Viimeksi kuluneen kuukauden aikana Suomessa on puhuttu poikkeuksellisen paljon demoneista. Riivaajat on otettu esiin niin kirkkoneuvostojen kokouksissa kuin iltapäivälehdissäkin. Kaikki sai alkunsa helmikuun lopussa esitetystä Ylen MOT-ohjelmasta, jonka mukaan maallikkorukoilija Pirkko Jalovaara opetti demonien aiheuttavan sairauksia.
Harva tiesi, mistä oli pohjimmiltaan kyse ja mitkä olivat asian todelliset mittasuhteet. Silti seurakunnat ottivat nopeasti etäisyyttä Jalovaaran rukoustoimintaan ja paiskoivat kirkkojen ovia kiinni rukoilijan edestä. Jalovaaran entinen työtoveri Seppo Juntunen arvioi rukoustoverinsa maailmankuvan demonisoituneen. Niissä kirkoissa, joissa Jalovaaran toiminta jatkuu, demoneista puhutaan kenties aiempaa vähemmän.
Raamatun kieltä on vaikea ymmärtää
Kohu muistutti ainakin kahdesta asiasta. Ensiksi siitä, että nykyajan ihmisellä on vaikeuksia ymmärtää Raamatun kieltä ja maailmaa. Tätä rotkoa teologian ja kirkon pitäisi silloittaa.
Toiseksi on epäselvää, mitä luterilainen kirkko opettaa demoneista, henkivalloista ja ylipäätään pahasta. Opetuksen sisältöä on kysyttävä varsinkin pääsiäisenä, jolloin Kristus kristinuskon mukaan vapautti ihmiset synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta.
Pahasta puhuminen ujostuttaa
Pahuus, varsinkin persoonallisen pahan olemassaolo, on kovan luokan teologinen kysymys. Samalla se on asia, josta monet saarnaajat ujostelevat puhua. Syynä on maailmankuvan muutos.
Uuden testamentin kirjoittamisen aikaan ihmiset eivät tienneet fysikaalisesta todellisuudesta ja sairauksien synnystä yhtä paljon kuin me. Jos sairastumme eikä syytä löydy, emme kovin herkästi epäile, että asialla on paholainen tai demoni. Paha on aiempaa pienempi osa maailmankuvaamme.
Kristinusko ja kirkon perinteinen oppi edellyttävät kuitenkin, että maailmassa vaikuttaa hyvän Jumalan rinnalla persoonallinen paha. Modernissa teologiassa pahaa on tosin käsitelty eri tavoin, esimerkiksi ihmisen sisäisenä todellisuutena. Moni kokee, että persoonallisesta pahasta puhumalla ongelma ulkoistetaan ihmisestä itsestään.
Sanoma levisi ihmeiden kautta
Espoon Tapiolan seurakunnan kappalainen, teologian tohtori Jussi Koivisto on tutkinut Martti Lutherin käsitystä pahuudesta. Koivisto seurasi kevättalven Jalovaara-kohua kriittisesti. Koiviston mukaan maailmankuvan muuttuminen ei saisi johtaa menneen ajan ihmisten ajattelutapojen arvottamiseen. Uuden testamentin aikaisille ihmisille erilaiset henget olivat todellisia.
– Kristikunta käy läpi erilaisia vaiheita. Jeesuksen tekemät eksorkismit eli pahan karkottamiset olivat ennen kaikkea merkkejä hänen messiaanisuudestaan ja vallastaan.
Koiviston mukaan myös se, mitä apostolit tekivät, liittyi varhaisen kirkon lähetystilanteeseen. Kirkon sanoma levisi ihmeiden ja köyhäinhoidon kautta.
– Nyt meillä on kristinuskon hapattamissa länsimaissa toisenlainen aika.
”Paha on pässi, jota viedään narussa”
Kyselytutkimusten mukaan huomattava osa kirkon jäsenistä ja työntekijöistä ei usko persoonalliseen pahaan. Koivisto on tästä pahoillaan.
– Jos joku pappi heittää väitteen, että emme voi uskoa persoonalliseen pahaan, kysyisin, miksi emme. Mikä tieteellinen tutkimustulos on osoittanut, että persoonallista pahaa ei ole? Eikö maailmassa ole hyvyyttä vastustavia voimia?
