Keski-Porin seurakunnan diakoniatyöntekijän Teija Elorannan työpäiviin mahtuu paljon hyviä hetkiä, mutta myös niin kipeitä kohtaloita, että auttamisen rajat tulevat vastaan. Työntekijän on huolehdittava omasta jaksamisestaan, sillä uupumus on katala vieras.
Diakoniatyön ydinajatus on: Auta niitä, joita ei muulla tavoin auteta ̶ auta niitä, joiden hätä on suurin. Diakoniatyöntekijä tarttuu siihen, mihin yhteiskunnan apu ei yllä.
– Tätä työtä ei tehdä plus-ja miinuslaskuilla tai papereita selaamalla. On kuunneltava, mitä ihminen kertoo, ja ratkaisut perustuvat pitkälti keskusteluihin, Eloranta toteaa.
Hän kokee, että asiakkaan tilannetta tarkasteltaessa on tehtävä jotain muutakin kuin yksinkertainen jaksamisluettelo: onko tiskit tiskattu, onko kaupassa käyty, onko ruoka laitettu, millainen on lääkitys. Ihminen on kuitenkin melkoinen kokonaisuus.
– On otettava huomioon se todellisuus, jossa ihminen elää. Kaikki koettu ei näy toimeentulotukipäätöksissä. Jokaisella on tarinansa, ja menneisyys vaikuttaa aina tähän päivään.
Juuri tässä on diakoniatyön rikkaus ja suunnaton haaste.
Voimaa mullasta ja evankeliumia eteenpäin käytännöllisesti
Eloranta on nähnyt työssään hyvinvointivaltion murroksen. Se muutti pitkälti myös diakoniatyön agendaa. 1990-luvun lama aiheutti melkoisen asiakasvyöryn, ja esimerkiksi EU-ruuan jako tuli kuvioihin. Paineet olivat suuret.
Niin ikään ihmisten näkemykset diakonissan toimenkuvasta ajautuivat murrokseen, eivätkä ne aina olleet yhtenäisiä. Eloranta yritti nyt vastata niin moniin tarpeisiin, että voimat pettivät. Hän päätti pitää tauon ja opiskeli puutarhuriksi.
– Ratkaisu oli varmaan isäni peruja: sormet multaan.
Ammentaessaan voimaa uusista versoista Eloranta huomasi ilokseen, että lähimmäisenrakkaus puutarha-alalla oli aivan omaa luokkaansa. Hän palveli kukkakaupassa usein myös asiakkaita, jotka hakivat suruvihkojaan ja -kimppujaan. Tuolloin hän huomasi sivumennen kyselevänsä, miten omaiset jakselevat.
– Työkaverini muistuttikin usein, että Teija, sä et ole nyt seurakunnan hommissa! nauraa Eloranta.
Tämä kertoi siitä, että silta menneeseen ei ollut aivan katkennut. Kun sitten Porin Pormestarinluodossa aukeni diakonian virka, Eloranta haki sitä ja tuli valituksi. Hän on paluuseensa erittäin tyytyväinen.
– Työalueeni on nyt sellainen, että minulla on lupa keskittyä ihmisten hätään. Minun ei tarvitse edustaa seurakuntaa useinkaan juhlatilanteissa, vaan edustan arkisella työlläni. Koen vieväni evankeliumia eteenpäin käytännön tasolla.
Tärkeintä on kiireetön ja keskittynyt kohtaaminen
Ensimmäinen yhteys asiakkaaseen syntyy yleensä puhelimessa, jossa sovitaan tapaamisen aika ja paikka. Usein asiakas toivoo, että työntekijä tulisi kotiin, mutta saattaa epävarmasti todeta, ettei jaksa siivota vierasta varten. Tuolloin Eloranta lieventää paineet tarjoutumalla kotikäynnille, jolla keskittyy aivan muuhun kuin puitteisiin.
Hän iloitsee siitä, kuinka ilmapiiri vapautuu ja laukeaa tuossa hetkessä. Asiakas oivaltaa, että kotiin ei olekaan tullut kyttääjää. Syntyy koko asiakassuhteen perusta: luottamus.
– Tärkeintä on kohdata ihminen tasavertaisena ja asettua rinnalle.
Ensin tarkastetaan yhteiskunnan tuet. Onko asiakas tajunnut tai jaksanut hakea niitä kaikkia? Diakoniatyöntekijä saattaa myös tarjoutua mukaan esimerkiksi sosiaalityöntekijän käynnille, jos haetaan toimeentulotukea. Mikäli ihminen on syrjässä aivan kaikesta, virastokäynnit saattavat kauhistuttaa.
Kaikki apu, fyysinen tai psyykkinen, vaatii pysähtymistä ja keskittymistä. Työhuoneessaan Eloranta on asettanut kellon sellaiseen paikkaan, ettei asiakas huomaa, kun hän silmäilee sitä. Kohtaamisessa pitää tulla tunne kiireettömyydestä ja levollisuudesta, kerrankin, tässä hektisessä ajassa.
– Yhteiskunta tuntuu olevan niin tehokas, että ei tajuta, että ihmisyys on lopulta hyvin yksinkertaista. Vaikeuksissa ihminen tarvitsee toista ihmistä. Kenenkään ei ole hyvä olla yksin.
