Kotimaa Prossa on pyörinyt jo nelisen vuotta kirkkoherraraati, jossa on aina vuodeksi kerrallaan edustaja joka hiippakunnasta vastailemassa ajankohtaisiin kysymyksiin. Nyt aloittaa toimintansa myös luottamushenkilöraati, johon kuuluu yksi kirkolliskokousedustaja joka hiippakunnasta.
Ensimmäinen kysymys uudelle raadille kuuluu: Mitä mielestäsi pitäisi tehdä niille seurakunnille, joilla ei ole enää taloudellisesti tulevaisuutta ja elinmahdollisuuksia? Mitä seikkoja päätöksissä ja ratkaisuissa pitäisi erityisesti ottaa huomioon? Kuinka iso tämä ongelma on sinun hiippakuntasi alueella?
Vastaukissa korostuu seurakuntien ja erityisesti kirkkoherrojen ja johtavien luottamushenkilöiden vastuu. Toimiin pitäisi ryhtyä jo ennen kuin seurakunta on konkurssikypsä. Paikallisen jumalanpalveluselämän säilymistä pidetään tärkeämpänä kuin seurakuntarakennetta. Tuomiokapitulin ja piispan apuun kannattaa turvautua, jos paikallisesti ei kyetä etenemään säästöpäätöksissä ja uudenlaisen seurakuntarakenteen etsimisessä. Mikäli seurakunta ei ymmärrä tilaansa, on kapitulin oltava aloitteellinen.
Suuret yksiköt eivät ole automaattisesti ratkaisu. Kyseessä on laaja jäsenyyden haaste. Jos nykyinen kirkosta vieraantumisen kehitys jatkuu, suuret kaupunkiseurakunnatkin tulevat elinkelvottomiksi. Jos taas seurakunta koetaan paikaksi, jossa ihminen on tärkeä ja voi antaa myös muille jotakin, seurakunta voi pysyä elävänä hyvin niukin varoin, pienenä ja ikääntyneenäkin. Kirkon on opittava elämään ja toimimaan vähemmällä rahalla. Tarvitaan yhteisvastuuta ja vapaaehtoisuutta. Pakolla tulee usein pahaa jälkeä.
”Seurakunnan pitäisi ryhtyä itse toimiin ennen kuin se on umpikujassa”
Marjatta Pulkkinen, Kiuruveden seurakunta, Kuopion hiippakunta
Mielestäni ensisijainen toimija ja vastuunkantaja on seurakunta itse, ja toimiin pitäisi ryhtyä jo ennen kuin ollaan umpikujassa. Keinot talouden tasapainottamiseen ovat kaikkien tiedossa, joten tarvitaan vain päätöksiä. Tukea saa kapitulista, jolla on paikallista asiantuntemusta ja sekä mahdollisuus että velvollisuus puuttua tilanteeseen, ellei seurakunta pääse omin neuvoin eteenpäin.
Onnellista olisi, jos päätöksissä löytyisi kohtuullinen yhteisymmärrys. Elämä itsenäisenä seurakuntana on vaativaa, mutta ei autuus tule siitäkään, että monta köyhää menee yhteen. Vaihtoehtoja on myös siltä väliltä. Tärkeintä on suhteuttaa menot tuloihin, sehän on taloudenpidon perusta. Jos halutaan yhtymiä, niiden syntyä ehkä edesauttaisi, jos pienille seurakunnille annettaisiin päättäviin elimiin suhteessa jokunen paikka enemmän.
Muuttotappion ja ikääntymisen seurauksena talouden ongelmat tiedetään myös meillä Kuopion hiippakunnassa.
”Vastuu on kirkkoherroilla ja johtavilla luottamushenkilöillä”
Johannes Leppänen, Saarijärven seurakunta, Kannonkosken kappeliseurakunta, Lapuan hiippakunta
Kirkon toiminnan ja talouden perusyksikkö on seurakunta. Päävastuu tulevaisuuden ratkaisuista on siis sillä. Jos seurakunnissa ei ole henkisiä tai taloudellisia edellytyksiä ratkaista ongelmia, ensisijaisia kumppaneita ovat piispa ja tuomiokapituli. Vastuu on myös kirkkoherroilla ja johtavilla luottamushenkilöillä. Yhdessä on etsittävä polku tulevaisuuteen. Naapureiden kanssa tarvitaan yhteisvastuun mieltä.
Ratkaisuissa on muistettava perustehtävä. On turvattava jumalanpalveluselämä, kirkolliset toimitukset ja diakoniatyö. Liittyminen johonkin isompaan naapuriseurakuntaan ei aina ole paras mahdollinen ratkaisu. Vaarana on jäädä mopen osille toimintaa järjestettäessä.