Koivisto painottaa, että pahuus on luterilaisuudessa ollut arkinen asia, jolla ei ole tarvinnut mässäillä. Luterilaiset eivät ole kehittäneet katolisesta kirkosta tuttuja, pahojen henkien karkottamiseen tarkoitettuja eksorkismikaavoja.
– Luterilaisen paha väistyy, kun Pyhä Henki toimii sanan ja sakramenttien kautta ja ihminen elää niiden voimasta kristittynä.
Luterilaisuudessa paha on Koiviston mukaan loppujen lopuksi alisteinen hyvälle Jumalalle. Pahalla ei ole maailmassa viimeistä sanaa.
– Jostakin syystä Jumala antaa aikoinaan langenneiden pahojen henkien olla täällä. Mutta Jumala ohjaa myös persoonallista pahaa omia tarkoitusperiään varten. Lutherin näkemys on, että Saatana on kuin pässi, jota viedään narusta: se ei ole Jumalan kanssa tasa-arvoinen olento.
Kristityt uskovat yliluonnolliseen
Åbo Akademin Jeesus-tutkijoihin kuuluva teologian tohtori Matti Kankaanniemi on tutkinut muun muassa Uudessa testamentissa kuvattuja ihmeitä. Kankaanniemi pitää uskoa persoonalliseen pahaan yhä kristinuskolle keskeisenä asiana.
– Tosin jopa suuripäisten teologien keskusteluissa tuppaa unohtumaan se, että lopulta kyse on kielikuvista, myös Raamatussa.
Kankaanniemi kuuluu itse helluntaiseurakuntaan. Kristinusko on hänestä ainakin jossain määrin kiinni pyhissä teksteissään.
– Jos kristinuskosta riisutaan pois kaikki yliluonnollinen, joudutaan jossain vaiheessa kysymään, miten jäljelle jäänyt aines eroaa vaikkapa demarien seuraavasta vaaliohjelmasta, Kankaanniemi pohdiskelee.
Pahojen henkien ajaminen oli Kankaanniemen mukaan keskeinen osa Jeesuksen toimintaa.
– Sekä Jeesuksen kannattajat että vastustajat olivat sitä mieltä, että hän teki ihmeitä. Jos Jeesukselta otettaisiin tämän päivän kirkossa vain etiikka ja opetukset, niin kyllä joku Gautama Buddha esittää minusta hyvän elämän eväät paljon paremmassa paketissa.
Kankaanniemi pitää naiivina eksegeettisenä työskentelynä sitä, että Jeesuksen kohtaamat riivatut selitetäänkin esimerkiksi epilepsian uhreiksi. Hänestä kyse on todellisuudessa paljon hämmentävämmistä ja tuntemattomammista asioista.
Entisajan ihmiset eivät olleet tyhmiä
Kankaanniemi korostaa, että maailman tieteellis-teknisestä kehityksestä huolimatta menneen ajan ihmisiä ei pitäisi aliarvioida.
– Eivät he olleet meitä tyhmempiä. Kyllä loogiset syy-seuraussuhteet olivat heille tuttuja: kun ampuu hirveä jousipyssyllä ja osuu, hirvi kuolee.
Looginen syy-seuraussuhde sisältyy lopulta myös ihmeiden ihmeeseen, Jeesuksen ylösnousemukseen. Apostoli Paavali jäsensi tapahtumaa teologiassaan juutalaiselta pohjalta.
– Aika loogista oli oivaltaa, että jos joku nousee kuolleista, hän ei uudelleen kuole, ja että kuolema on todella voitettu.
Maailmankuvan muuttuessa ihmiset pysyvät silti pohjimmiltaan samanlaisina. Ylösnousemuksen kohtaaminen olisi nykyäänkin haastavaa.
Kehitysmaissa demonit yhä arkea
Länsimaiden ulkopuolella persoonallinen paha ja demonit ovat edelleen olennainen osa maailmankuvaa. Kolmannen maailman kirkoissa demonien ulos ajaminen rukouksella on arkipäivää.
Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori (ma.) Auli Vähäkangas on aiemmin työskennellyt vuosikymmenen ajan Tansanian luterilaisessa Tumaini-yliopistossa. Hänen mukaansa henkivaltojen todellisuus koskee Itä-Afrikassa kristinuskon ohella myös islamia ja perinteisiä luonnonuskontoja.
Tansanian luterilaisessa kirkossa oli Vähäkankaan mukaan sellainenkin vaihe, että perinteisiin afrikkalaisiin uskomuksiin kuuluvien asioitten – kuten henkien pois manaamisen – ei haluttu kuuluvan kristityn elämään.
