Tämän viikon lauantaina, aamulla puoli yhdeksän jälkeen, maanviljelijä Jouko Kukkonen kipuaa herättäjäjuhlien puhujakatokseen. On aikaista, seurapenkissä on vielä paljon tyhjiä paikkoja. Kaiuttimet kantavat virret pitkälle. Asuntovaunualueella tehdään aamutoimia ja kuunnellaan radiosta, mitä päivän ensimmäisillä seurapuhujilla on sanottavana.
Körttiläiset ovat kokoontuneet herättäjäjuhlille Nilsiään, kantaisänsä Paavo Ruotsalaisen kotiseudulle.
Muutama viikko ennen herättäjäjuhlien alkua Jouko Kukkonen istuu keinutuolissa kotonaan Pohjois-Savon Keiteleellä. Hänellä on yllään harmaat farkut, sandaalit ja Herättäjä-Yhdistyksen musta t-paita, johon on painettu punaisin kirjaimin Siionin virren säe Murra valta mammonan. Kynsinauhoissa on multaa.
Täällä Kukkonen katseli isoista ikkunoista Ylimmäinen-järvelle, kun herättäjäjuhlien seurapuhe alkoi tulvia hänen mieleensä. Ajatukset oli pantava muistiin saman tien. Puheen ensimmäinen versio on kirjoitettu kuulakynällä mustaan, nahkakantiseen muistikirjaan.
Kun postilaatikkoon talvella kolahti kutsu körttiliikkeen päätapahtuman puhujaksi, Jouko Kukkonen yllättyi. Se ei ole ihme. Hän on viime vuosina kulkenut herännäisyydessä vastavirtaan. Kukkonen on arvostellut rajusti liikkeen nykylinjaa. Hän väittää, että körttiläisyys on erkaantunut juuristaan ja luopunut kristuskeskeisyydestä.
Maanviljelijä Kukkonen on saanut suurellisia kutsumanimiä: körttikapinallinen tai kapinakenraali. Omasta mielestään Kukkonen ei ole kapinallinen, sillä hän ei halua vallankumousta sen paremmin herännäisyydessä kuin kirkossakaan. Hän haluaa muutosta. Siksi hän on mielestään ennemmin pioneeri. Tai raivaaja.
Kotitilaltaan Jouko Kukkonen sai tärkeimmät hengelliset oppinsa.
Maatilan pihasta näkee kiviset pellot ja kimaltelevan järven. Pikkuruiset polkupyörät on jätetty niille sijoilleen.
Taloja on kolme: Päärakennus, jonka peräkamarissa Jouko Kukkonen syntyi vuonna 1959. Uusi talo, jonka Kukkonen rakensi poikansa kolmilapsiselle perheelle. Ja navetta, jonka vintille Kukkonen nikkaroi rakennusurakan ajaksi väliaikaisen asunnon itselleen ja vaimolleen Tiinalle.
Tätä maisemaa, sielunmaisemaansa, Kukkonen halusi kuvailla sähköpostissa ennen haastattelua.
”Ensin kerron kuitenkin, mitä näen kotini ikkunasta: sinisen järven ja sinisen taivaan valkoisine pilvineen, koivunlehdet, jotka kylmästä kärsineinä ovat muuttumassa ruskeasta yhä vihreämmiksi, ja laitumella käyskentelevät lehmät. On kesä. Kylvötyöt on tehty, ja seuraava työsesonki, heinänkorjuu, on vasta muutaman viikon päästä. Voin huokaista hetken ja jatkaa keskeneräistä rakennusta ja huoltaa koneita.”
Tila on keskikokoinen. Pelloilla viljellään heinää ja luomukauraa, navetassa kasvatetaan lihakarjaa. Sukupolvenvaihdos on juuri tehty. Pojan perhe jatkaa tilaa, ja se on Kukkosen mielestä Luojan lahja.
Vanha isäntä huolehtii edelleen pelloista.
– Rikkauksia täällä ei ole, Kukkonen sanoo.
– Paitsi järvi.
Saunan verannalla isä piti hänelle tärkeän saarnan, niin Jouko kokee. Se oli lyhyt, mutta se ei lähtenyt mielestä.
