Suomen evankelis-luterilainen kirkko on saanut uuden kulttuuriperintöstrategian. Äkkinäinen voisi kysyä, onko talousahdingossa kamppaileva ja jäsenmäärältään supistuva kirkko nyt tarkoitus lopullisesti paketoida museoon.
Ei, vaan päinvastoin. Kulttuuriperintöstrategian tähtäyspiste on vahvasti tulevaisuudessa: ilman oman perinnön ja identiteetin syvällistä tuntemista kirkko ei pärjää monikulttuurisen, globaalin, uskonnottoman ja yksilökeskisen maailman puristuksessa.
Tämä näkyy esimerkiksi juuri nyt ajankohtaisessa keskustelussa varhaiskasvatussuunnitelmaan liittyvästä päiväkotien ja seurakuntien välisestä yhteistyöstä. Siinäkin on viime kädessä kysymys sen oivaltamisesta, mikä merkitys uskonnoilla on aina ollut ja on edelleen yhteiskunnan kehityksessä.
– Omien juurien ja historian tunteminen on perusedellytys sille, että pystyy käymään tasavertaista keskustelua muiden kulttuurien ja uskontojen kanssa, sanoo professori Heikki Hanka, joka toimi kirkkohallitutuksen asettaman kulttuuriperintöstrategiatyöryhmän puheenjohtajana.
Hanka on tutkinut laajasti kirkollista kulttuuriperintöä. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen johtajana ja osaa siis asettaa kirkollisen kulttuuriperinteen myös laajempiin yhteyksiin.
Painopiste aineettomassa perinnössä
Toki kirkon kulttuuriperintöstrategiassa katsotaan myös taaksepäin ja pyritään ottamaan tiedollisesti haltuun kaikki se monella tapaa arvokas aineellinen perintö, joka hautausmaiden, kirkkojen ja esineistön muodossa on vuosisatojen aikana kertynyt seurakuntien omistukseen. Ja korostetaan niiden asianmukaisen, huolellisen ja ammattitaitoisen hoidon ja säilyttämisen tärkeyttä.
Mutta strategian painopiste on selvästi tulevaisuudessa. Ja siinä nimenomaan kirkon aineettoman kulttuuriperinnön tunnistamisessa ja siirtämisessä tuleville sukupolville, ja sitä kautta kirkon oman identiteetin vahvistamisessa.
Materiaalisen aineksen säilyttämisen merkitys on helppo ymmärtää. Siinä puhutaan hautausmaista, rakennuksista, kirkkotaiteesta, ehtoollisesineistöstä, messukasukoista, kaikesta käsin kosketeltavasta. Aineeton kulttuuriperintö tuntuu jo vaikeammalta käsitteeltä. Kirkkohallituksen kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto, joka toimi työryhmän jäsenenä ja sihteerinä, valottaa asiaa näin:
– Kirkon aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan kirkon henkistä ja hengellistä perinnettä, esimerkiksi jumalanpalveluskäytäntöjä, kirkollista tapakulttuuria ja kirkkomusiikkia.
Strategia kiteyttää, että aineeton kulttuuriperintö muodostuu henkisen ja hengellisen perinteen vuorovaikutuksessa. Siinä yhdistyvät arvot, asenteet ja tavat kirkon hengellisen perinteen pyhyyteen, uskoon ja rituaaleihin. Materiaalinen, aineellinen kulttuuriperintö puolestaan välittää ja ilmentää kirkon aineetonta perintöä.
Kulttuuriperintö on kirkon ydintä
Heikki Hanka muistuttaa, ettei kulttuuriperintö ole mikään irrallinen saareke kirkossa, yksi työala muiden joukossa. Kysymys on kokonaisuudesta, jonka strategia määrittelee näin:
”Kulttuuriperintö on kirkollisen toiminnan ydintä. Se kuuluu kirkon kaikkiin työmuotoihin ja on osa elävää ja eteenpäin katsovaa toiminnallisuutta. Kirkon toiminta säilyttää, välittää ja luo uutta kulttuuriperintöä.”
Heikki Hanka konkretisoi: hyvä esimerkki on kirkkokahvit. Jos ajatellaan mitä kirkkokahveilla tapahtuu ja mitä tapoja se sisältää, niin se on kaikkea muuta kuin konkreettisia kahvinpapuja tai kahvin juontia.
