Turkulaisen hautauspalvelu Pietétin toimitusjohtaja Riitta Vehanen kertoi viime keskiviikkona Helsingin Sanomissa törmäävänsä toistuvasti tilanteeseen, jossa vainajalla on lähiomaisia, mutta nämä eivät halua järjestää minkäänlaisia hautajaisia.
– Hautajaiset jäävät kokonaan järjestämättä, jos vainaja ei kuulu kirkkoon ja omaiset kieltäytyvät järjestelyistä. Jos vainaja on seurakunnan jäsen, hautajaiset järjestää sosiaalitoimisto. Turun kokoisessa kaupungissa sosiaalitoimiston järjestämiä hautajaisia on noin 15 vuosittain, Vehanen kertoo Kotimaalle.
Riitta Vehasen mukaan omaisilla on monia eri syitä hautajaisjärjestelyistä kieltäytymiselle. Joillekin kuolema on niin pelottava ja ahdistava asia, että he eivät pysty astumaan edes hautaustoimiston ovesta sisään. Asia halutaan kieltää kokonaan. Joillekin hautajaisrituaalit ovat menettäneet maallistumisen myötä merkityksensä. Muutamat luopuvat hautajaisista rahan takia. Toisilla välit lähisukulaisiin ovat kokonaan katkenneet.
– Monet pelkäävät myös tunteiden näyttämistä. Tämän vuoksi erityisesti muistotilaisuuksia jätetään järjestämättä. Ihmiset eivät halua muiden näkevän heitä itkemässä, Vehanen sanoo.
”Milloin saa romahtaa jollei hautajaisissa?”
Väitöskirjaansa valmisteleva surututkija, uskontotieteilijä Mari Pulkkinen allekirjoittaa Vehasen havainnoista erityisesti viimeisen. Hänen mukaansa monille suomalaisille määrätään läheisen hautajaisten ajaksi rauhoittava lääkitys, vaikkei ihminen itse olisi sellaista osannut pyytää.
– Koetaan, että surevan pitäisi pysyä tyynenä hautajaisissakin. Itkeä ei saa kuin yksin metsässä tai saunan lauteilla. Mikä on se hetki, jolloin ihminen saa romahtaa, jollei hautajaiset?
Omaisten lääkitseminen tönköiksi on Pulkkisen mukaan vienyt hautajaisrituaalilta sitä merkitystä, mikä sillä vanhakantaisessa kulttuurissa oli. Nykyään hautajaisista tulee monille sureville jopa negatiivinen rajapyykki: kaikki sosiaalinen tuki loppuu niiden jälkeen.
– Moni haastattelemani sureva on kuvannut, kuinka ihmiset kaikkoavat ympäriltä hautajaisten jälkeen, vaikka sureva alkaa vasta silloin vähitellen käsittää, mitä on tapahtunut.
”Suru on rakkauden peilikuva”
Pulkkisella on myös henkilökohtaista kokemusta surusta. Hän on menettänyt kaksi ennenaikaisesti syntynyttä lastaan.
– Kyllä minä itkin ja romahdin. Varsin pian myös ymmärsin, että on turha kysellä, miksi juuri minä. Tämä on ihmisen osa. Kun me synnymme, me myös kuolemme.
– Suru on rakkauden peilikuva. Emme me sure, jollemme rakasta. Tämän tajuaminen on lohduttanut minua.
”Suru ei ole työtä eikä määräajan kestävä prosessi”
Kuolemasta, saattohoidosta ja eutanasiasta puhutaan Pulkkisen mukaan nykyään julkisesti ja varsin avoimesti. Sen sijaan suru on tabu, jota ympäröi suuri hiljaisuus.
Asenneilmastoamme kuormittaa Pulkkisen mukaan edelleen surutyön käsite.
– Ei suru ole työtä eikä prosessi, joka jossain vaiheessa päättyy. Puhun mieluummin surusta kokemuksena, joka jättää meihin jäljen. Se muuttaa ajan kanssa muotoaan ja kiertyy osaksi muita elämänkokemuksiamme.
Ihmisten kuolemaan liittyvät rituaalit ovat Mari Pulkkisen mukaan moninaistuneet.
– Sureva voi käsitellä suruaan liikkumalla metsässä tai nukkumalla pyyheliinan kanssa, jossa on jäljellä rakkaan tuoksu. Jollekin on tärkeää sytyttää säännöllisesti kynttilä vainajan kuvan viereen.
Kuva: Jukka Granström. Espoon Olarin Gräsassa modernilla kaupunkihautausmaalla on monenlaisia leposijoja. Hautamuistomerkit kertovat hautausrituaalien yksilöllistymisestä.
Juttu on julkaistu myös Kotimaa-lehdessä 30.7.2015.
Ilmoita asiavirheestä