[Arkistojuttu] Pitäjänmäen kirkko Helsingissä syksyllä vuonna 1975. Alkamassa on nuorten iltakirkko.
Tällä kertaa on tiedossa jotain spesiaalia. Nuorten itsensä tekemä jumalanpalvelus, joka pohjautuu karsittuun jumalanpalveluskaavaan.
Kaikki sujuu hyvin ja lopussa on yllätys. Saarnaaja – allekirjoittanut – johdattelee kuvitellun henkilön kysymään mikä on elämän tarkoitus.
Tauko.
Sitten saarnaaja huudahtaa:
– Elämän tarkoitus on rock!
Samassa bändi alkaa vimmaisesti soittaa Sleepy Sleepersin biisiä Kuka mitä häh.
Messu päättyy tarkoitukselliseen hämmennykseen.
Tekijät kutsuivat tekelettä rock-messuksi.
Suomalaisen jumalanpalveluselämän historian kirjoittajat tuskin löytävät pitskulaisten erään nuortenillan messukokeilusta kirjallista materiaalia. Idea jäi kertaluonteiseksi, siitä ei tullut ”Rock-messu” -brändiä, ja vain harva enää muistaa koko tapausta, onneksi.
TV-kokeilusta kaikki alkoi
Pitäjänmäen seurakunnan 70-luvun nuorten kokeilu ei tapahtunut umpiossa, vaan erilaisia teema- ja etuliitemessuja alkoi syntyä erityisesti rippikoulu-uudistuksen myötä halki Suomen Siionin. Nuorisotyö eli vahvoja vuosiaan ja seurakuntiin perustettiin uusia nuorisotyön virkoja.
Kristillinen nuorisomusiikki eli gospel, kuten sitä alettiin kutsua, vahvistui, ja sen esittäjistä alkoi tulla seurakuntanuorten alakulttuurin omia tähtiä, Jaakko Löytty etunenässä. Löytty sävelsi sittemmin useita messuja, tunnetuimpana ehkä Kimppamessun (1978).
Erityismessuja – silloin vielä iltavesperin nimellä kulkeneita musiikkipainotteisia tilaisuuksia – oli jo ennen 70-lukuakin.
– Varsinaisesti erityismessujen aikakauden voi katsoa alkaneeksi Lasse Mårtensonin säveltämästä Voiko sen sanoa toisinkin -televisiomessusta, sanoo Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan kappalainen Heikki Toivio, joka on tehnyt väitöskirjan erityismessuista vuosina 1966 –1999.
Voiko sen sano toisinkin -messun laittoi alulle Munkkiniemen kirkkoherra Erkki Arhinmäki, joka tunsi tv-mies Jaakko Jahnukaisen. He pyysivät Mårtensonia säveltämään uudenlaisen jumalanpalveluksen.
Kokeiluksi tarkoitettu tv-taltiointi myös levytettiin ja se sai suuren suosion. Sittemmin Voiko sen sanoa toisinkin -messua on järjestetty seurakunnissa. Siitä on jäänyt elämään erityisesti kappale Jumala rakastaa maailmaa.
1980-luku oli messuhittien aikaa
Vuonna 1981 syntynyt Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen
Afrikkalainen gospelmessu niin sanotusti räjäytti pankin. Suomen Lähetysseuran nuorisomusiikkitoiminnan piirissä valmistuneesta messusta tuli laajasti ”kirkollista omaisuutta”, vaikka se oli myös Lähetysseuran oma työmuoto.
Ensimmäinen Afrikkalainen gospelmessu nähtiin Suomen Lähetysseuran lähetysjuhlilla Kotkassa. Sittemmin se on järjestetty lukuisia kertoja, ja sitä järjestetään yhä edelleen seurakunnissa.
Afrikkalaista gospelmessua on kritisoitu siitä, että se on suljettu messu, lähempänä esitystä kuin aitoa seurakunnan kokoontumista. Toisaalta tämä kritiikki on myös kiistetty ja messua on kiitetty uusien vaikutteiden tuomisesta suomalaiseen messuelämään.
Uusia vaikutteita vaihtoehtomessujen kirjoon toi myöskin vuonna 1984 päivänvalon nähnyt Kansanmessu. Siihen kuului myös israelilaistyylistä ylistystanssia. Kansanmessua olivat ideoimassa muun muassa Miikka Ruokanen ja Anna-Maija Raittila.
Kansanmessun ajatuksia kehitettiin isommalla joukolla eteenpäin, ja niinpä vuonna 1988 syntyi Tuomasmessu, josta tuli nopeasti elinvoimainen vaihtoehto. Sitä on kutsuttu viime aikojen merkittävimmäksi suomalaiseksi ”hengelliseksi innovaatioksi” ja ”liturgiseksi vientituotteeksi”.
Kaikista vaihtoehtomessuista Tuomasmessu on osoittautunut elinvoimaisimmaksi ja sen ympärille eritoten Helsingissä on syntynyt oma yhteisönsä. Viikoittain Tuomasmessu kokoaa Agricolan kirkkoon yhä satoja ihmisiä. Säännöllistä toimintaa Tuomasmessulla on lähinnä suurimmissa kaupungeissa.
Tuomasmessun toteuttamisessa korostuvat yhteisöllisyys ja maallikkovastuu. Messun musiikki on omaleimaista ja usein korkeatasoista.
Tuomasmessua, jossa hengellisiä lauluja ja virsiä soitetaan irlantilaisen kansanmusiikin tyyliin sovitettuna, on kutsuttu Irkkumessuksi.
Tangoa kirkkosalin ulkopuolella
Tangomessu on yksi viime vuosikymmenen kohuttuja kirkollisia tapauksia. Se esitettiin 2. huhtikuuta vuonna 2000. Messua edelsi valtava mediakiinnostus.
Imatran seurakunta sanoutui irti Tangomessusta, vaikka sen ”isä” oli oman seurakunnan kappalainen Veli-Matti Kosonen. Niinpä messua varten perustettiin oma yhdistys, ja se esitettiin Vuoksenniskan työväentalolla, jonka imatralaiset tuntevat paremmin nimellä Tölli.
– Messua pidettiin sopimattomana koska se yhdisti tangon ja jumalanpalveluksen. Kiitosta tuli siitä, että kirkko ylipäätään otti huomioon tangokulttuurin. Sanoma vietiin kirkon ulkopuolelle kulttuuriystävällisenä kattauksena, Kososen kuvailee.
Tangomessu koostui kaipuuta tihkuvista tangoista, tanssiesityksistä ja sanajumalanpalveluksen kaavasta, sillä ehtoollisen vietto-oikeutta ei saatu – tosin ei haettukaan. Musiikista vastasi Seppo Äijön orkesteri. Mukana oli itsestään selvästi Satumaa (”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa…”).
– Tango ja suomalaiset iskelmät kuuluivat lapsuuteen, ne soivat radiossa ja opin ne sieltä tuntemaan. Pappina tunsin kiinnostusta jumalapalveluksen kehittämiseen, ja kun täytin 50 vuonna 1999, sanoin, että minulla on kaksi toivetta: tulla isoisäksi ja tehdä tangomessu. Kumpikin toive toteutui, Veli-Matti Kosonen kertoo.
Tangomessua esitettiin hieman uudistettuna myös Helsingissä Senaatintorilla Etelä-Karjalan maakuntamessujen yhteydessä vuonna 2006. Silloin musiikkista vastasi Korsuorkesteri. Saarnaajana oli rovasti Matti J. Kuronen.
Tangomessu on jatkanut elämäänsä ja se on toimitettu myös ehtoollismessuna ainakin 2008 Konneveden kirkossa. Tangomessun nimellä on järjestetty myös muita tango- ja iskelmämusiikilla höystettyjä jumalanpalveluksia.
Myöhemmin Veli-Matti Kosonen on tehnyt Imatralla myös Iskelmämessun sekä Lohtumessun.
Nihkeää suhtautumista kokeiluihin
Tangomessun tapaus on monella tavalla tyypillinen. Kirkon sisällä syntyy innovaatio, mutta kirkko hylkii sitä paikallisesti. Kuluu muutama vuosi ja innovaatio hyväksytään yleisesti.
– Usein kirkko suhtautuu kokeiluihin ja erityismessuihin nihkeästi. Niihin ei rohkaista laajemmin, vaikka ne paikallisesti herättävät suurta kiinnostusta. Mutta olen varma, että kun kirkkoon kuuluminen laskee 50–60 prosentin paikkeille, aletaan kiinnostua erityismessuista ja siitä mitä niistä voisi oppia, Heikki Toivio sanoo.
Jumalanpalveluksen kehittämishankkeen koordinaattori Ulla Tuovinen kirkkohallituksesta ei kuitenkaan pidä etuliitemessuja koko kirkon yhteisen jumalanpalveluksen kannalta ratkaisevina, vaikka niissä paljon väkeä käykin.
– Erityismessut eivät estä perinteisen jumalanpalveluksen kehittämistä, mutta eivät yksin ole sen pelastus. Jumalanpalveluselämän kehittämishanke lähtee seurakuntien tarpeista, kehittämistä tehdään heidän ehdoillaan. Siellä missä on erityismessuja ne toimivat, mutta se, mikä ei toimi, ovat kymppimessut eli sunnuntaiaamun pääjumalanpalvelukset. Niitä on tarve kehittää, sanoo Tuovinen.
– On hyvä, että ihmiset tekevät erilaisia messuja, etsivät ja hakevat, mutta silloin on hyvä olla tietoinen siitä mitä ollaan etsimässä ja mitä haetaan. Ettei kyse olisi vain erikoisuudentavoittelusta, hän jatkaa.
Heikki Toivion väitöskirjassa mainitaan vuoteen 1999 mennessä 164 erilaista erityismessua. Toivion listan ulkopuolelle jää varmasti useita paikallisia kokeiluja sekä esimerkiksi Hyvinkään kirkkopäivillä 1993 järjestetty Ville Paappasen säveltämä ja Keravan seurakuntanuorten toteuttama Yhdestä puusta -messu, sekä Joensuussa järjestetty Matti Turusen säveltämä ja Reijo Keskitalon sanoittama Nuoren uskon messu, jonka 10-vuotista taivalta juhlittiin vuonna 2008 Joensuun Gospel-festivaaleilla.
Musiikista sen tuntee
Uusi jumalanpalvelusjärjestys vuonna 2000 antoi seurakunnille entistä enemmän vapautta toteuttaa itsensä näköinen messu. Mahdollisuuteen on tartuttu vaihtelevasti.
– Ensin näytti siltä, että uudistus pystyy purkamaan paineita monimuotoistaa jumalanpalvelusta, mutta melko pian alkoi tulla uusia musiikkilähtöisiä messuja. Niissä huomio ei ole niinkään tekstissä kuin musiikkityylissä, jolla kootaan siitä innostuneita ihmisiä, hankekoordinaattori Ulla Tuovinen sanoo.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen merkittävimmät erityismessut ovat todennäköisesti Pop-messu ja Metallimessu. Kumpaakin tekee sama mies, Töölön seurakunnan nuorisotyöntekijä Mikko Saari.
Pop-messu on osa Töölön seurakunnan säännöllistä kuukausitoimintaa, on ollut jo vuodesta 2005 saakka. Pop-messun idean kehitti seurakunnan silloinen nuorisopappi Mikko Salmi.
Alkuvuosina ideana oli sovittaa virsiä modernilla poptyylillä. Sittemmin mukaan tuli artistivieras, joka esittää pari omaa kappalettaan ehtoollisenjaon aikana.
– En etukäteen tarkista biisilistaa, vaan luotan artisteihin. Kertaakaan ei ole tarvinnut jälkikäteen huomauttaa, artistit kyllä osaavat arvioida minkä sisältöinen musiikki sopii jumalapalveluksessa esitettäväksi.
Samanlainen luottamuksen asenne oli Taivallahden seurakunnan kirkkoherralla Matti Mäkelällä vuonna 2006, kun Mikko Saari meni hänen puheilleen ja pyysi kirkkoa käyttöön ensimmäistä Metallimessua varten.
Raskaalla musiikilla höystetty messu pidettiin ja se herätti paljon huomiota. Kaikki eivät mahtuneet sisään, kirkon ulkopuolelle jäi runsaasti kiinnostuneita. Messun takana on rekisteröity yhdistys, joka tuottaa Metallimessua eri puolille Suomea. Tähän mennessä Metallimessuja on pidetty jo satakunta kertaa, kahdesti on käyty myös Tukholmassa kirkkotilassa moshaamassa.
Saari sanoo, että Pop-messu ja Metallimessu ovat konseptoituja ja ikään kuin brändejä.
– Puhun nyt brändistä sanan hyvässä merkityksessä: ihminen, joka tulee Metallisessuun, tietää mitä hän saa. Ihminen tietää minne hän tulee, hän voi olla varma muun muassa toteutuksen tasosta.
Rajoja koetellaan tosissaan
Uusia, mediaankin päässeitä erityismessuja ovat olleet muiden muassa Nallemessu, Kansanmusiikkimessu,
Big Band -messu, Elvis-messu, Beatles-messu sekä Turusta alkunsa saanut Dancemessu, joka on herättänyt laajaa keskustelua muun muassa tanssimisesta kirkossa.
Dancemessu haluttiin osaksi Kuopion kirkkopäiviä 2013, mutta Kuopiossa ei oltu siihen valmiita. Messun liturgi Miika Ahola kommentoi asiaa uutispalvelu Kotimaa24:lle:
– Alavan kirkon epäämistä perusteltiin sillä, ettei näin rauhaton messu sovi kirkkotilaan. Kaipaisin näin tiukkaan kieltoon vähän syvällisempiä perusteita. Dancemessu seuraa täysin kirkkokäsikirjaa ja sisältää kaikki messun viettoon vaaditut osat. Ensimmäisen Dancemessun osallistujilta saadun palautteen mukaan messun musiikki, videot, valot ja niin edelleen eivät peittäneet evankeliumin sanomaa vaan hyvällä tavalla korostivat, alleviivasivat, sitä.
Musiikillisiin etuliitemessuihin kutsuttiin väkeä vuonna 2011 myös Facebookilla: ”Tervetuloa Suomen (maailman) ensimmäiseen Punkmessuun! Perjantaina 21.10. kello 20.00 Turun Mikaelinkirkolle. Musiikista vastaa Raision punklegenda Korroosio, liturgina Kaisa Vanhala ja saarna Heikki Arikka. – Oli sinulla nahkatakki tai ei niin tervetuloa!”
Lisänsä erityismessujen sortimenttiin tuo myös Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto, joka vuonna 2012 julkaisi uusintaversion alun perin vuonna 1984 julkaistusta LP-levystä Salvadorilainen kansanmessu. Uusintajulkaisua perustellaan seuraavasti: ”Kappaleet kertovat ahtaalle ajetun, köyhän kansan kääntymisestä Jumalan puoleen, joka on heidän pelastajansa ja todellinen johtajansa maailmassa… Tuottamalla päivitetyn, suomenkielisen version messusta SKY haluaa elävöittää suomalaista jumalanpalvelusmusiikkia ja muistuttaa solidaarisuudesta lähellä ja kaukana eläviä kohtaan.”
Mainettaan kesympiä messuja
Merkittävä osa erityismessuista on kirjaimellisesti etuliitemessuja: etuliite kuvaa musiikkityyliä, jolla perinteinen jumalanpalveluskaava elävöitetään. Muotoa ei myllätä uusiksi. Esimerkiksi Metallimessua voi pitää tässä mielessä jopa konservatiivisena.
Etuliitemessujen perimmäinen tehtävä on tuoda ihmisiä kirkkoon musiikin avulla, ei uudistaa kirkon liturgiaa tai seurakunnan roolia osana jumalanpalvelusta. Musiikki on ajassa olevaa, ja kirkkotila antaa musiikkityyleille lisäulottuvuuksia. Sen sijaan kaava on kaava vaikka miksauspöydässä kuinka vääntelisi nappuloista. Riippuu myös paljon saarnaajasta, kallistuuko hän perinteisen vai modernin julistuksen puoleen.
Jännittävä musiikkityylimessu voi siis olla sisällöltään ja muodoltaan paikallaan polkeva, vaikka musiikki svengaa.
Osa erityisjumalanpalveluksista ei niinkään ammenna musiikista, vaan kohderyhmästä, jolle se on suunnattu. Perhe- ja lastenmessut ovat tästä esimerkki. Vuonna 1983 perhemessun toteuttaminen tuli vapaammaksi, ja seurakunnissa myös käytettiin tätä mahdollisuutta. Esimerkiksi Mukulamessu (1993) ja Pirpanamessu (1996) ovat lapsille suunnattuja erityisjumalanpalveluksia.
Myös esimerkiksi työttömille ja eläkeläisille on suunnattu erityisjumalanpalveluksia. Eniten julkisuudessa ovat olleet Sateenkaarimessut, jotka on tarkoitettu seksuaalivähemmistöille.
Sateenkaarimessuista on 2000-luvulla tullut kirkkopolitiikan ja teologisen kädenväännön välikappale, sillä eräät seurakunnat eivät halua messuja kirkkoonsa. Kyse ei ole niinkään liturgisesta karsastuksesta kuin yleisemmistä teologisista linjauksista.
Mekin osaamme uutta kieltä
Erityismessuja alettiin kehittää ja niitä kehitetään edelleen siksi, että ihmiset saataisiin kirkkoon ja kirkon sanoman pariin. Taustalla on huoli nykyisen jumalapalveluksen riittämättömyydestä ja siitä, ettei se pysty vastaamaan ihmisten uusiin tai eriytyneisiin tarpeisiin. Varsinkin musiikilla on nähty tässä ratkaiseva merkitys.
Uudet jumalpalvelukset olivat myös ja ovat yritys kääntää kirkon puhe modernille, entistä ymmärrettävämmälle kielelle. Samalla niissä on kritiikkiä perinteiselle, möhkälemäiseksi nähdylle jumalanpalveluskaavalla ja -kielelle.
Heikki Toivion väitöskirjan mukaan erityisjumalanpalvelukset pyrkivät myös kokemuksellisuuteen ja elämyksellisyyteen, niissä haluttiin usein korostaa välittömyyttä ja yhdessä tekemistä: messu on ”meidän juttu.” Toivio puhuu myös ”johdannaismessuista”: kun on nähty toisten tekemä uusi messu, herää tarve tehdä itse ja tuoda omat näkemykset osaksi messua.
Toisinaan uusimuotoinen jumalanpalvelus voi olla myös tietoinen puheenvuoro kirkossa käytävään laajempaan keskusteluun jumalanpalveluksen tulevaisuudesta.
Vain kokeilemalla löytää uutta.
Draama sivuraiteilla
Kirkkodraaman yksi perinteinen tehtävä on olla osa liturgiaa. Draaman keinoin tuetaan ja vahvistetaan jumalapalveluksen liturgisia elementtejä.