Lapuan hiippakunnassa ei liene kovin monta seurakuntaa, joiden tilanne olisi akuutti. On kuitenkin useita hieman suurempiakin seurakuntia, joiden kohdalla kello käy. Jos rakenteellisia ratkaisuja esimerkiksi kiinteistömenojen kohdalla ei tehdä pian, joudutaan toimintaa tarkastelemaan hyvin radikaalisti.
”Kyse ei ole rahasta vaan uudenlaisesta toimintakulttuurista”
Risto Rasimus, Kouvolan seurakunta, Mikkelin hiippakunta
Vaihtoehdot ovat vähissä. Useinkaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seurakuntaliitos. Tärkeää on ymmärtää, että seurakuntien suurin ongelma ei ole talous. On pidettävä huolta seurakuntalaisten hengellisestä hoitamisesta ja palveluista. Piispamme totesi juuri neuvottelupäivillä, että jokainen tarvitsee sitä, että on jollekin tärkeä ja voi antaa toisille jotain. Tätä seurakunta voi tarjota sielläkin, missä resurssit pienenevät, ikärakenne vanhenee ja elämä hiljenee.
Seurakuntien ei kannata odottaa olevansa konkurssikypsiä ennen kuin lähdetään etsimään ratkaisuja. Tärkeintä on pohtia, miten paikallinen jumalanpalvelusyhteisö säilyy elinvoimaisena. Seurakuntarakenne on toissijainen.
Mikkelin hiippakunnassa seurakuntien jäsenmäärä on laskenut pitkään. Seurakuntien taloudelliset vaikeudet ovat suuri ongelma ja niitä yritetään ratkoa. Vuonna 2017 tehtiin päätös kahden seurakunnan yhdistämisestä ja useita muita liitosprosesseja on käynnissä.
”Jos vieraantuminen jatkuu, kaupunkiseurakunnistakin tulee elinkelvottomia”
Päivi Salli, Olarin seurakunta, Espoon hiippakunta
Seurakuntien haaste on jäsenyyden haaste. Yhdistäminen vähentää hallintokuluja, mutta samalla yhteisöllisyys kärsii. Jos seurakunta loitontuu fyysisesti, se loitontuu myös henkisesti. Ratkaisun avaimet ovat keskushallinnon keventäminen ja jäsentietoisuuden ja vapaaehtoistyön lisääminen paikallisesti. Jos nykyinen vieraantumiskehitys jatkuu, suuret kaupunkiseurakunnatkin tulevat aikanaan elinkelvottomiksi.
Seurakunta on ennen kaikkea jumalanpalvelusyhteisö, ja sen jäsenyys on osa ihmisen paikallisidentiteettiä. Jäsenyys on tietyn seurakunnan, ei kirkon, jäsenyyttä. Suurissa kaupungeissa ihmiset eivät tunne työntekijöitään. Henkilöseurakuntaa on tarjottu ratkaisuksi anonymiteettiin, mutta voiko se olla myös uusia haasteita aiheuttavaa valinnanvapautta? Kopioiko kirkko sote-Suomesta niin ratkaisut kuin ongelmat: isompia yksikköjä, kalliita it-järjestelmiä, loputonta byrokratiaa?
Pienten seurakuntien ongelma on talous, ei toiminta. Toimintaa on järkevöitettävä tekemällä sopimusyhteistyötä esimerkiksi rovastikuntatasolla. Suurten seurakuntayhtymien hallinnollisia kustannuksia on vähennettävä. Päällekkäisten erityistehtävien tekemistä pitää karsia. Tällä hetkellä erityistehtäviä on seurakuntayhtymissä, tuomiokapituleissa, kirkon keskushallinnossa ja järjestöissä moninkertaisesti päällekkäin.
Espoon hiippakunnan seurakuntien perusongelma on virkakoneiston ja seurakuntalaisten keskinäinen vieraantuminen ja seurakuntien suuruus. Seurakuntalaisten äidinkielisiä palveluita tarvitaan kasvavassa määrin myös maahanmuuttajien kielillä. Tässä on oltava pyrkimys positiiviseen integraatioon eikä vain moninaistuvaan kulttuuritarjontaan. Arvokeskustelua tarvitaan, kun resurssien vähentyessä on löydettävä tietä niiden ihmisryhmien luokse, joista tulee uusia jäseniä kirkkoon. Hengellisyys ei ole maailmalla kateissa, vaikka kotimaassa haasteita riittää.
