Hän sanoo toimineensa juuri kuten kirkkoherranvaalien alla syksyllä 2012 lupasi. Hän vastasi vaalikoneessa, että maallikko voi hyvin olla puheenjohtaja ja periaatteellista estettä sille ei ole. ”Ainoa haaste, joka pitää pystyä yhdessä keskustelemaan läpi ennen ratkaisua on viime vuosien seurakuntaneuvoston sisäinen keskinäinen polarisoituminen ja riitaisuus. Puheenjohtajaratkaisun pitää mielestäni olla koko neuvoston ajama ja paitsi kirkkoherralla myös koko neuvostolla pitää olla kokemus siitä, että ratkaisu on oikeudenmukainen ja hyväksi seurakunnan kehittämiselle”, hän kuitenkin jatkoi vastaustaan vaalikoneessa.
– Totesin siis ennen vaaleja, että periaatteellista estettä ei ole, jos koko neuvosto ja kirkkoherra on hankkeen takana uskoen, että ratkaisu on seurakunnalle parhaaksi. Näin ei ollut, hän sanoo Kotimaa24:lle nyt.
Maaliskuisen päätöspöytäkirjan (pdf) mukaan: ”kirkkoherra on päätynyt analyysissaan siihen, että puheenjohtajan vaihtuminen saattaisi lisätä seurakunnan jakautumista.”
– Ilmaus jakaantunut on huono. Seurakunta ei ole jakaantunut. Meillä on Suomen paras, ammattitaitoisin ja aktiivisin seurakuntaneuvosto, joka haluaa erittäin kunnianhimoisesti paitsi johtaa Kallion seurakuntaa Suomen kirkon innostavaksi onnistumissymboliksi myös haastaa kirkon ylärakenteita teologisesti ja juridisesti. Jakaantuminen näkyy neuvoston sisällä muutamissa kysymyksissä, joista toistuvasti käydään sivistynyttä, mutta hyvin tinkimätöntä keskustelua. Useimmiten selvitään äänestämällä, viimeisen vuoden aikana on pari kertaa kirjoitettu jo lausuntoja hallinto-oikeudelle neuvoston jäsenien neuvoston toisten jäsenien päätöksistä tekemistä kirkollisvalituksista. Osin myös tästä syystä on hyvä, että puheenjohtaja tulee blokkien ulkopuolelta.
Laajasalo toteaa, että jos kirkossa tehdään muutoksia, seurakuntaneuvostojen puheenjohtajuus voisi siirtyä yksiselitteisesti ja kategorisesti maallikoille. Toisaalta hän muistuttaa, että todellinen valta on päätösten valmistelussa. Hän kertoo Kalliossa ajaneensa valmistelun avoimuutta. Laasalon mielestä kirkossa ylipäänsä on liian voimakas virkamieskulttuuri. Seurakuntalainen ei saa käyttää mitään tekemisen valtaa. Kirkon ja seurakuntien hallintoon pääsee kyllä helposti mukaan, mutta hän suree, että operatiiviselle puolelle rakentamaan seurakuntatyötä on seurakuntalaisen vaikea päästä millään keinoin.
Kirkkoherrojen vallan ongelma ei ole Laajasalon mukaan sen määrä vaan pysyvyys.
– Johtajuutta pitää olla ja siihen pitää antaa kunnon välineet. Sen sijaan väärä johtajuus pitäisi saada vaihdettua. Mielestäni piispan virkaa lukuunottamatta kaikki kirkon virat voisivat olla määräaikaisia. Piispa on teologisista syistä piispa peruuttamattomasti, mutta kirkkoherrat voitaisiin ihan hyvin panna arviolle 4-5 vuoden välein – tietenkin hyvä kirkkoherra voisi olla vaikka 10 kautta peräkkäin, jos seurakunta niin haluaa, mutta silloin olisi myös mahdollisuus korjausliikkeeseen.
Ilmoita asiavirheestä