Esimerkiksi ruotsalaisen Olav Hartmanin
Elämän kruunu -kirkkonäytelmä on itsessään jumalanpalvelus. Näytelmä tosin on 1960-luvulta eikä vastaavanlaisia laajoja draamallisia kokeiluja ole liiemmälti Suomessa ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sellainen oli esimerkiksi Marjatta Haapasen
Draamajumalanpalvelus vuonna 1987.
Tikkurilan kirkossa nähtiin joulun alla vuonna 2012 näytelmää ja liturgiaa limittäin vaihteleva Särkyneiden sakramentti, johon sisältyi myös ehtoollisen vietto. Esitys oli lähtöisin paikallisen papin, Toni Fagerholmin kynästä. Hän kertoo, että seurakunnassa pohdittiin etukäteen tarkkaan miten eri elementtejä voi ja uskaltaa yhdistää. Fagerholmin seuraava samantyylinen näytelmä nähdään Vantaalla vuonna 2014.
Draaman keinoin on toteutettu useita saarnoja. Myös tanssiesitykset voivat elävöittää jumalanpalvelusta. Sellainen nähtiin muun muassa Porvoon tuomiokirkossa, kun Björn Vikström vihittiin piispaksi vuonna 2009.
Muistatko myös nämä?
Munkkiniemi-messu (1967), Minimessu (1971), Lapua-messu (1973), Nuorisomessu (1974), New Hope Jazz Mass (1978), Klovnijumis (1980), Meidän messu (1984), Hiljaisuuden messu (1986), Tuhkamessu (1986), Kylväjämessu (1987), Matkamiehen messu (1988), Raju juttu (1989), Vastatuuleen-messu (1989), Anna mun levähtää (1990), Tammisaari-messu (1991), Hymnimessu (1992), Sovinnon messu (1992), Etnomessu (1993), Seikkailijan messu (1993), Teknomessu (1993), Toivon kerjäläinen (1993), Kryptamessu (1994), Valon messu (1994, samanniminen messu myös 2012), Myrskymessu (1995), Suuren Valmentajan messu (1995), Nuotiomessu (1996), Tunnustusmessu (1996), Ambient-messu (1997), Ihana ja kauhea -messu (1997), Suomalainen messu (1998), Nuoren uskon messu (1998), Filia-messu (1999), Groove-messu (1999), Rahwaan messu (1999), Jubilee-messu (1999), Särkyneen enkelin messu (1999).
Oletko kuullut nämä?
Useita erityismessuja ja messun nimellä kulkevia laulukokonaisuuksia on myös levytetty, kuten seuraavat: Voiko sen sanoa toisinkin (1967), Minimessu (1972), Friikoolin messu (1975), Afrikkalainen gospelmessu (1982), Tuhkamessu (1986), Epäilijän messu (1986), Shalhevetjah-messu (1990), Kylväjämessu- ja sadonkorjuumessulaulut (1990), Anna minun levähtää (1991), Missa missionalis (1992), Mukulamessu ja muita mukulalauluja (1994), Zairelainen messu (1995), Myrsky-messu (1995), Riemumessu (1997), Suomalainen messu (1999), Karjalaisen kansan messu (2004), Voiman ja rauhan messu (2002), Wähäväkisten juhlaveisuu ja Herran Pyhä Ehtoollinen puutteenalaisille (1997), Metallimessu (2008).
Lähteenä on käytetty Heikki Toivion väitöskirjaa Voiko sen sanoa toisinkin? Uusimuotoisten jumalanpalvelusten merkitys Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalapalveluselämässä 1966-1999. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2004. Juttua varten on keskusteltu myös työalasihteeri Terhi Paanasen kanssa ja saatu apua gospeläänitteiden kerääjä Jukka Jenulta.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaan Suolassa 2/2013
Ilmoita asiavirheestä