Kotitilaltaan Jouko Kukkonen sai tärkeimmät hengelliset oppinsa.
Äiti laittoi viisi lastaan pyhäkouluun. Sunnuntaiksi lattialle pantiin pyhämatot. Jeesuksesta äiti puhui vasta myöhemmin, Kukkonen sanoo. Hänen muistoissaan Jeesus oli äidin ystävä.
Vanhemmat olivat luterilaisia, mutta samalla tilalla asuneet isän vanhemmat toimivat vapaissa suunnissa. Mummu kuljetti Joukoa kylillä telttakokouksissa.
Jotta voisi ymmärtää Kukkosen isältään saaman hengellisen perinnön, pitää nähdä rantasauna. Isä rakensi sen vesirajaan, kun Jouko oli parivuotias. Punainen maali on rapissut ja ovi painunut.
Saunan verannalla isä piti hänelle tärkeän saarnan, niin Jouko kokee. Se oli lyhyt, mutta se ei lähtenyt mielestä. Joukon luja lapsuudenusko oli vaihtunut kaikesta huolehtimiseksi. Kerran saunassa nuorukainen viritteli keskustelua siitä, mitä isä ajatteli hengellisistä asioista.
– Isä sanoi minulle, että.
Kukkonen on pitkään hiljaa.
– Että kaikillahan ne asiat ovat edessä.
Lukulasit putoavat farkuntaskusta heinikkoon, kun Kukkonen kaivaa nenäliinan esiin.
Isään liittyy toinenkin oppi, anteeksi antaminen. 1980-luvulla, kun Jouko oli ottanut vetovastuun tilasta, elämä samoilla mailla oman isän kanssa kävi raskaaksi. Hän tunsi isän silmät selässään.
– Yhtenä päivänä tajusin, että se olen minä, joka sitä taakkaa kannan. Rukoilin ja vapauduin. Anteeksi antaminen ja rakastaminen kulkevat käsi kädessä.
{kuva_5ccd37e4-a070-49c4-ba95-da23371378e0}
Herännäisyyteen Jouko Kukkonen tutustui rippikouluiässä. Keiteleen seurakunnan nuoriso-ohjaajan Antti Kaipiaisen mukana hän lähti herättäjäjuhlille ja Paavo Ruotsalaisen kotipaikkaan Nilsiän Aholansaareen.
Kukkonen piti siitä, että körtit eivät välittäneet muotomenoista. Hän luki herännäisyydestä kaiken, minkä irti sai. Körtti-isät, Kukkosen mielessä Viljo Porkola etunenässä, opettivat, että ihminen pelastuu yksin Jumalan takia ja silti pyrkii koko ajan poispäin Jumalasta.
Opetuksesta huolimatta Jouko ei päässyt eroon ajatuksesta, että ihminen tekisi itsekin jotain pelastumisensa eteen. Tarvittiin Antti Kaipiaista.
– Hän sanoi minulle, että kuule, onkohan se kaikki kuitenkin Jumalan työtä. Ei sanonut jyrkästi, vaan ehdottelemalla.
Kukkonen nousee seisomaan, potkii risuja rannan heinikossa. Jokin herännäisyydessä on muuttunut. Jeesuksen kanssa elämiseen on parinkymmenen viime vuoden aikana keskitytty hänen mielestään yhä vähemmän.
– Katsotaan ihmisten tekemisiä ja otetaan kantaa yhteiskunnan asioihin. Kun ihmisiä kutsutaan seuroihin, kerrotaan, että tällaisia ovat körttiläiset, tule joukkoon! Vaikka pitäisi puhua siitä, mitä Jumala tekee.
Kukkonen ei mielestään puolusta oppia. Se ei ole pelastumisen kannalta olennaista, sillä ihminen on aina väärässä, joko paljon tai vähän.
Kukkonen palaa heränneille tuttuihin sanoihin, jotka seppä Högman lausui Paavo Ruotsalaiselle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunto.”
– Sehän on heitto, klisee! Kukkonen puuskahtaa.
Silti se on hänen mielestään enemmän totta kuin mikään muu.
Kukkonen ei mielestään puolusta oppia. Se ei ole pelastumisen kannalta olennaista, sillä ihminen on aina väärässä, joko paljon tai vähän.
