Seurakuntien liittäminen yhä isommiksi yksiköiksi merkitsee melkoista omaisuuden ryöväystä. Kuten hyvin tiedetään, seurakunnat perustettiin aikoinaan pitäjäjaon pohjalle ja myöhemmin kuntarakenne seurakunnan toiminnan pohjalle. Sidos on siis historiallisen vahva eikä geeniperintömme erota kuntaa ja seurakuntaa toisistaan. Paikallisväestö on sukupolvien ajan paitsi rakentanut, myös rahoittanut seurakuntansa.

Vuosisatojen kuluessa vaatimattomat saarnahuoneet ovat komistuneet kulttuurihistoriallisesti arvokkaiksi kirkoiksi, seurakuntatalot lahjoitustuvista arkkitehtien suunnittelemiksi kyläkeskuksiksi.

Kirkon rakentamiseen on osallistunut koko pitäjä. Jos ei ole ollut antaa lanttia, on oma panos korvattu työllä. Naiset ovat tehneet tiiliä, miehet ajaneet hevoskyydeillä kiviä. Kartanot ovat lahjoittaneet kattokruunuja, talonpojat hirsiä, martat kutoneet ryijyjä, kylän naiset kirkkotekstiilejä – lukematon määrä talkootyötä, yhteistä ponnistusta ja kyläylpeyttä.

Kirkon rakennushistoria kantaa mukanaan kertomuksia menneiden sukupolvien uskosta, työstä ja tavasta rakentaa yhteisöä. Vaivalla ja työllä rakennetun paikallisseurakunnan vetovoima perustuu näihin syviin siteisiin. Tähän tunnevoimaan kietoutuu myös pitäjän asukkaiden elämän suuret taitekohdat, syntymä, kuolema ja avioliitto. Seurakunnan henkinen ja aineellinen pääoma on korvaamaton.

Valtava ja kiivas liikehdintä liitoksia vastaan todistaa myös suomalaisten hiljaisesta, mutta vahvasta uskonnollisuudesta, joka tulee näkyväksi usein vasta kriisitilanteissa. Ei voi kuin ihmetellä, miksi kirkko ei ole hyödyntänyt tätä pääomaa vaan päinvastoin hylkää paikallisseurakunnat ja ihmiset niiden mukana.

Seurakunnat ovat julkisoikeudellisia yhteisöjä, jotka omistavat itse omaisuutensa, maansa, metsänsä ja kiinteistönsä. Seurakunnan omaisuuden menetys ei ole vain hallinnollinen muutos, vaan kajoaa rajulla tavalla omaisuuteen. Kyse on länsimaisista perusarvoista, oikeudesta elämään, vapauteen ja omaisuuteen ja velvollisuuteen kunnioittaa näitä.

Herää kysymys oikeudenmukaisuudesta. Voiko seurakunnan arvokasta omaisuusmassaa siirtää pois omistajiltaan ja kuka siitä päättää? Turhautumista lisää, jos päätökset tehdään ilman riittävää demokratiaa ja paikallisten kuulemista.

Voi vain yhtyä pastori Lasse Östringin mielipiteeseen (Kotimaa 2/25) ”Kannattaa pitää huolta siitä, mitä kirkolla jo on – kuten seurakunnista”.

Seija Kylä-Markula, TM, kotiseutuunsa kiintynyt