Perusoikeuslain mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus.
”Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen”, laissa sanotaan.
Laki ei säätele sitä, mitä henkilöllä on oikeus tehdä huomaamatta, vaan mihin on oikeus yhteiskunnallisessa tilassa.
Uskonnonvapauslaki taas käsittelee jäsenyyttä. Lakien taustalla on positiivinen uskonnonvapaus. Se suojelee niitä, joita vainotaan uskonnon takia. 2000-luvulla viranomaisten oikeuspäätökset ovat omistautuneet negatiivisen uskonnonvapauden takaamiseen. Se on yhtä tärkeää. Edistävätkö päätökset lain tavoitetta taata positiivinen uskonnonvapaus?
ON VIITATTU kansainvälisiin ratkaisuihin. Niiden positiivisen uskonnonvapauden tulkinnat ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Esimerkiksi Yhdysvaltain korkein oikeus on säätänyt, että koulujen tulee olla katsomuksellisesti neutraaleja. Oppilaiden uskonnonvapaudesta johtuen koulujen tiloissa tulee kuitenkin voida järjestää uskonnollisia tilanteita.
Eduskunnan oikeusasiamiesten ratkaisut ovat aiheuttaneet hämmennystä. Päätöksistä ongelmallisimpia ovat olleet ne, joiden on tulkittu velvoittavan eri toimijoita kysymään yksityiselämän suojaan kuuluvia asenteita ja haluja. Kysymykset subjektiivisesta suhteesta uskontoon kun ovat melko vieraita vanhoille kirkoille ja eurooppalaiselle perinteelle.
Oikeusratkaisussa on jopa esitetty parapsykologisia ja okkultistisia näkemyksiä muistuttavasti, että itse rakennukset vaikuttavat vakaumuksellisesti vaarallisesti. Näkemys on oikaistu eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.
Laki ei edellytä henkilökohtaisten vakaumusten ja halujen kysymistä. Se ei myöskään velvoita henkilökohtaisen vakaumuksen ilmaisemiseen. Ei myöskään asetus tai viranomaismääräys. Ohjeet taas sijoittuvat normihierarkiassa alimmalle tasolle.
OPETUSHALLITUKSEN OHJE koulujen uskonnollisista tilaisuuksista on pääosin järkevä, mutta siihenkin sisältyy ongelmia.
Kouluissa uskonnot moninaistuvat ja ohje korvaavista tilanteista on hankala. Jos luterilainen ei halua mennä koulun joulukirkkoon, mikä on hänen vakaumuksensa mukainen mahdollisimman paljon luterilaista joulukirkkoa muistuttava korvaava tilaisuus? Jos muslimi ei halua mennä moskeijaan, mikä on hänen vakaumuksensa mukainen korvaava tilaisuus?
Olisiko paikallaan palata siihen käytänteeseen, jossa vakaumukseen liittyvä tieto yhteiskunnan toimijoille olisi jäsenyys? Jos joku on jäsen jossakin, ei ole perusteltua olettaa, että toiminta, johon jäsenyys liittyy, ainakaan loukkaisi hänen oikeuksiaan.
Vakaumus on yksityinen, siihen liittyvä jäsenyys julkista. Oikeutta ei tulisi vaihtaa velvollisuudeksi ja tietoa jäsenyydestä subjektiivisen mielialan mittaamiseksi.
Pitäisin tärkeänä, että 2000-luvulla tehdyistä oikeusviranomaisten ratkaisuista laadittaisiin väitöskirjatasoinen tutkimus.
Petri Järveläinen
dosentti, Lapinlahti
Ilmoita asiavirheestä