Virta on kuitenkin kääntynyt.
– Rukouksella parantaminen on Tansaniassa tullut takaisin. Siellä se on kontekstuaalista kristillisyyttä.
Sairaanhoito ja uskonto yhtä Afrikassa
Vähäkangas on tutkinut Afrikassa lapsettomuutta ja saattohoitoa kulttuurisena kysymyksenä. Aiheeseen liittyvät olennaisesti parantavat rukoukset, joiden yhteyteen voi kuulua myös demonien pois ajamista.
Vähäkangas teki tutkimusta sairaalassa, jossa lääkärit ja papit toimivat saumattomassa yhteistyössä. Lääkäri määräsi lääkkeet, ja pappi siunasi ne. Lääkäri saattoi myös kehottaa sairasta rukoilemaan yhdessä papin kanssa.
Sairaalassa ylittyivät myös uskontojen rajat.
– Kirkon sairaalassa muslimipotilas voi sallia kristityn rukoilevan kanssaan. Häntä saatetaan kuitenkin vielä muistuttaa siitä, että hän olisi yhteydessä imaamiin.
Myös Afrikassa kaupungistuminen muuttaa ihmisten suhdetta kirkkoon. Mitä urbaanimmaksi tansanialainen tulee, sitä enemmän hän vieraantuu maaseudun väen raamatullisesta maailmasta.
Jako fyysisiin ja hengellisiin ongelmiin ei toimi
Tansanialaisessa sielunhoidossa ja ihmisen kohtaamisessa on Vähäkankaan mukaan paljon sellaista, jota Suomessa pitäisi pohtia.
– Länsimaissa ihmisillä on myös ongelmia, joissa pilleri ei auta. Ihmistä voisi palvella paremmin, jos esimerkiksi saattohoitoringissä olisi lääkäreitä ja pappeja. Länsimainen selkeä jako ihmisen fyysisiin ja hengellisiin ongelmiin on rajattu turhan terävästi. Väliin jää harmaata aluetta.
Afrikkalaista kontekstia ei voida suoraan siirtää Suomeen. Silti suomalainenkin saattaa kaivata lisää yhteisöllisyyttä jakaakseen elämänsä kipuja toisten kanssa.
Tällainen foorumi on Vähäkankaan mielestä esimerkiksi Tuomasmessu ja sen sielunhoidollinen öljyllä voitelu.
Pahuudella on myyttinen luonne
Jussi Koiviston mielestä Suomen kirkossa ryöpsähtänyt keskustelu henkivalloista osoittaa, että kirkossa tarvitaan lisää Raamattua koskevaa asiantuntemusta – eikä pelkästään eksegetiikkaa, vaan myös raamattuteologiaa.
Pahuuteen voidaan Koiviston mukaan suhtautua ainakin kahdella tavalla väärin: demonisoimalla kaikki tai kieltämällä persoonallisen pahan olemassaolo.
– Pahuus ilmenee maailmassa monella tavalla. Sille on myös psykologisia selityksiä. Ne eivät poista persoonallisen pahan tai ihmisen syyllisyyden todellisuutta. Pahuudella on aina myös myyttinen luonne, jota ei voi tieteessä perata pois.
Kristinusko vapauttaa henkien pelosta
Koiviston mielestä voidaan kysyä, että ellei ole Paholaista, mihin tarvitaan Kristusta.
– Pahuus ei poistu, ellei siitä puhuta oikealla tavalla. Jos menetämme uskon siihen, että olemme syntisiä, myös Kristuksen sovitustyö menettää merkitystään.
Koiviston mielestä kristinuskon tehtävä on vapauttaa ihmiset henkien pelosta. Jeesuksen työhön, pitkänperjantain ja pääsiäisen ihmeisiin, maailmankuvien muutos ei ole vaikuttanut mitenkään.
– Kristus on pahan vallan voittaja. Jeesuksen sovitustyö on edelleen sama kuin alkukirkon aikana.
Kirjallisuutta:
Benedictus XVI:
Jeesus Nasaretilainen (Edita)
Paul Verhoeven:
Jeesus Nasaretilainen (Into)
Kari Kuula:
Hyvä, paha ja synti (Kirjapaja)
Kari Kuula: Paholaisen biografia (Kirjapaja)
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä