”Eläkkeeni on niin pieni, että ilman tätä ruoka-apua en pärjäisi. Mutta minulla on positiivinen asenne. Vaikka skolioosi vaikeuttaa olemista, kerään jonossa voimia, sillä ihmiset ovat täällä ystävällisiä ja tukevat toisiaan. Olen taustaltani inkeriläinen ja muistoissa on 10 vuotta työleiriä Krimillä. Olin Suomessa töissä päiväkodissa, mutta sairastuin rakennuksen homeesta. Sitten jouduin työpaikkakiusatuksi ja masennuin. Vaikka mieli on välillä maassa, yritän taistella.”
Helsingin Myllypurossa työskentelevä oppilaitospastori Sanna Uusitalo ajaa usein töihin pitkän leipäjonon ohi. Hälinään ja meluun tottuneena hän hämmästeli hiljaisesti seisovaa kahdeksansadan ihmisen joukkoa.
Viime syksynä Uusitalo pysäytti autonsa ja ryhtyi juttelemaan ihmisten kanssa.
– Osa ihmisistä avautui elämäntilanteestaan mielellään. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on ihmiselle perustarve. Näin syntyi idea kerätä ja tallettaa isommalla joukolla Myllypuron leipäjonossa käyvien tarinoita, Uusitalo kertoo.
Uusitalo keräsi viime marraskuussa yhdessä vapaaehtoisten opiskelijoiden ja diakoniatyöntekijöiden kanssa noin sadan ihmisen elämäntarinat, jotka julkistettiin viime maanantaina. Niitä lukivat Vanhassa kirkossa presidentti Tarja Halonen, piispa Irja Askola, apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri sekä joukko näyttelijöitä.
Jonossa on yhteisöllisyyttä
”Olen 19-vuotias lähihoitajaopiskelija. Käyn leipäjonossa säännöllisesti kerran tai kaksi viikossa, koska tuet riittävät kattamaan vuokran, mutta ei muuta. Leipäjono on minulle erittäin tärkeä, en pystyisi elämään ilman sitä. Ensimmäinen kerta jonossa pelotti ja hävetti. Nykyään en enää häpeä. Olen todella kiitollinen leipäjonosta.”
Myllypuron leipäjonossa on paljon ulkomaalaisia, koska siellä ei kysellä henkilöllisyyspapereita tai kansalaisuutta. Joukossa on erityisen paljon inkeriläisiä, virolaisia ja venäläisiä.
”Olen 67-vuotias eläkeläisnainen. Muutin kahdeksan vuotta sitten Virosta Suomeen. Tyttäreni kuoli syöpään. Koetin auttaa häntä rahallisesti sairastelun keskellä, ja nyt olen yrittänyt päästä jaloilleni sen jälkeen. Käyn erilaisissa kerhoissa, kuten käsityö-, laulu- ja keskustelukerhoissa melkein joka päivä. Käyn täällä ruokajonossa noin kerran viikossa. Tämä on minulle todella suuri apu. Ilmaisruoan avulla tulen toimeen, muuten pitäisi tinkiä syömisestä.”
Sanna Uusitalo yllättyi siitä, miten myönteinen, yhteisöllinen tunnelma jonossa vallitsee. Ihmiset ovat syvästi kiitollisia ilmaiseksi jaossa olevasta ruuasta.
– Ruokajonot selvästi torjuvat yksinäisyyttä ja siellä seisovat ihmiset tukevat toinen toisiaan. Jotkut tulevat jonoon yhdessä naapurin kanssa, Uusitalo kertoo.
”Olen 57-vuotias mies sairauseläkkeellä. Leipää on kyllä riittävästi omasta takaa, mutta tulen jonoon jännityksen ja mielenkiinnon vuoksi. Saan aikaa kulumaan ja saan olla sosiaalinen.”
Köyhyyteen liittyy tabuja
Uusitalo havahtui projektin aikana siihen, että joidenkin ihmisten rasistiset ajatukset ovat osin seurausta köyhyydestä.
– Köyhyydestä on valtavan vaikea puhua. Sen ympärillä on paljon tabuja, jotka pyritään vaientamaan kuoliaaksi. Yksi näistä on se, että jotkut työttömät kokevat maahanmuuttajat uhkaksi.
Yhteiskunnan eriarvoistuminen saa Uusitalon mukaan pahimmillaan aikaan Titanicin tuhon kaltaisen ilmiön, missä kaikki tallovat toisiaan pysyäkseen hengissä.
”Olen 49-vuotias mies ja ollut työttömänä pari vuotta. Minulle tämä apu täällä on älyttömän tärkeää. Kokemukseni mukaan suomalaisten on vaikea päästä esimerkiksi linja-auton kuljettajaksi, toisin kuin maahanmuuttajien, joille se näyttää olevan helppoa. Minun mielestäni maamme rajat pitäisi laittaa niin sanotuilta mamuilta kiinni ja arvostaa omaa työkokemustamme enemmän.”
Laajat irtisanomiset ja muut yhteiskunnalliset päätökset tulevat leipäjonoissa näkyviin vasta viiveellä, mutta yhteiskunnan eriarvoistuminen näkyy siellä jo vahvasti.
– Kansan kahtiajakautuminen ja kaikkien asioiden polarisoituminen huolestuttaa. Kukaan ei syrjäydy vapaaehtoisesti. Käytän siksi mieluummin sanaa syrjäytetty, Sanna Uusitalo sanoo.
”Olen 64-vuotias mies. Minulla on kolme lasta ja seitsemän lastenlasta. Käyn ruokajonossa kahdesti viikossa, ja se on minulle ehdottoman tärkeää. Olen ollut eläkkeellä kolme vuotta, mutta eläke on pieni. Ajoin 42 vuotta raskasta kalustoa, enkä ollut päivääkään työttömänä. Toiveeni on, että eläkkeitä nostettaisiin.”
Videoteos suunnitteilla
Uusitalon mukaan voimme joko sulkea silmämme todellisuudelta tai katsoa sitä suoraan ja rohkeasti ja tehdä köyhyyttä näkyväksi.
– Näkyväksi tekemällä murretaan köyhyyden tabu-luonnetta ja herätellään yhteisöllistä lähimmäisyyttä, huolenpitoa heikoimmista. Samalla tavoitteena on, että päättäjät heräävät tekemään ratkaisuja, joilla eriarvoistuminen vähenee, Uusitalo sanoo.
Tulevaisuudessa esimerkiksi Kuvataideakatemian opiskelijat jatkavat työskentelyä leipäjonosta kerättyjen tarinoiden kanssa ja tekevät jonossa käyvien ihmisten todellisuutta näkyväksi Helsingin keskustassa.
Opiskelijat Niina Räty ja Maija Helasvuo suunnittelevat toteuttavansa loppuvuodesta tarinoiden pohjalta videoteoksen.
– On mahtavaa, että kirkossa on tilaa äänille presidentistä myllypurolaiseen alkoholistiin. Muuten julkisen tilan tuntuu täyttävän vain puhe rahasta sekä pelko ja sen lietsominen, Räty sanoo.
Jutussa käytetyt sitaattikatkelmat ja lisää tarinoita leipäjonosta löytyy Itä-Helsingin diakoniatyön blogista.
Kuva Myllypuron leipäjonosta: Tarmo Ylhävuori
/ Valomerkki