Suomessa on viime viikot keskusteltu poikkeuksellisen innokkaasti talkoista. Syynä on tuoreen pääministerin Juha Sipilän vetoomus, jonka hän esitti hallitusneuvottelujen päätteeksi politiikan, virkamiesten, elinkeinoelämän ja kirkon eliitille. Sipilä peräsi hyväosaisilta kohtuullisuutta ja talkoohenkeä.
Pääministeri liitti talkoot ennen kaikkea yhteiskuntasopimuksen syntymiseen ja palkkojen leikkaamiseen. Hän osoitti viestin johtajille, jotka päättävät itse omista eduistaan.
Julkisessa keskustelussa talkoovetoomusta on tulkittu erilaisista näkökulmista. Palkkojen alentamisen ohella on puhuttu keräyksiin osallistumisesta, hyväntekeväisyydestä ja yleisestä talkoohengestä. Monet luterilaisen kirkon piispoista vastasivat viime viikon Kotimaassa talkookutsuun pohtimalla elämäntavan yleistä kohtuullistamista ja vapaaehtoista lahjoittamista.
Palkkojen alentamistakin on kommentoitu kirkossa eri tavoin. Arkkipiispa Kari Mäkinen totesi viime viikolla Ylelle, että verotus on oikea tapa huolehtia oikeudenmukaisuudesta. Mäkinen sanoi olevansa valmis alentamaan palkkaansa, jos leikkaus tehdään verotuksen kautta.
Emerituspiispa Eero Huovinen puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että on outoa, jos vapaaehtoinen talkoohenki leimataan uusliberalismiksi. Huovisen mukaan Suomessa tarvitaan sekä verotusta että kolehteja.
”Lastensairaalakeräys edustaa amerikkalaista mallia”
Talkookutsun sisältö oli epämääräinen, toteaa Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo. Hän huomauttaa, että eliitti on asemassa, jossa se saa itse päättää, luopuuko se omista eduistaan.
Hiilamo oli vihreiden ehdokkaana eduskuntavaaleissa 2011.
Talkoot eivät sinänsä ole suomalaisessa politiikassa mikään uusi asia. Hyväntekeväisyyskampanjatkin ovat historiasta tuttuja. Hiilamon mukaan 1900-luvun alussa vaikuttaneiden Koulukeittiöyhdistyksen tai rouvasväenyhdistysten ajamat asiat muodostuivat myöhemmin osaksi lainsäädäntöä.
Hän painottaa, että hyväntekeväisyys ja laaja valtio eivät yleisesti ottaen ole ristiriidassa keskenään. Keräys uuden lastensairaalan puolesta kuitenkin edustaa hänen mukaansa angloamerikkalaista mallia, jossa hyväntekeväisyys paikkaa valtion tehtäviä.
Rikkaiden osallistuminen hyväntekeväisyyteen on hyvä asia, mutta se ei näytä riittävän, sanoo globaalin teologian, maailmankuvien ja aatevirtausten apulaisprofessori Ville Päivänsalo Helsingin yliopistosta.
– Symbolisia tekoja tarvitaan. Niiden riski on, etteivät ne pienuutensa vuoksi herätä ruokkimisihmeen kaltaista laajaa liikettä. Ne voidaan tulkita hämäysliikkeiksi, jolla peitetään isompia ongelmia, Päivänsalo sanoo.
Heikki Hiilamo huomauttaa, että hyväntekeväisyyden kohteeksi valikoituu useimmiten ihmisiä, joiden ei koeta olevan vastuussa omasta avun tarpeestaan. Näitä ryhmiä ovat perinteisesti lapset ja vanhukset. Päihteidenkäyttäjille ja rikollisille tukea annetaan nihkeämmin.
– Periaatteellisesti on iso ero, perustuuko apu laista tulevaan oikeuteen vai sattumanvaraiseen hyväntekeväisyyteen, Hiilamo sanoo.
”Diakonia passiivisempaa kuin 1990-luvulla”
Diakoniatyö on auttamismuoto, joka sijoittuu valtion tukien ja hyväntekeväisyyden välimaastoon. Diakoniassa on viime vuosikymmeninä sekä annettu apua että puhuttu julkisen vallan vastuusta, huomauttaa Hiilamo.
Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa diakonian ja yhteiskuntatyön johtajana Kirkkohallituksessa ja yksikönjohtajana Diakonia-ammattikorkeakoulussa.
Hiilamon mukaan kirkon diakoniatyö on nyt passiivisempaa kuin 1990-luvun laman aikana. Mahdollisia syitä on hänen mielestään useita: Lama on tällä kertaa tullut hiipien. Kirkon talous on heikentynyt. Köyhemmät ovat vieraantuneet kirkosta samaan tapaan kuin muutkin, joten apua ei välttämättä osata edes hakea. Lisäksi Hiilamosta vaikuttaa siltä, että diakonia kaipaa uudistushenkeä.