Oli olemassa muitakin, jotka ajattelivat samalla tavalla. Sen Jouko Kukkonen oppi muutama vuosi sitten. Itsekseen murehtivia oli eri puolilla Suomea. Syksyllä 2013 he pitivät kokouksen Lapualla.
Körttikapina oli sana, jolla sisäpiiri aluksi vähän leikkisästikin kutsui omaa toimintaansa. Kukkosesta tuli porukan vetäjä. Häneen alettiin ottaa yhteyttä. Hän näki, kuinka miehet itkivät julkisesti. Se hätkähdytti.
– He itkivät sitä, että heidän lapsiltaan viedään evankeliumi.
Vielä enemmän oli tyynyyn itkijöitä, Kukkonen sanoo. He eivät puhu tai protestoi, mutta heidän takiaan Kukkonen haluaa olla äänessä.
Kerran Kukkosen joukkio tapasi Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtajan Jukka Hautalan ja toiminnanjohtajan Simo Juntusen. Sananvaihtoa jatkettiin Kotimaa-lehdessä ja Herättäjä-Yhdistyksen julkaisuissa. Hautalan ja Kukkosen julkisissa puheenvuoroissa humaanin teologin ja suoraviivaisen maallikon puhetavat törmäsivät auttamatta toisiinsa.
Sitten tuli kesä 2014 ja Lapuan herättäjäjuhlat. Yhdistyksen vuosikokous veti koulun juhlasaliin 650 ihmistä, neljä kertaa tavallista suuremman joukon. Jouko Kukkosta ei valittu vastuutehtäviin.
Kukkonen miettii tapahtumia. Hän tallaa heinikossa ympyrää, potkii risuja ja katselee järvelle. Hän muistelee, että kokouksessa hänelle naurettiin ja että tilaisuuden jälkeen joku tuli huutamaan ja kysymään, kuka hän luulee olevansa.
– Meidät haluttiin lyödä maahan. Syy oli se, että olimme uskaltaneet arvostella.
Arvosteleminen ei ole ollut herännäisyydessä tapana. Liikkeen historiassa on ollut kahnauksensa, mutta pitkään körttiläiset ovat vaikuttaneet yksimieliseltä joukolta. Haastajiin ei ole totuttu, varsinkaan Kukkosen kaltaisiin tunteellisiin ärhentelijöihin.
– On siinä herännäisyyden uskonkäsityksessäkin sellaista, että ei lähdetä moittimaan toisia helposti. Se koetaan pahaksi ja raskaaksi asiaksi.
Körttikapinasta on kulunut kolme vuotta. Uusia suunnitelmia ei ole, mutta porukan näkemykset ovat ennallaan, Kukkonen sanoo.
Tämän kesän herättäjäjuhlilla otetaan käyttöön uusi Siionin virret -kirja. Yhdistyksen mukaan heränneiden virsikokoelmaa on uudistettu niin, että ilmaisusta on tehty tuoreempaa herännäisyyden teologisten painotusten valossa.
Jouko Kukkonen on käynyt uudistusehdotukset läpi vihreän ja keltaisen yliviivaustussin kanssa ja kirjoittanut uudistustoimikunnalle palautetta. Hänen mielestään kielen muutokset ovat johtaneet teologisen sisällön ohenemiseen.
Kukkonen ottaa esimerkin. Virressä 87, Ristin luona ankkurissa, veisattiin ennen: Auta, Herra, armahda / hoida toivon sanalla.
– Jälkimmäinen säe vaihdettiin muotoon hoida rakkaudella. Ei kai se huono sana ole, mutta se ei ole yhtään sama asia.
Kukkonen vaikuttaa myös yhteiskristillisissä piireissä. Kristityt viljelijät ry:n kanssa oltiin Seinäjoen maatalousnäyttelyssä.
Alun perin Jouko Kukkosesta piti tulla kirkon työntekijä. Jos hän olisi saanut valita, hän olisi opiskellut papiksi tai nuoriso-ohjaajaksi.
Oppilaitosten ovet eivät avautuneet. Kotitilakin tarvitsi uuden isännän.