– Tai miten luterilaisessa perinteessä ymmärretään kasteen ja ehtoollisen sakramenttien merkitys: ne ovat abstrakteja asioita, mutta ne tuodaan ihmisten pariin konkreettisessa muodossa. Sakramentit ovat materian ja immaterian – aineellisen ja aineettoman – välinen linkki.
Klikkiytynyt yhteiskunta taantuu
Huomionarvoista on ylipäätään, miten suuri merkitys uskonnolla on ollut ja on edelleen monien maallisilta tuntuvien asioiden tai lainsäädännön eettisen koodiston taustalla. Hanka mainitsee esimerkkinä arkipyhät. Ne voidaan nähdä vain työehtosopimuskysymyksenä ja sanoa, että kirkon ei pidä puuttua maallisiin asioihin. Mutta jos näin toimitaan, unohdetaan arkipyhien koko historia, se mikä niiden sisältö on ja miksi ne ovat juuri sillä paikalla kuin ovat.
Nykyisessä somekuplien maailmassa on helppo ymmärtää, mihin kehitys johtaa, jos ei tunneta ja tunnisteta asioiden syy-yhteyksiä ja historiaa. Tai jos ei osata niistä riittävän selvästi ja äänekkäästi kertoa ja niitä puolustaa.
– Kun klikkiydytään pieniin piireihin, aletaan entisaikojen klaanien tavoin puolustaa vain omia etuja. Mutta jos yhteiskunta klikkiytyy, ei sen kehityksessä mennä eteenpäin vaan taannutaan.
Sillä, kuten Heikki Hanka muistuttaa, uskonnoilla on aina ollut tärkeä rooli yhteisöjen sublimaatioprosesseissa. Kysymys on yhteisöllisyydestä, yhdessä tekemisestä, ei vastakkainasettelusta.
Kulttuuriperintö on kirkon muisti – ”Vettä ei tarvitse kaataa kaivoon, se on jo meissä”
Kulttuuriperintöstrategin tavoitteena on Heikki Hangan mukaan herättää juuri tällaisia oivalluksia ja vahvistaa sitä kautta kirkon identiteettiä muuttuvassa maailmassa. Yksinkertaisesti lisätä tietoa, joka auttaa tunnistamaan merkityksiä ja määrittämään arvoja.
Siksi tiedon hankinta, hallinta ja jakaminen sekä kommunikaatio ovat strategiassa keskeisessä roolissa, Hanka sanoo.
– Ilman tätä ymmärtämystä on vaara, että tuotamme vain lisää irrallisuutta ja syrjäytymistä. Vettä ei tarvitse kantaa kaivoon, se on jo meissä. Kulttuuri ei ole jossain muualla, ei naapurissa, ei muissa maissa. Se on täällä. Se on vain kaivettava esiin: nyt tarvitaan itse asiassa paikalliskulttuurin herätysliike.
Saana Tammisto lisää, että kulttuuriperintö on kirkon muisti. On tärkeää tunnistaa ilmiöiden, arvojen ja asenteiden alkuperä, sillä kristillisen perinnön ja omien juurien tunnistaminen rakentavat pohjan kestävälle toiminnalle monimuotoistuvassa yhteiskunnassa.
Strategia muistuttaa, että monet uudet hengellisyyden ja henkisyyden muodot sekoittuvat perinteiseen uskonnollisuuteen ja muihin katsomuksiin.
– Myös tunnustuksettomuus ja uskonnottomuus saavat uusia muotoja. Nykyihminen tekee usein valintoja yksilökeskeisesti omaan kokemusmaailmaansa perustuen. Riippuvuus auktoriteeteista on vähentynyt. Yksilön ja yhteisön arvot ja arvostukset eivät aina kohtaa.
Tähtäys vuodessa 2024: Ajantasaiset tiedot seurakuntien kulttuuriomaisuudesta yhteiseen rekisteriin
Kirkon identiteetin vahvistamisessa kulttuuriperintöstrategia ei liiku vain aineettomassa yläpilvessä vaan muistuttaa myös aineellisen perinnön merkityksestä. Siihen kuuluvat kulttuuriympäristö ja maisema, kirkollinen rakennusperintö, muinaisjäännökset sekä kirkollinen esineistö ja taide. Osa näistä on lainsäädännöllä suojeltu tai muilla tavoilla määritelty arvokkaaksi.
– Tältä osin strategia asettaa selkeitä konkreettisia tavoitteita. Ajallisesti tähtäin on vuodessa 2024 eli vain seitsemän vuoden päässä, sanoo Saana Tammisto.
