Tavalliselle suomalaiselle sana ”herätysliike” tarkoittaa usein ensimmäisenä lestadiolaisuutta.
Tämä ei ole ihme. Kirkon herätysliikkeistä lestadiolaisuus on ylivoimaisesti merkittävin. Mutta yleisnimityksen alle kätkeytyy todellisuudessa moneen haaraan pilkkoutunut hengenliike, jonka eri suunnat eivät yleensä ole toistensa kanssa tekemisissä eivätkä periaatteessa pidä toisiaan oikealla tavalla uskovina kristittyinä. Todellisuudessa lestadiolaisia herätysliikkeitä on monia.
Ruotsin Lapissa elämäntyönsä tehneen papin Lars Levi Laestadiuksen (1811–1861) hengellistä perintöä on vienyt eri puolilla maailmaa eteenpäin miltei 20 eri lestadiolaista ryhmittymää. Osa niistä on nykyisin kuihtunut pois, osa on erittäin pieniä eivätkä kaikki niistä ole vaikuttaneet Suomessa.
Suomessa toimii vajaat 10 eri lestadiolaista suuntaa, mutta nykyisin vain neljällä on kirkollista merkitystä. Ne ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus ja lestadiolainen uusheräys.
Paljon pienempiä ja tuntemattomampia ryhmiä Suomessa tai muualla ovat esimerkiksi elämänsanalaisuus eli lestadiolainen pappislinja, sillanpääläisyys, Lyngenin suunta, pollarilaisuus, leeviläisyys tai kososlaisuus.
Hajaannuksien sylttytehdas Pohjois-Amerikassa
Lestadiolaisuuden piirissä on kautta aikojen puhuttu paljon ”oikeasta opista” ja Raamatun mukaisuudesta. Sitä erikoisempaa on, että lestadiolaisuuden eroihin johtaneita opillisia eroavaisuuksia ja suuntien nykyisiä teologisia eroja on analysoitu systemaattisessa tutkimuksessa suhteellisen vähän.
Suomalaistaustaisten lestadiolaisten keskinäiset opilliset kärhämät Pohjois-Amerikassa vaikuttivat merkittävästi liikkeen suuriin jakautumisiin Ruotsissa ja Suomessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Jakautumisen syyt olivat osittain opillisia, osittain henkilökemioihin liittyviä. Lestadiolaisille uusi vapaakirkkotilanne uudella mantereella vaikutti myös – ei ollut ympäröiviä valtionkirkkoja. Asiaan vaikutti myös lestadiolaisuuden alkuvaiheiden yhteisesti tunnustettujen isien ajan päättyminen.
Aivan 1900-luvun alussa lestadiolaisuus oli jakaantunut kolmeen osaan: Ruotsissa vallalla olleeseen länsi- eli esikoislestadiolaisuuteen, Suomen Pohjanmaan valtaliikkeeseen itä- eli vanhoillislestadiolaisuuteen ja Suomen uusheräykseen.
1934 vanhoillislestadiolaisuus jakautui. Valtauoman rinnalla alkoi vaikuttaa Suomen ja Ruotsin rajan molemmin puolin sekä Keski-Pohjanmaalla rauhansanalaisuus eli pikkuesikoisuus.
Pappislinjalta piispoja
1960-luvun alun oppikiistoissa vanhoillisuudesta erotettiin suurin osa liikkeeseen kuuluneesta papistosta. Tämä joukko esitti kriittisiä kysymyksiä oman liikkeen oppien suhteesta luterilaiseen tunnustukseen. Suunta jatkoi lestadiolaisen perinteen eteenpäin viemistä elämänsanalaisuutena eli pappislinjalaisuutena. Pieneksi kutistuneesta suunnasta on lähtöisin kolme piispaa: Oulun piispat Leonard Pietari Tapaninen (k. 1982) ja Hannes Leinonen (k. 1986) sekä kenttäpiispa Yrjö Massa (k. 1983).
