Jyväskyläläinen Outi Puukari, 30, opiskeli sosionomiksi ja kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Hän koki työn nuorten parissa tärkeäksi ja itselleen omaksi. Puukari työskenteli valmistumisensa jälkeen nuorisotyöntekijänä kahdessa seurakunnassa, joissa molemmissa paljastui ongelmia sisäilman laadun kanssa.
– Oireilin jo ensimmäisessä työpaikassani. Jatkuvat flunssat ja muut epämääräiset oireet vaivasivat. Kun pidin yhden syksyn verran taukoa työstäni, en ollut sairaana, mutta kun aloitin uudessa työpaikassa, sain astman ja olin taas koko ajan kipeänä. Lopulta minulle puhkesi hajuste- ja kemikaaliyliherkkyys, kuvailee Puukari kahden vuoden takaista tilannettaan.
Sairastelukierre ja epävarmuus oireiden alkuperästä tekivät arjesta stressaavan. Puukari kävi usein lääkärissä. Verikoetulokset olivat normaaleja, eikä lääkäri osannut epäillä oireiden liittyvän homeongelmaan, ennen kuin Puukarilla todettiin astma.
– Siinä vaiheessa tajusin itsekin, että oireideni syy-seuraussuhteissa ei ole mitään epäselvää. Ei terve ihminen voi aina pahoin, ole jatkuvasti väsynyt tai oksentele. Olin jostain syystä ajatellut, että oireeni ovat normaaleja. Sinnittelin töissä liian pitkään ja siksi oireeni ehtivät kroonistua. Tilanteeseen vaikutti myös se, että olin ehtinyt asua sisäilmaongelmaisissa asunnoissa. Altistuin homeelle siis monessa eri paikassa, harmittelee Puukari.
Hän joutui lopettamaan rakkaan työnsä, koska ei enää pystynyt työskentelemään seurakunnan tiloissa.
Ei paluuta arkeen
Outi Puukari kertoo, että työkaverit ovat olleet ymmärtäväisiä. Mikään virallinen taho ei kuitenkaan ole pahoitellut tilannetta. Puukari toivoo, että kaikki työnantajat suhtautuisivat mahdolliseen sisäilmaongelmaan asian vaatimalla vakavuudella. Kenenkään oireita ei tulisi vähätellä, vaan niiden syy pitäisi tutkia. Muuten sairaudet voivat kroonistua, kuten kävi Puukarin kohdalla. Hänellä ei ole enää paluuta normaaliin arkeen.
– Koko tulevaisuushan tässä on mennyt uusiksi.
Perheen, erityisesti aviomiehen, tuki on ollut Puukarille tärkeä. Hän kertoo parisuhteen joutuneen koetukselle sairauden aikana. Sairaus on vaikuttanut moniin konkreettisiin asioihin arjessa. Esimerkiksi kaikesta omaisuudesta, astioita lukuun ottamatta, oli luovuttava. Muun muassa aviomiehen tuhannen kappaleen levykokoelma sai lähteä.
Pariskunnan arki on muuttanut täysin muotoaan, koska hajusteyliherkkyys vaikuttaa lähes kaikkeen jokapäiväisessä elämässä. Kotiin tullessa vaatteet on pestävä ja suihkussa on käytävä heti. Meikkien tai muiden kemikaalien käyttö ei tule kysymykseen, suurinta osaa julkisista tiloista on vältettävä. Taloudellisesti tilanne on ajanut ihan äärirajoille, sillä mikään taho ei korvaa homeongelmasta aiheutuneita rahallisia menetyksiä.
Päivittely ei auta
– Monet homekatastrofin kohdanneet pariskunnat ovat eronneet, koska sietokyky ja jaksaminen venyvät ihan äärirajoille. Näihin tilanteisiin ei ole yhteiskunnan taholta vielä tarjolla osaavaa kriisiapua. Omalla kohdallani monet auttajatahot ovat menneet sanattomiksi ja päivitelleet, että miten minä jaksan. Eihän sillä tavalla ihmistä auteta, päivittelemällä. Tarvittaisiin ammattiauttajien kouluttamista, Puukari toteaa.
Ystävyyssuhteiden ylläpito on Puukarille haastavaa. Sairastuneeseen ei pidetä yhteyttä enää yhtä paljon kuin aiemmin, siksi pitäisi jaksaa itse olla aloitteellinen. Tapaamisia on hankala järjestää, koska Puukari saa oireita monissa julkisissa tiloissa. Kotiinkaan hän ei voi kutsua vieraita, elleivät he ole pesseet kaikkia vaatteitaan hajusteettomilla pesuaineilla. Miten nuori nainen jaksaa tällaisen tilanteen keskellä?
– Jaksaa, kun on pakko jaksaa. Ei ole vaihtoehtoja, toteaa Puukari.
