiin. Seurakuntaoppi on omiaan luomaan aiemmin kuvaamaani asetelmaa kahdesta seurakunnasta saman seurakunnan alueella. Itse olen törmännyt tähän erityisesti nuorisotyön alaan liittyvissä kysymyksissä ja jonkin verran tämä heijastuu myös koulumaailmaan. Ihmiset saattavat tottua ajattelemaan, että on olemassa (oikeita) ”uskovia” – ja minä en ole sellainen (eli en siis ole kristitty). Toki vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi heijastuu myös kokoontuvaan paikallisseurakuntaan ja vaikuttaa siihen, ketkä ja milloin ovat läsnä jumalanpalveluksissa.
Jukka Keskitalo: Kirkko opettaa, että ihminen tulee osalliseksi Jumalan armosta sanan ja sakramenttien kautta. Ne, jotka turvautuvat uskossa Kristukseen ja hänen ansioonsa pelastuvat. Kirkon opetuksen näkökulmasta on ongelmallista, jos tähän asetetaan joitakin lisävaatimuksia tai siitä otetaan jotakin pois.
Uskoisin, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä ymmärretään varsin hyvin, että sen seurakuntaoppiin sisältyy kirkon opetuksen kannalta jännitteisiä elementtejä. Vanhoillislestadiolainen opetus on kuitenkin mahtunut luterilaisen kansankirkon varsin laajaan uomaan jo pitkään, joten miksei se mahtuisi jatkossakin. Näin olletikin, kun tiedostetaan, ettei se suinkaan ole ainoa kirkon virallisen opetuksen kanssa jännitteisessä suhteessa oleva näkemys.
Silloin tällöin kuulen – enkä nyt välttämättä ihan harvoinkaan – jumalanpalvelussaarnoja, joissa teologisesti arvioiden opetetaan, että ”kaikki pääsevät taivaaseen”, kun elävät hyvän ja lähimmäisiä kunnioittavan elämän. Jos tällainenkin näkemys mahtuu teologisesta ongelmallisuudestaan huolimatta nykykirkkoon, niin varmasti myöskin vanhoillislestadiolaisen opetus.
Niilo Pesonen: Olen kuullut useita seurapuheita, joiden sisältö on koskettanut minua juuri ehdottomalla armon julistuksellaan. On totta, että käytännön elämässä ja ilmeisesti myös seurapuheissa voi olla myös opetusta, jossa pelastuksen raja piirretään tiukasti oman liikkeen rajojen mukaan. Tämä on toki ongelmallista.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että periaatteessa vanhoillislestadiolaiset opettavat, että liikkeeseen kuuluminen ei pelasta, vaan usko Jeesukseen syntisten Vapahtajana. Tuomiovalta on Jumalalla. Ajattelen, että meillä Suomessa on kansankirkko, jossa on oltava tilaa eri tavalla ajatteleville kristityille. Tämän sisälle luen mielihyvin vanhoillislestadiolaisen liikkeen ja sen syntien anteeksiantamusta korostavan opetuksen.
Kuva: Suviseurojen kuvapalvelu. Vanhoillislestadiolaisten Suviseurat Äänekoskella 2018.
Lue myös:
Piispaehdokkaiden tentti Oulussa: Osallistuisitko Prideen? Missä asennossa rukoilit viimeksi?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.