Siihen mennessä seurakunnilla tulisi olla ajan tasalla olevat tiedot kulttuuriomaisuudestaan: rakennetusta ympäristöstä ja esineistöstä. Tämä tapahtuu esineinventointien, rakennushistoriaselvitysten ja muiden kulttuuriperintötietovarantojen avulla. Tiedot tallennetaan kirkon yhteisen kiinteistöhallintajärjestelmän perusosaan, Basis-rekisteriin.
Kirkkohallitus aloittaa vielä tänä vuonna tarkemman toimeenpanosuunnitelman laatimisen strategiassa esitettyjen toimenpiteiden toteutustavoista, vastuutahoista, aikatauluista ja niiden seurannasta.
– Suunnitelma tullee sisältämään paljon kumppanuuksien ja yhteistyön hakemista niin kirkon sisällä kuin muidenkin toimijoiden kanssa. Ilman hankkeita, yhdessä tekemistä ja jakamista ei olemassa olevien ja tulevien taloudellisten resurssien näkökulmasta pitkälle pötkitä, arvioi Tammisto ja lisää: keskeistä on kuitenkin nähdä kirkollinen kulttuuriperintö voimavarana, eikä menoeränä.
Digitaalisuus avaa uusia mahdollisuuksia – Tavoitteena kulttuuriperinnön avoimuus ja saavutettavuus
Yksi strategian jalkauttamisen painopiste on digitalisaatio. Se avaa Saana Tammiston mukaan aivan uusia väyliä kirkollisen kulttuuriperinteen hyödyntämiseen ja jakamiseen, niin seurakunnissa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.
– Tässäkin keskeistä on tieto, sisältö. Erilaiset digitaaliset sovellukset jäävät tyhjiksi ilman ajantasaisia tietovarantoja. Tiedonhallintamenetelmien ja tiedonvälityksen muutos mahdollistaa tiedon yhteisen tuottamisen ja tätä kannattaa ehdottomasti hyödyntää.
Yksi strategian avainväittämä on, että kulttuuriperintö kuuluu kaikille. Ja juuri siihen digitalisaatio antaa uusia eväitä.
– Digitaalisuus ja avoimet tietovarannot sekä pääsy paikallisiin kohteisiin mahdollistavat kulttuuriperinnön saavutettavuuden ja kirkollisen kulttuuriperinnön säilymisen omassa kontekstissaan. Avoimuus ja saavutettavuus ovat kulttuuriperintötiedon osalta keskeisiä arvoja, Tammisto korostaa.
Nyt ei olla rakentamassa uusia seiniä
Nopeasti muuttuva toimintaympäristö ja supistuvat talouden resurssit ovat asettaneet kulttuuriperinnöstä puhumisen uuteen tilanteeseen. Vielä takavuosina olisi ollut luonnollista, että kirkon kulttuuriperintöstrategia olisi ainakin yhtenä vaihtoehtona esittänyt luterilaisen kirkkomuseon perustamista johonkin maakuntakeskukseen.
Nyt Heikki Hanka sanoo, ettei hän ole ollenkaan varma, olisiko hän puolustamassa erillisen kirkkomuseon perustamista.
– Tämä strategia ei tähtää seinien rakentamiseen, vaan olemassa olevien resurssien tunnistamiseen ja hyödyntämiseen. Museon perustaminen olisi tavallaan koko asian ulkoistamista. Pikemminkin lähden siitä, että paikallisseurakunnat verkottuvat oman alueensa muiden toimijoiden kanssa.
Strategia toteaa sen näin: ”Tunnistetaan yhteistyömahdollisuudet ja luodaan yhteistyöverkostot toimijoiden kesken. Seurakunnat hakevat kumppanuuksia kuntien, oppi- ja tutkimuslaitosten, järjestöjen, yhdistysten, museoiden ja kulttuuriperinnön hoitoa ja suojelua edistävien toimijoiden kanssa. Esimerkkeinä oppimispaketit, yhteistyö ja suhde kulttuuriperintökasvatukseen sekä koulujen opetussuunnitelmiin.”
Mitä tapahtuu tyhjille kirkoille?
Heikki Hanka korostaa, että strategia katsoo eteenpäin, kohti sitä todellisuutta, jossa kirkko on osana monikulttuurista yhteiskuntaa.