Vertaistuki toimii
– Kun ulkona käy tuuli ja saan katsella järvimaisemaa, se voimaannuttaa. Saan voimaa myös läheisistäni, erityisesti siskoni lapsista. Uskon kaiken keskellä Taivaan Isän kannatteluun, vaikka se ei tunnetasolla aina olisi kovin todellista. Ainakin voin huutaa hänelle ja purkaa pahaa oloani. Täytyy vain uskoa ja luottaa siihen, että viiden vuoden kuluttua asiat voivat olla ihan eri tavalla.
Outi Puukari on kokenut saavansa eniten apua tilanteeseensa vertaistukiryhmästä. Hän suosittelee samaa muillekin sairastuneille.
– Sairaat auttavat toisiaan, ja vievät asioita myös eteenpäin. Olen saanut ryhmästä valtavasti tukea. Samassa elämäntilanteessa olevat ymmärtävät toisiaan.
Terveyden menettäminen on rankempaa kuin työpaikan menettäminen
Tulevaisuus ei välttämättä kuulu kroonisesti sairaan suosikkipuheenaiheisiin. Varovaisesti siitä puhuu myös Puukari. Hän ei tahdo ajatella tulevaisuutta liikaa, on hyvä elää hetki kerrallaan.
– Mutta toivon, että tulevaisuudessa menee paremmin! Toivoisin, että kaikkien sairastuneiden tulevaisuus voisi näyttää paremmalta. Siihen kirkollakin on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa. Esimerkiksi diakoneja voidaan kouluttaa kohtaamaan sisäilmasta sairastuneiden tarpeet.
Kaikki eivät tiedä, miten toimia, jos huomaa itsellään epämääräisiä, jatkuvia oireita.
– Jos oireet eivät mene ohi, niitä ei pitäisi jättää huomiotta. Jos oireet toistuvat töissä, mutta katoavat lomalla, se voi viitata sisäilmaongelmaan nimenomaan työpaikalla. Silloin kannattaa olla yhteyksissä työterveyslääkäriin. Mikäli tutkimukset eivät edisty, voi olla yhteyksissä suoraan aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueeseen, kertoo Puukari.
Jotkut ovat oireistaan hiljaa, koska työpaikan menettäminen pelottaa. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää.
– Terveyden menettäneenä voin kuitenkin sanoa, että ei työ ole sen arvoista. Ilman työtä on toki raskasta olla, mutta vaihtoehtoja voi löytyä. Kenenkään ei tulisi työskennellä jatkuvasti sairaana.
Seurakunnatkin sairastuttavat
Suuri osa suomalaisista seurakuntataloista on rakennettu 1960–70-luvulla.
– On hyvin todennäköistä, että useissa rakennuksissa on ongelmia, leirikeskuksista puhumattakaan. Homealtistuneilla perheillä on haasteita saada nuortaan rippileirille, koska ei löydy tarpeeksi terveitä tiloja. Tiedän, että jotkut ovat joutuneet monista pesukerroista huolimatta heittämään kaikki vaatteensa leirin jälkeen roskiin. Toiset ovat joutuneet lopettamaan leirin kesken.
Outi Puukaria harmittaa, että palautteesta huolimatta useat seurakunnat reagoivat hitaasti. Toisinaan tehdään pintapuolisia testejä, joissa ei löydy mitään poikkeavaa, vaikka monien oireet viittaavat homeongelmaan. Perusteellisemmissa tutkimuksissa paljastuukin sitten karu totuus, eikä ole enää välttämättä muuta tehtävissä kuin rakennuksen purkaminen.
– Seurakuntien pitäisi olla viimeisiä, jotka leikkivät ihmisten terveydellä. Hajusteyliherkät tulisi ottaa seurakunnissa huomioon, kuten muutkin vammaiset, muistuttaa Puukari.
Hän mainitsee yksinkertaisia muutoksia, joita on helppo toteuttaa seurakunnissa. Näitä ovat esimerkiksi saippuoiden vaihtaminen hajusteettomiin ja sopimus siitä, että hajusteet jätetään kotiin.
– Jos seurakuntatalo on homeessa ja sairastuttaa ihmisiä, se täytyy yksinkertaisesti purkaa. Taloustilanne ei tietenkään helpota asioiden hoitamista, mutta jos ei muu auta, niin toimintaa varten voi vaikka vuokrata tilat. Yksi vaihtoehto on rakentaa nykyistä pienempi, mutta terve ja toimiva rakennus. Tilanne on Suomessa muuttunut ja siihen täytyy reagoida. Seurakuntien tulisi parantaa ihmisiä, ei sairastuttaa.
Kuva: Harri Wickstrand
Ilmoita asiavirheestä