Lääkäri ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Pekka Reinikainen kirjoitti Kotimaa-lehdessä 14.3. kyllästyneensä siihen, että yhä uudestaan tarjotaan eutanasiaa ratkaisuksi ongelmiin, joihin kristillisen katsomuksen omaavilla olisi parempiakin vaihtoehtoja.
”Eutanasialainsäädäntöä ajetaan maahamme jälleen kerran. Edellinen esitys tehtiin vuonna 2017. Se hylättiin eduskunnassa toukokuussa 2018 äänin 128-60. Onko mikään muuttunut kuudessa vuodessa ja tarvitaanko sitä? Eutanasian käyttöönotto on lääketieteen etiikan kvanttihyppy. Siihen liittyy paljon kysymyksiä, joita on hyvä pohtia myös lääketieteen historian ja ihmiskäsityksen näkökulmasta.”
Reinikaisen kysymys on retorinen eikä siis odota vastausta. Mutta onko mikään muuttunut. Kansalaisaloite vuonna 2017 keräsi 63 000 allekirjoitusta. Vuonna 2024 nimiä kertyi 53 000. Kysymys voitaisiin muotoilla toisinkin. Olisiko ensimmäinen lakialoite pitänyt jo hyväksyä juuri sen takia, ettei mikään ole muuttunut? Tarve lain aikaansaamiseksi oli silloin ja on edelleen.
Toinen Reinikaisen esittämä kysymys on, onko eutanasian käyttöönotto välttämätöntä. Eikö ensin tule saattaa palliatiivinen ja saattohoito kuntoon ja kaikkien potilaiden ulottuville? Tässä on vielä tekemistä, vaikka edistystä on tapahtunut paljon viime vuosia. Eutanasian käyttöönotto vähentäisi panostusta tämän toiminnan edelleen kehittämiseen.
”Saattohoito kuntoon ensin” on käytetyin argumentti eutanasiaa vastustavissa puheenvuoroissa. Se on hyvä tavoite, mutta jättää avoimeksi kysymykset, milloin tavoite on saavutettu ja mitä tehdään niiden ihmisten kanssa, jotka ehtivät kärsiä ja kuolla sitä ennen. Eduskunnan lähetekeskustelussa 2024 edustaja Arja Juvonen (ps) kertoi tehneensä vuosien mittaan 44 aloitetta saattohoidon saamiseksi lakiin. Samaa ovat ajaneet Päivi Räsänen (kd) ja Sari Sarkomaa (kok). Vuonna 2018 hylätyn eutanasiakansalaisaloitteen jälkeen perustettu työryhmä teki selkeät lakiehdotukset vuonna 2021, mutta niistä ei syntynyt mitään. Tosiasiallisesti ”saattohoito kuntoon” slogan ei pidä sisällään ajatusta itse asian edistämisestä vaan on jäänyt samankaltaiseksi fraasiksi kuin ”elämä on pyhää” tai ”eutanasian laillistamista seuraa vääjäämättä liukuva pinta”.
KENEN ELÄMÄ on elämisen arvoista? Hyvä kysymys. Argumentoinnin tasolla sitä kuitenkin käytetään banaalisti ikään kuin jokin taho kyseenalaistaisi jonkun yksilön arvon tai oikeuden elää. Kysymys siitä, onko elämäni elämisen arvoista, on oma sisäinen prosessini, johon vaikuttavat sellaiset ulkoiset seikat kuten arvokkuus, merkityksellisyys, toimintakyky ja tietoisuus.
”Ovatko vammaiset vaarassa?” Reinikainen kysyy tekstissään ja jatkaa: ”Miten eutanasia vaikuttaa vammaisten asemaan ja itsetuntoon? Vammaisjärjestöillä on painavat syyt vastustaa eutanasiaa, joka loihtii helposti eteemme kuvan elämästä, joka terveen mielestä ’ei olisi elämisen arvoista’. Muodostuisiko vammaisista mielikuva kustannuksia aiheuttavana paarialuokkana?”
Maailmassa, jossa vammaisten asemaa on jatkuvasti parannettu ja asennoituminen muuttunut viime vuosikymmeninä, tällainen ajattelu tuntuu oudolta. Miksi kuolemansairaille ja kärsiville ihmisille myönnettävä eutanasian mahdollisuus uhkaisi vammaisia? Tämäkin tuntuu yhtä lailla päälle rakennetulta uhkakuvalta, joka on muodostunut ainoastaan tarpeesta löytää erilaisia argumentointiin sopivia uhkakuvia. Vammaisella on oikeus saada eutanasia samalla tavoin kuin muillakin. Vammainen henkilö esittää oman autonomisen pyynnön saada kuolla. Jostain kokemastaan pysyvästä kärsimyksestä ja kuolemaan johtavasta tilasta lähtien.
”Luoja riisuu meitä vähitellen elämämme ehtoolla, ja lähdemme täältä, yhtä riisuttuina kun olimme tänne tullessamme. Vasta tuolloin maanpäällinen elämämme on ’valmiiksi eletty’ ja meille valmistettu Taivaallinen koti odottaa”, Reinikainen kirjoittaa.
Kristillinen tapa ajatella elämästä ja kuolemasta on kaunis ja edelliseen lausumaan voi vain yhtyä. Ongelman muodostaa se, ettei odottava taivaallinen koti aukea samalla tavoin. Suurelle osalle ajatus valmiiksi eletyn elämän jälkeisestä harmonisesta olotilasta kuulu maailmankuvaan. On hyvä, että kukin elää ja uskoo oman näkemyksensä mukaisesti, mutta keskustelussa eutanasian paikasta yhteiskunnassa ei pelkkä taivaallisen kodin odotus riitä. Etenkin jos sitä joutuu odottelemaan helvetissä.
Juha Hänninen
palliatiivinen lääkäri
Oikeus Arvokkaaseen Kuolemaan ry:n puheenjohtaja
Lue myös:
Lukijoilta: Freudin saamasta kuolinavusta jäi dokumentoitu tapauskertomus
Lukijoilta: Eutanasiaa tyrkytetään ovista ja ikkunoista