Miksi juuri lestadiolaisuus on jakautunut niin usein? Syitä on monia. Tärkeimmät ovat liikkeen koko ja varhainen laaja maantieteellinen levinneisyys, luterilaista tunnustusta tuntevien teologien vähäisyys liikkeen piirissä sekä maallikkojohtoisuus.
Vanhoillislestadiolaiset omivat pelastuksen
Ylivoimaisesti suurin lestadiolaisten ryhmä ovat vanhoillislestadiolaiset. Tätä tunnetuinta lestadiolaista suuntaa johdetaan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksestä (SRK) Oulussa. Liikkeeseen kuuluu kirkkohistorioitsija Jouko Talosen arvion mukaan pitkälle yli 100 000 ihmistä, joista suurin osa asuu Suomessa. SRK:n pää-äänenkannattaja on Oulussa ilmestyvä viikkolehti Päivämies.
Vanhoillislestadiolaisuuden tunnusomaisin piirre on sen pitäytyminen tiukkaan seurakuntaoppiin, jonka mukaan oikeaa kristinuskoa ei liikkeen, ”Siionin”, ulkopuolella ole. Liikkeen piirissä suhtaudutaan myös jyrkän kielteisesti alkoholin käyttöön ja syntyvyyden säännöstelyyn. Kiellettyjen asioiden listalla ovat myös televisio, tanssi ja ooppera. Mutta ei internet.
Jokakesäiset, 70 000–80 000 kävijää keräävät vanhoillislestadiolaisten suviseurat lienevät Pohjois-Euroopan suurin uskonnollinen tapahtuma. Rauhanyhdistyksillä on myös kymmeniä kokoushuoneita eri puolilla Suomea.
Vahva yhteisöllisyys, me ja muut
Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin yhteisöllistä. Raja ”omien” ja ”ulkopuolisten” välillä on selvä, taivaaseen asti ulottuva: vain vanhoillislestadiolaisten katsotaan olevan osallisia pelastavasta uskosta.
Vanhoillisuutta on alun perin ollut eniten Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalla, mutta nykyisin suuria paikallisia rauhanyhdistyksiä on myös muualla. SRK:ssa ei tueta kirkon ulkolähetystyötä, mutta vanhoillislestadiolaisilla on omaa lähetystyötä esimerkiksi Inkerissä ja Togossa.
Herätysliikkeen viime vuosikymmenien julkisuuskuvaa ovat lianneet liikkeen sisäinen kova kurinpito – tunnetuimpana esimerkkinä 1970-luvun pahamaineiset hoitokokoukset – ja aivan viime vuosina liikkeen piirissä epäillyt ja tapahtuneet lasten hyväksikäytöt.
Luterilaisen kirkon pappeja vanhoillislestadiolaisuuteen lukeutuu pitkälti toista sataa, mutta maallikoilla on liikkeen ylimmässä johdossa vahva asema.
Kovaa faktatietoa jonkun ihmisryhmän vaalikäyttäytymisestä on vaikea esittää, mutta yleisesti vanhoillislestadiolaisuutta on pidetty vahvasti keskustapuolueeseen kallistuneena. Vasemmiston äänestämistä ei liikkeessä ainakaan takavuosina pidetty suotavana.
Esikoislestadiolaisuus nojaa Lapin vanhimpiin
Lestadiolaisuuden toiseksi suurimmassa suunnassa kunnioitetaan Ruotsin Lapin Jällivaarassa olevaa ”esikoisten seurakuntaa”, ”Lapin vanhimpia”, joiden auktoriteetti viime kädessä ratkaisee erimielisyyksissä.
Esikoislestadiolaisia arvioidaan olevan runsaat 25 000 ja he ovat keskittyneet Etelä-Suomen kaupunkeihin. Liikkeen pääpaikka on Lahti, jossa sijaitsee myös oma, kookas rukoushuone. Liikkeen järjestö on Esikoislestadiolaiset ry ja jäseniä yhdistää Rauhan side –lehti. Runsas vuosikymmen sitten muodostunut ”oppositio” julkaisee omaa Ruukku-lehteään. 1965 liikkeestä erosi leeviläisyytenä tunnettu ryhmä.
