Moni muistaa kaskun mummosta, joka sanoi papille jumalanpalveluksen jälkeen: ”Kiitos saarnasta. Mittään en kyllä kuullut.”
Tänä päivänä tämä ei ole enää vitsi. Ei ole pelkästään vanhan miehen kokemus, vaan yhä yleisempi palaute nykyään ennen muuta nuoremman polven pappien puheista: mitään ei kuule. Moni sanoo kuuntelevansa mieluummin radiokirkkoa, että saa selvää. Ongelmaan on ainakin kolme syytä: 1) Puhutaan liian hiljaa, jutustellen, suorastaan kuiskaamalla. 2) Puhutaan liian nopeasti, jolloin sanoja arvaileva ei pysy perässä. 3) Luullaan, että äänentoistolaitteita käytettäessä mikrofoniin voi puhua hiljaa. Äänen voimakkuutta tulee hiljentää nupista, ei äänihuulista.
Yliopistossa opetettiin ennen puhetaitoa, äänenkäyttöä ja esiintymistä. Murheellinen havainto sen sijaan oli nuoruudessani, että piispat, joille pappien opastaminen ennen muuta kuuluu, eivät ohjanneet sen paremmin esiintymiseen kuin muutoinkaan arvokkaaseen ja uskolliseen viranhoitoon. Oikein odotin, että piispa ennen vihkimystä olisi kysynyt, miksi olet tällaiseen virkaan hakeutumassa. Turhaan odotin, ei kysynyt mitään. Mitenkähän lienee nykyään?
Paras opettajani, kun Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan virkaan 1970-luvulla tulin vihityksi, oli silloinen legendaarinen vahtimestari Åke Blomster. Hän se nuorelle opetti, miten erittäin kaikuvassa tuomiokirkossa piti puhua: ”Hidasta, puhu kovempaa ja välillä vieläkin kovempaa!” Ja aikansa opastettuaan hän totesi: ”Nyt on hyvä!” Kantaa hän otti siihenkin, mitä puhua ja millä tavoin: uskon ytimestä, tarinoilla höystäen, omakohtaisesti, sydämellä ja että on sanojensa takana tekoja myöten. Hän oli todellinen piispa – yksi eniten arvostamistani kirkon työntekijöistä, vuosikymmeniä sitten jo perille päässyt.
Paria vapaitten suuntien saarnaajaa lukuun ottamatta en ole kuullut koskaan puhuttavan liian kovaa, enkä koskaan liian hitaasti, mutta nykyään aivan liian usein täysin päinvastoin. Viimeksi kuulin kirkossa vain uskontunnustuksen, Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen – johtuen siitä, että tunnen ne ennestään. Mutta tahti oli silloinkin niin kova, ettei ajatus pysy perässä.
On turha puhua kirkossa yhtään mitään, ellei yleisö kuule! Vain rippikoulun konfirmaation tekstinlukijoille osaamattomuus sallittakoon. Muut kirkossa puhuvat on koulutettava puhumaan ääntä voimallisesti käyttäen ja hidastakin hitaammin.
Kirkossa on parannuksen paikka tässäkin suhteessa, kuten monessa muussakin. Kun lähimmät kollegat ja kuulijakunta eivät kehtaa opastaa, niin ainakin piispoilta sitä pitää edellyttää, ja samalla muutakin opastusta tyylikkääseen, ihmisiä palvelevaan viranhoitoon – syvästi kunnioittamani vahtimestarin tavoin.
Jari Nurmi
Lue myös:
Lukijoilta: Papit lopottavat uskontunnustuksen niin, ettei tahdissa pysy
Lukijoilta: Lapuan hiippakunta on jälleen jäämässä vaille paikkaa SLS:n hallituksessa
Ilmoita asiavirheestä