– Suuri haaste on siinä, että tämä tapahtuu tilanteessa, jossa kirkon talous kiristyy ja jäsenmäärä vähenee, Heikki Hanka sanoo.
Olennainen tulevaisuuden kysymys onkin se, että kirkossa kaikki ei tule olemaan kuten ennen. Ei ole mitään syytä haaveilla uusien seinien rakentamisesta, kun lähitulevaisuuden suuri ongelma tulee olemaan se, miten kauan edes nykyisiä seiniä on varaa pitää pystyssä ja lämpiminä.
– Tämä on myös kulttuuriperinnön kannalta merkittävä kysymys. Mitä tapahtuu niille usein pienien seurakuntien kirkoille, jotka eivät ole jatkossa jumalanpalveluskäytössä, koska niitä ei ole varaa ylläpitää kirkkoina? Mitä näille rakennuksille tehdään, jos ne ovat tulevaisuudessa seurakunnille vain suojelukohteita, joiden hoitoon ne eivät kuitenkaan saa mitään ulkopuolista taloudellista tukea, Hanka kysyy.
Tässä tilanteessa kulttuuriperinnön säilymisen ja dokumentoinnin merkitys vain korostuu. Hanka muistuttaa, että monilla asioilla on pitkät juuret, mutta kaikki ei ole pysyvää.
– Toiset toiminnot jatkuvat, toisia lopetetaan. Mutta jos ei ole tietoisuutta traditiosta, yhteys menneeseen katkeaa. Keskeistä on tiedon merkitys. Ja juuri siihen kirkon kulttuuriperintöstrategia haluaa tuoda omalta osaltaan kokonaan uuden käsityksen tiedosta.
Laajapohjainen työryhmä toimi nopealla aikataululla
Kirkon kulttuuriperintöstrategiatyöryhmän puheenjohtajana toimi professori Heikki Hanka (musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto) ja jäseninä johtava kanttori Kaisa-Leena Hannikainen (Vihdin seurakunta), professori Jyrki Knuutila (käytännöllisen teologian laitos, Helsingin yliopisto), ylijohtaja Juhani Kostet (Museovirasto), ympäristöneuvos Tuija Mikkonen (ympäristöministeriö), johtaja Pekka Rehumäki (toiminnallinen osasto, Kirkkohallitus) sekä kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto (hallinto-osasto, Kirkkohallitus), joka toimi myös työryhmän sihteerinä.
Strategia laadittiin nopealla aikataululla. Kirkkohallitus asetti työryhmän 17.11.2016 ja hyväksyi työryhmän esityksen täysistunnossaan 10.10.2017. Kulttuuriperintöstrategia on jatkoa kirkon aikaisemmalle vuosien 2010–15 strategialle. Työryhmän yhtenä tehtävä oli laajentaa strategia koskemaan myös kirkon aineetonta kulttuuriperintöä.
Kaikkiaan kymmeneen pdf-sivuun kiteytetty Kirkon kulttuuriperintöstrategia löytyy täältä.
Kuvia voi selata valkoisista nuolista:
1: Kirkkokahvit on hyvä esimerkki aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Kyse on paljon enemmästä kuin kahvinjuonnista. Kuvassa kirkkokahvit Kangasniemen kirkossa vuonna 2013. Kuva: Mikko Vähäniitty
2. Professori Heikki Hanka toimi kirkon kulttuuriperintöstrategian laatineen laajapohjaisen työryhmän puheenjohtajana. Kuva: Petteri Kivimäki
3. Kirkkohallituksen kulttuuriperintöasiantuntija, taidehistorioitsija Saana Tammisto koordinoi strategian viemistä seurakuntatasolle. Kuva: Petteri Kivimäki
4. Enkeli Hattulan Pyhän Ristin kirkon saarnatuolista. Saarnatuoli on vuodelta 1550 ja siten Suomen vanhin ja Pohjoismaiden vanhimpiin kuuluva säilynyt saarnastuoli. Sen lahjoittivat Tyrvännön Lepaan kartanon omistaja Björn Classon Lejon ja hänen vaimonsa Katharina Jöransdotter Stiernsköld. Kuva: Saana Tammisto
5. Pihlajaveden erämaakirkko rakensivat kyläläiset 1780-luvulla. Kirkon seinään on jäänyt nokisista ja märistä vaatteista ihmisten ”varjoja”. Kuva Saana Tammisto
Lue myös:
Kulttuuriperintö kantaa yli katastrofien: On aika inventoida kirkollinen esineistö
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.