Esikoislestadiolaiset vaalivat muita suuntia enemmän itsensä Laestadiuksen perintöä. Vain heidän seuroissaan luetaan aina postillasta jokin Laestadiuksen saarna.
Myös esikoislestadiolaisuudessa uskotaan Jumalan valtakunnan, ”lammashuoneen”, seinien periaatteessa olevan yhteneväiset liikkeen rajojen kanssa, mutta asiasta on toisiakin tulkintoja.
Esikoislestadiolaisuudessa uskotaan edelleen tiettyyn askeettisuuteen. Miehet ajavat partansa eivätkä käytä solmiota. Naisilla on harvoin koruja tai meikkiä. Seuratuvissa ja ristiäisissä naiset käyttävät hametta ja huivia, mutta seuratalojen eteen pysäköidyt autot ovat silti yhtä komeita kuin kenellä tahansa suomalaisilla.
Esikoisuudessakaan ei virallisesti hyväksytä ehkäisyä, mutta asia jää perheiden ratkaistavaksi. Vanhoillisuudesta liike eroaa myös suhteessaan nettiin. Liikettä voi olla vaikea löytää verkosta.
Esikoislestadiolaisuuteen on kautta historian lukeutunut hyvin vähän pappeja. Puheissa voikin ajoittain kuulla terävää kirkkokritiikkiä. Seuraliike valtuuttaa keskuudestaan kokeneita puhujia ns. lähetysmiehiksi, jotka toimivat eri puolilla maata ja Inkerissä.
Vanhoillislestadiolaisuudesta esikoisuus eroaa myös siinä, että liikkeen normeja vastaan nousseita ei ole julkisesti erotettu yhteisöstä. Erilaisuutta voidaan tiettyyn pisteeseen saakka sietää.
Poliittisesti esikoiset ovat luottaneet kokoomukseen ja nykyisin myös kristillisdemokraatteihin.
Rauhansanalaisuus on nuori suunta
Amerikan erimielisyydet johtivat 1930-luvulla toiseen suureen hajaannukseen lestadiolaisuuden piirissä. Tällöin valtauomaksi jääneestä vanhoillisuudesta erkani Keski-Pohjanmaalla ja Länsi-Lapissa tavattava rauhansanalaisuus.
Rauhansanalainen suunta ei opillisesti poikkea suuresti vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta seurakuntaoppiin ei suhtauduta yhtä tiukasti. Liikkeessä monet ajattelevat, että oikein uskovia voi olla muissa lestadiolaisissa sekä kirkon muussa jäsenistössä. Suhde paikallisseurakuntaan on usein läheisempi kuin vanhoillislestadiolaisuudessa tai esikoisuudessa ja liikkeessä on mukana useita pappeja.
Liikkeen suomenkielinen keskusjärjestö on Lähetysyhdistys Rauhan Sana (LYRS). Se julkaisee samannimistä lehteä.
Muista Suomen lestadiolaissuunnista rauhansanalaisuus eroaa myös kielellisesti: herätysliike on kaksikielinen, sillä on Pohjanmaan rannikolla paljon ruotsinkielisiä jäseniä. Ruotsinkielistä rauhansanalaisuutta pidetään hieman suomenkielistä konservatiivisempana.
Uusheräys tukee kirkon lähetystyötä
Monet Suomen Lähetysseuran Kiinan-läheteistä 1900-luvun alkupuolella tulivat lestadiolaisen uusheräyksen piiristä. Uusheräys onkin alusta alkaen suhtautunut myönteisesti kirkon ulkolähetystyöhön. Lestadiolaisuudessa tällainen on poikkeuksellista.
Suomen Lähetysseuran lisäksi uusheränneet tukevat myös Kansanlähetyksen lähetystyötä.