Hänen mukaansa myös työttömien yhdistysten toiminta on edelliseen lamaan verrattuna passiivista.
Käsitys perisynnistä vaikuttaa politiikkaan
Käsitykset siitä, miten sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta pitäisi huolehtia, vaihtelevat myös kirkkokuntien välillä.
Suomessa luterilaisuus on yksi hyvinvointivaltion syntyyn vaikuttaneista aatevirtauksista. Luterilaisuudessa ajatellaan, että valtiolla on ensisijainen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista. Näin ollen ei ole sattumaa, että hyväntekeväisyys on Suomessa vasta toissijainen keino oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi.
– Valtiolta odotetaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ei vain kansalaisoikeudet takaavana yövartijavaltiona toimimista, Ville Päivänsalo sanoo.
Angloamerikkalaisessa mallissa yhteiskunnalliset talkoot saavat suuremman roolin ja oikeudenmukaisuus toteutuu hyväntekeväisyyden kautta.
– Globaali lähtökohtaoletus on, ettei valtioon voi juuri luottaa. Monissa maissa on paljon enemmän korruptiota. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat hämmästyttävä poikkeus. Täällä ihmiset ovat tottuneet useasta eri syystä ajattelemaan, että valtio on hyvä.
Päivänsalo muistuttaa, ettei hyvinvointivaltiota ole automaattisesti olemassa. Se vaatii halun rakentaa sitä yhdessä.
Esimerkkinä yhteiskunnallisen ajattelun muutoksesta Päivänsalo mainitsee Saksan, jossa vaikuttaa Suomen lailla vahva luterilainen perinne. Toisen maailmansodan jälkeen maassa kuitenkin omaksuttiin epäluuloinen asenne valtiota kohtaan. Saksa sijoittuukin yhteiskuntamallina pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja hyväntekeväisyysyhteiskunnan väliin.
Katolisissa maissa sosiaalinen oikeudenmukaisuus on ollut sukujen ja yhteisöjen vastuulla. Taustalla on käsitys, jonka mukaan ihmiset tekevät luonnostaan hyvää.
Kalvinistisessa eli reformoidussa perinteessä suhtaudutaan pessimistisesti etenkin muihin kuin kristittyihin. Menestys ja hyväntekeväisyys kuuluvat oleellisesti yksilön vastuulle, eikä yhteiskunnan tukea tarvita.
Luterilaisessa ajattelussa vaikuttaa Päivänsalon mukaan vahvemmin käsitys perisynnistä ja epäluuloisuus ihmisten pyrkimyksiä kohtaan. Yhteiskunnallisella tasolla se näkyy niin, että hyvää toteutetaan kontrolloidusti valtion kautta.
”Yksinäisyys syö luottamusta”
Valtion toteuttamaa verotusta pitää oikeudenmukaisen yhteiskunnan pohjana myös rovasti Olli Valtonen. Hän johtaa sosiaalialan järjestöä HelsinkiMissiota ja on kokoomuksen entinen kaupunginvaltuutettu.
Valtonen sanoo olevansa arkkipiispa Mäkisen kanssa samaa mieltä siitä, että uuden hallituksen pitäisi toteuttaa palkanalennukset verotuksen kautta.
– Talkoita tarvitaan, mutta lisäksi kannatan verotuksen tarkistamista niin, että se koskisi enemmän suurituloisia, Valtonen sanoo.
Järjestöjohtajana hän tarkastelee talkoohaastetta myös sosiaalisen pääoman näkökulmasta.
– Valtion lakisääteisiä tehtäviä ei pidä ryhtyä ratkaisemaan vapaaehtoistoiminnalla. Luottamuksen rakentamisessa sen sijaan voimme auttaa Sipilää ja isänmaata. Ennen kaikkea yksinäisyys kuuluu niihin juttuihin, jotka syövät luottamusta pahimmin. Siinä mielessä otan mielelläni vastaan Sipilän kutsun talkoisiin.
Valtonen huomauttaa, että yleistä luottamusta syö sekin, jos kansan enemmistö kokee hyvinvoivien pääsevän muita helpommalla.
Hän sanoo kuulevansa hallituksen puheissa syvempiä kaikuja siitä, että Suomen on pakko uudistua. Näitä kaikuja hän tervehtii ilolla.
Valtonen toteaa, ettei hallitus ole vielä ehtinyt näyttää, miten se aikoo saada maan toimimaan aiempaa kannattavammin. Niinpä myös kriitikoiden pitäisi Valtosen mukaan malttaa odottaa sen sijaan, että kansalaisten luottamus hallituksen ratkaisuihin murennetaan heti kättelyssä.
HelsinkiMission feissarit Aino Patomäki ja Yad Anwar hankkivat järjestölle kuukausilahjoittajia Helsingin Narinkkatorilla. Kuva: Jani Laukkanen
Lue myös:
Professori: Myötätunto vaatii toimintaa
Ilmoita asiavirheestä