”Kapitulin asiantuntevalla ohjauksella on löydettävä liitosratkaisu”
Pekka Heikkilä, Mynämäen seurakunta, Mietoisten kappeliseurakunta, Turun arkkihiippakunta
Tällaisissa tilanteissa pitää kapitulin asiantuntemuksella ja ohjauksella löytyä liitosratkaisu, joka palvelee parhaalla mahdollisella tavalla niin liittyvää seurakuntaa kuin sitä seurakuntaa tai niitä seurakuntia, jonka kanssa liitos tapahtuu. Liittyvän seurakunnan omaleimaisuus ja yhteisöllisyys on tärkeätä säilyttää myös tällaisessa tapauksessa. Yhtä tärkeää on, että liittyvän seurakunnan alueelle muodostetaan tilanteeseen sopiva osa-aluehallinto. Näin seurakuntalaiset kokevat, että heillä säilyy riittävä päätösvalta oman alueensa seurakunnalliseen työhön, samoin kuin riittävät taloudelliset resurssit työn toteuttamiseen. Arkkihiippakunnan alueella tämä koskettaa tässä vaiheessa 5-7 seurakuntaa.
”Vapaaehtoinen liitos ja kappeliseurakunnan perustaminen ovat toimineet meillä”
Kari Aakula, Oriveden seurakunta, Tampereen hiippakunta
Joulukuussa 2016 Kirkkohallituksen virastokollegio hyväksyi rakennemuutoksiin liittyvän hallinnollisen ohjeistuksen ja puuttumiskynnyksen. Siinä määriteltiin seurakunnan toimintaan, hallintoon tai talouteen liittyviä seikkoja, joiden esiintyessä tuomiokapitulin tulee ottaa vastuuta seurakuntien tilanteen kannalta tarkoituksenmukaisten yhteistyö- tai rakennemuutosprosessien vireille saattamisesta.
Tämä ohjeistus ja tuomiokapitulien aktiivinen rooli prosessin eteenpäin viemisessä on hyvä toimintamalli. Seurakuntien luottamushenkilöt ymmärtävät talouden realiteetit ja pystyvät tekemään tarvittavia päätöksiä. Näen hyväksi vapaaehtoiset seurakuntaliitokset ja samassa yhteydessä perustettavat kappeliseurakunnat. Tästä on positiivisia kokemuksia myös omassa seurakunnassani, jossa Juupajoen seurakunta liittyi Oriveden seurakuntaan kappelina. Ylemmän tahon pakottamana ei saada hyvää lopputulosta.
Tampereen hiippakunnassa neljällä seurakunnalla on ollut kolmena vuotena tappiollinen tilinpäätös vuoden 2016 tilinpäätöstietojen mukaan. Yhdessä näistä on tehty jo liitos ja kaksi käyvät parhaillaan neuvotteluja. Seurakunnista lähtevät muutokset etenevät hyvin. Luotan seurakuntien hallintohenkiöiden viisauteen tehdä järkeviä päätöksiä ja turvata hengellisen työn mahdollisuudet koko hiippakunnan alueella.
”Kirkon on opittava elämään ja toimimaan vähemmällä rahalla”
Jaakko Weuro, Oulunkylän seurakunta, Helsingin hiippakunta
Yksittäisten seurakuntien osalta rakenteelliset ratkaisut lienevät välttämättömiä. Paikallisesti ratkaistaan, mikä on toimivinta: seurakuntaliitos, yhtymän perustaminen vai jokin verkostomainen yhteistyö, jonka kautta toiminnan jatkuvuus voidaan turvata. Toivottavasti myös kirkolliskokouksen käsiteltävänä oleva kirkkolain uudistus edesauttaa paikallisesti sopivien ratkaisujen rakentamisessa seurakuntien alueelliseen hallintoon. Toisaalta suuret yksiköt eivät itsessään ole ratkaisu, vaan enemmänkin laastari akuuttiin vaivaan.
Kyse on myös laajemmasta toimintakulttuurin muutoksesta. Kirkon on opittava elämään ja toimimaan vähemmällä rahalla. Seurakuntalaisten on otettava itse vastuu seurakunnan toiminnan pyörittämisestä, mutta myös kirkon ylärakenteita on kevennettävä – kaikki ei voi enää olla niin hienoa ja kiiltävää. Tämä edellyttää paikallisia rakenteita ja osallisuutta. Päätösvallan delegointi viranhaltijoille isoissa yksiköissä voi viedä kehitystä jopa väärään suuntaan.
Helsingin hiippakunnassa on seurakuntia, joiden toimintakyky on uhattuna. Toisaalta myös pääkaupunkiseudun yhtymäseurakuntiin kohdistuu todella merkittävät säästöpaineet, samalla kun niiden olisi kyettävä isoihin uudistuksiin ja uusiin avauksiin. Näihinkään tilanteisiin rakenneratkaisut eivät ole oikotie onneen, merkittäviä säästöjä saadaan aikaan vain henkilöstöä vähentämällä. Jotta toiminta voi jatkua tästä huolimatta, meidän on kerta kaikkiaan muutettava toimintatapojamme.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.