Tämä herätysliike, joka on järjestäytynyt Lestadiolainen Uusheräys ry:ksi, on lestadiolaisuuden suunnista kirkollisin ja opillisissa kysymyksissä yleensä lähellä luterilaisen kirkon valtavirran käsityksiä. Liikkeeseen on aina kuulunut runsaasti papistoa.
Uusheräys on kansanliikkeenä taantunut ja on selvästi kolmea muuta pääsuuntaa pienempi. Ryhmän lehti on Lähettäjä. Liikkeestä on sen historian aikana eronnut narvalaisuudeksi, peuralaisuudeksi ja kontiolaisuudeksi kutsuttuja pieniä ryhmiä.
Muutospaineita kuoren alla
Lestadiolaisuuden eri suuntien sisällä on muutospaineita. Moderni aika kohtaa yhä laajemmin myös herätysliikkeiden sisällä kauan vallinneen yhtenäiskulttuurin.
Varsinkin vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on liikehdintää. Se on näkynyt lähinnä internetin keskustelupalstojen poleemisina keskusteluina, joissa arvostellaan SRK:n johdon edustamaa hengellistä linjaa, teologisia erikoisuuksia ja liikkeen tiukkaa sisäistä ryhmäkuria.
Erityisiä aiheita ovat olleet 1970-luvun hengellisesti kovakouraisten hoitokokouksien muisto ja vastuu niistä, naisten asema liikkeessä sekä suhde kirkkoon. SRK:n kulloisellakin johdolla on ollut tasapainoileminen kentän usein vaiennetun äänen ja liikkeen ylhäältä komennetun johtamistavan välillä.
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen nuoren polven piirissä on muhimassa muutos. Julkisuudessa harva jäsen voi esittää liikkeen oppia tai järjestystä koskevaa kovaa kritiikkiä. Siksi moni valitsee usein tuskallisen vaihtoehdon eli liikkeestä pois jäämisen. Vanhoillisuuden piirissä tämä tulkitaan usein myös Jumalan valtakunnan ulkopuolelle jäämiseksi.
Myös esikoislestadiolaisuudessa on tapahtunut jakautumista.
Yleistäen voi todeta kaikkien lestadiolaisten herätysliikkeiden korostavan säntillistä ja yhteiskunnan sääntöjä noudattavaa elämää. Esivaltaa kunnioitetaan, mikä näkyy lainkuuliaisuutena ja isänmaallisuutena.
Monet lestadiolaiset ovat menestyneet hyvin liike-elämässä. Eduskunnassa on miltei aina lestadiolaisiin herätysliikkeisiin kuuluvia kansanedustajia. Myös kirkolliskokouksessa lestadiolaiset ovat edustettuina.
Lestadiolaisuus jatkaa vahvana virtana Suomen kirkon sisällä. Karesuvannon ja Pajalan pappi Lars Levi Laestadius ei kuollessaan tiennyt, että hänen julistuksensa hedelmät jatkuisivat suurten kansanliikkeiden hahmossa.
Voidaan silti kysyä, tuntisiko Laestadius omakseen kaikkia niitä liikkeitä, jotka hänen nimeään kantavat?
Kirkon johto vaikenee opillisista ongelmista
Joidenkin lestadiolaisuuden suuntien käsitykset kirkosta ja sakramenteista sekä opetus kristillisestä antropologiasta ja pelastuksesta poikkeavat selvästi luterilaisten tunnustuskirjojen määrittelemästä standardiluterilaisuudesta.
Suurin ongelma kirkon tunnustuksen kannalta on lestadiolaisuuden erikoinen seurakuntaoppi. Sen mukaan vain empiirisesti havaittavan ihmisryhmän eli lestadiolaisen herätyksen piirissä voidaan puhua oikeasta seurakunnasta, Jumalan valtakunnasta. Sen ulkopuolella ei siis voi olla oikeaa, pelastavaa uskoa ja syntien anteeksiantoa.
