”Lapsuuskotini ei ollut uskonnollinen. Perhe ei käynyt kirkossa edes jouluna”, kertoo Ruotsin kirkon emeritapiispa Tuulikki Koivunen Bylund (SK 15.2.). Muistan asian olleen esillä haastatteluissa paljonkin Tuulikin ollessa ehdolla Turun piispaksi parikymmentä vuotta sitten.
Esimerkkeinä lapsuuskodistaan Raumalla piispa Tuulikki kertoo äidin kyselleen mielessään, että tuossa tytössä täytyi olla jotain vikaa, kun hän rakentaa huoneeseensa ehtoollispöydän, leikkii ehtoollisella käymistä ja on muutenkin vähän kummallinen.
Sodasta palannut isä eli juoksuhaudoissaan pitkään. Öiset tykistökeskitykset isän unissa jäivät lapsuudesta mieleen niin, että piispa Tuulikki saattoi vuosikymmeniä myöhemmin ruotsalaisille kuulijoilleen kertoa olleensa sodassa, vaikka oli syntynyt vasta sodan jälkeen. Ruotsissahan ei ole ollut sotaa kahteensataan vuoteen.
Tämä kaikki on tuttua meille suurten ikäluokkien lapsille. Se saattoi olla traumaattista monille meistä. Nyt vanhoina olemme taas ongelma koko yhteiskunnalle. Meidät pitäisi voida hoitaa kunnialla hautaan! Ongelma poistuisi itsestään.
Minua tämä oman lapsuuskotimme ilmapiirin väheksyntä on alkanut harmittaa. Itsekin olen sitä käyttänyt, kun on kysytty pappiskutsumukseni alkuperää tai aitoutta sekä poliittisen toimintani motivaatiota. Kotini ei ollut kovin uskonnollinen eikä poliittinen – niin oli hyvä aloittaa vastaaminen.
Nyt päälle kahdeksankymppisenä ymmärrän, että uskonnollisen uskon syntyminen on aina mysteeri. Tunsin Tuulikki-piispan äidin hyvin ja opin omissa työtehtävissäni Rauman pappina arvostamaan häntä kovin korkealle. Hieno ihminen.
Tuulikin isä sairastui elämänsä lopulla vaikeaan sairauteen. Muistelmakirjassa on koskettava kuvaus isän viimeisistä vaiheista. Myöskin siitä, että ateisti-isän (Tuulikin käyttämä ilmaus) viimeinen toivomus saatettiin toteuttaa isän ja pappistyttären tahtomalla tavalla aikana, jolloin Suomessa ei naispappeutta ollut.
Nyt voin sanoa olevani iloinen siitä, että oma lapsuuskotini sotien jälkeen Harjavallassa oli sellainen kuin oli. Kun minut aikani haudataan isäni ja äitini hautaan, tiedän, että heitä en siellä tapaa. Mutta se ei ole uskonikaan. Uskonnollinen usko on mysteeri.
Miksi uskon, oli mysteeri vanhemmilleni, mutta niin se on myös itsellenikin – vielä.
Raimo Vuoristo, pappina Raumalla 51 vuotta
Ilmoita asiavirheestä