Perustana jokaisen ehdoton ihmisarvo ja rehellisyys
Diakoniatyötä on toisinaan kritisoitu alkoholistien hyysäämisestä.
– Tosiasia kuitenkin on, että ihminen ei raitistu, jos ei ole ruokaa, kattoa pään päällä ja ennen kaikkea: jos ei ole arvostusta. Ihmisarvo on kaikkein tärkeintä.
Toki työntekijä pohtii tilanteita myös kriittisesti. Hyvä puoli on se, että asiakkaat ovat pääasiassa erittäin rehellisiä.
– Jos kysyn, mihin kaikki rahat ovat kuluneet, saan melko usein vastauksen: Ne on juotu.
Tästä päästään käsittelemään ongelmaa. Diakoniatyöntekijä katsoo asioita kristillisestä näkökulmasta, tiedostaen sen, että kaikki tekevät virheitä.
– Kaiken avain on rehellisyys. Jos ihminen kertoo asiat juuri sellaisina kuin ne ovat, myös auttaminen on helpompaa.
Eloranta muistaa aina sanoa asiakkaalle, että on hyvä, että tämä tuli hakemaan apua.
– Yleensä ihmiset myös ymmärtävät todella hyvin, jos kaikki mahdollinen aineellinen apu on annettu eikä enempään pystytä. He tietävät, että toimenkuvanamme on alusta alkaen olla heidän puolellaan.
Auttamisen ja vallankäytön raja on hiuksenhieno
Eloranta on huomaninut, että hänen ammatissaan raja auttamisen ja vallankäytön välillä saattaa olla hiuksenhieno. Aina on vaarana liukua väärälle puolelle. Työntekijä saattaa suistua sisäiseen hehkutukseen: ”Minulla on oikeus päättää, millaista apua toinen saa.”
– Kysyn aina ihmiseltä itseltään, millasta tukea hän mielestään tarvitsisi. Tämä on tärkeää, jotta ihmisellä säilyisi tunne siitä, että hän on tiedostava yksilö.
On myös vaara, että auttaja auttaa toisen avuttomaksi. On tullut tilanteita, joissa asiakas on epävarmana pyytänyt Elorantaa soittamaan esimerkiksi jonkun virastopuhelun. Tuolloin Eloranta on muina naisina näppäillyt puhelinnumeron näytölle, jotta asia hoituisi saman tien. Hän on ojentanut luurin asiakkaalle ja luvannut olla taustatukena puhelussa.
Hän on nähnyt monen ihmisen elävän niin raadollisessa tilanteessa, että he ovat vain harvoin kokeneet tulleensa todella autetuksi. Ongelmat ovat monesti ylisukupolvisia. Elämä on suistunut kaaokseen, jota ei jäsennetä hetkessä, jos lainkaan yhden elämän aikana.
– Eräs toimenkuvaani kuuluvista seikoista on myös auttaa ihmistä sietämään tilannetta, johon ei näy muutosta.
Tapaamiset Eloranta usein päättää sanomalla: ”Aina jos tuntuu siltä, että seinät kaatuvat, ota yhteyttä. Mietimme sitten yhdessä, miten edetään päivästä toiseen.”
Vaikka tilanne olisi kuinka lohduton, on tärkeää, ettei kukaan tunne kamppailevansa yksin.
Mikä auttaa auttajaa?
Eloranta aloittaa päivänsä menemällä koiran kanssa lenkille. Täydellinen hetki varsinkin kesäaamuina, kun luonto vihertää ja tuoksuaa, kun linnunlaulu ja tuulen kahina erottuvat hiljaisuutta vasten.
Työpaikalle saavuttuaan Eloranta menee huoneeseensa, pysähtyy ja pitää oman rauhallisen hetken. Hän avaa allakan ja tutkii, millainen päivä on edessä. Hän etenee päivä kerrallaan, ihminen kerrallaan.
Kun työpäivä on päättynyt, hän pyrkii tekemään jotakin aivan muuta.
– Kesällä nautin pihasta. Ajoittain siitäkin, jos ruoho on pitkää ja voikukat rehottavat. Rikkaruohot ovat usein kauniita. Samoin, on hienoa erottaa niiden keskeltä joku erikoisuus. Joskus puhdistan pihasta vain pienen osan ja nautin sen katselusta. Työssänikään en aina näe tulosta.
Uupumista ehkäisee myös työntekijöiden tukirinki.
– Keski-Porin seurakunnan avustustyöryhmässä pohdimme ongelmallisia tilanteita. Esimerkiksi sellaisia, jos itsestä tuntuu, että tietyn asiakkaan kohdalla omat tunteet ohjaavat liikaa päätöksiä.
Uupumisen merkkeihin on syytä tarttua ajoissa.
– Jos huomaa, että ainut asia mikä pyörii päässä on kiire, täytyy pysähtyä konkreettisesti. Pitää muistaa, että kaikki ei ole oman itsen varassa. Tässä työssä on erittäin helppo sairastua kaikkivoipaisuuteen, Teija Eloranta toteaa.
Kuva: Kukka-Maaria Cleve
Ilmoita asiavirheestä