Selvimmin tämä painotus näkyy vanhoillislestadiolaisuudessa, mutta se on olemassa myös esikoisuudessa ja rauhansanalaisuudessa. Niiden piirissä monet voivat kuitenkin myöntää uskovia olevan myös oman liikkeen ulkopuolella.
Lestadiolaisen uusheräyksen parissa seurakuntaoppia ei korosteta.
Suhde kirkkoon on kolmessa suurimmassa suunnassa kaksijakoinen. Todellinen seurakunta on oma yhteisö eikä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paikallinen seurakunta. Toisaalta kirkkoa kunnioitetaan osana Jumalan asettamaa maallista esivaltaa.
Vanhoillislestadiolaisuudessa kasteen ja ehtoollisen armonvälineluonne jää epäselväksi: saako ihminen niiden kautta syntinsä anteeksi vai ei? Mikäli sakramenttien luterilaisen tunnustuksen mukainen armonvälineluonne kiertelemättä myönnettäisiin, merkitsisi se samalla johdonmukaisesti sitä, että avainten valta eli synninpäästön valta voisi olla myös vaikkapa ei-lestadiolaisen papin lausumissa sanoissa. Tämä taas ei sovi seurakuntaoppiin, jossa vain omalla tavalla uskova voi antaa pätevän, suullisen synninpäästön.
Sekä vanhoillisuudessa että esikoisuudessa ajatellaan luterilaisen teologian, esimerkiksi uskon syntymisen kannalta ongelmallisesti, että lapsi on autuas jo ennen kastetta.
Esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalainen suunta ovat sisäisesti jakautuneempia suhteessaan sakramentteihin. Varsinkin esikoislestadiolaisuuden sakramenttiteologia voi olla kirjavaa ja jäsentymätöntä. Ehtoolliseen liikkeessä voidaan suhtautua anteeksiannon sakramenttina, mutta kasteoppi muistuttaa vanhoillisuuden näkemyksiä.
Rauhansanalaisuudessa pappien opetus on lähellä kirkon valtavirtaa, mutta maallikkojen keskuudessa voi sakramenttikysymyksissä törmätä myös vanhoillislestadiolaisuutta muistuttaviin kantoihin.
Keskeisissä teologisissa kysymyksissä kirkon opetuksen ei luulisi voivan olla kovin kirjavaa. Siksi eräiden lestadiolaissuuntien, varsinkin vanhoillislestadiolaisuuden opillisten omaperäisyyksien ympärillä vuosikymmeniä jatkunut kirkon johdon hiljaisuus herättää ihmetystä. On ilmeistä, että tuomiokapitulien opin valvojille kirkkopoliittinen tarkoituksenmukaisuus, eräänlainen kirkollishallinnollinen pattitilanne tai linnarauha, voi sittenkin olla opillista selkeyttä ja tunnustuksellisuutta tärkeämpi asia.
Jutun taustaksi on haastateltu seuraavat henkilöt ja käytetty seuraavaa kirjallisuutta:
Mauri Kinnunen
, Seppo Leivo, Hannu Mustakallio ja Jouko Talonen
Iustitia
14, Lestadiolaisuuden monet kasvot. (Useita kirjoittajia, Suomen teologinen Instituutti 2001)
Voitto Huotari
: Kirkkomme herätysliikkeet tänään (Kirjapaja 1981)
Seppo Lohi
: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat (SRK, Jyväskylä 2007)
Miikka Ruokanen
: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus (Kirkon tutkimuslaitos 1980)
Jouko Talonen
: Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900–1944 (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1993)
Kalevi Toiviainen
: Minne menet, kirkko? (Teologinen Aikakauskirja 4/2011)
Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri: Totuuden kuuliaisuuteen (Pieksämäki 1962)
Matti Väisänen
: Pyhä kaste kirkossa (Suomen Luther-säätiö 2000)
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaan aikakauslehti Suolassa.
Ilmoita asiavirheestä