– Omat ratkaisuni olisivat olleet toisenlaisia, mutta tämä oli Jumalan koulu minulle.
Jouko Kukkosesta tuli kirkon maallikko. Kymmenen viime vuoden ajan hän on ollut sitä aktiivisesti. Keiteleellä ja naapuriseurakunnassa Pielavedellä hän johti maallikoiden vastuuryhmää. Ensin oli raamattupiirejä ja kotiseuroja. Sitten äijäpiiri, naistenpiiri, Tuomasmessut, Sanan ja rukouksen illat.
Kukkonen vaikuttaa myös yhteiskristillisissä piireissä. Kristityt viljelijät ry:n kanssa oltiin Seinäjoen maatalousnäyttelyssä.
Tärkeimpiä ovat kuitenkin paikallisseurakunnat. Luottamushenkilöksi Kukkonen ei ole lähtenyt, sillä hän haluaa käyttää aikansa hengelliseen työhön.
Kukkosella on ennenkin ollut projekteja, joille hän on antanut kaikkensa. 1980-luvulla hän kiersi puhumassa luomuviljelyn puolesta. Myöhemmin hän pyöritti Keiteleellä nuorten moottorikerhoa.
Tämän vuosituhannen alkuvuosina tuli tyhjyys. Mikään ei innostanut.
– Oli kuin tikkua olisi työnnetty kynnen alle.
Sitten, yllättäen, Kukkonen koki profetian. Ystävä sai sen puhuessaan kielillä – helluntailainen ystävä, sillä heitäkin Kukkosella on.
– Profetiassa sanottiin, että nyt alkaa uusi vaihe, tartu toimeen. Niin lähdin Keiteleen seurakuntaan. Myös työn mielekkyys palasi. Paskanluonti ja rehunkanto jatkuivat, mutta miehestä tuli aivan toinen.
Kaikissa seurakunnissa on ihmisiä, joilla on näky. Jos kirkkoherra sanoo tällaiselle ihmiselle, että mietitäänpäs tätä ja palataan siihen myöhemmin, homma on jo menetetty. Ihmiselle pitää sanoa, että hieno juttu, rupea hommiin, mitä tarvitset tähän, Kukkonen sanoo.
Jouko Kukkosen toimistonurkkaus sijaitsee väliaikaisasunnossa navetan vintillä. Seinällä on kaksi hyllyllistä värikkäitä mappeja.
Kukkonen hakee työpöydältä printtikasan. Se on kirkon tulevaisuuskomitean tuore mietintö. Siinä puhutaan asioista, jotka ovat olleet Kukkosen mielen päällä vuosia.
Kirkon toimintakulttuuri estää maallikoiden hengellisen oma-aloitteisen toiminnan, ja se ei ole oikein.
Seurakunnissa ei ole olemassa maallikoiden puuhamaata, Kukkonen huomauttaa. Maallikko hyppää aina jonkun tontille, ja hänen on tehtävä tila itselleen.
Ensin se pitää tehdä työntekijän mieleen.
– Olen vääntänyt tämän rautalangasta monille papeille, Kukkonen aloittaa.
– Kaikissa seurakunnissa on ihmisiä, joilla on näky. Jos kirkkoherra sanoo tällaiselle ihmiselle, että mietitäänpäs tätä ja palataan siihen myöhemmin, homma on jo menetetty. Ihmiselle pitää sanoa, että hieno juttu, rupea hommiin, mitä tarvitset tähän.
Kukkonen uskoo, että varovaisuus johtuu pelosta. Työntekijät pelkäävät, että homma ei pysy hanskassa. Pelätessään työntekijät eivät Kukkosen mielestä usko Jumalan toimintaan.
Vapaaehtoisia tarvitaan, jotta kirkko ei näivettyisi roikkuessaan työntekijöiden varassa. Vapaaehtoiset puolestaan tarvitsevat alhaaltapäin kannattelemista ja yhteydenpitoa.
– Työntekijöiden paukut eivät riitä joka paikkaan! Seurakunnan hengellinen elämä moninkertaistuu heti, kun hengellistä työtä hoitamassa on muitakin.
Kukkonen katsoo taas suurista ikkunoista Ylimmäinen-järvelle. Hän kokee, että Jumala ei anna hänen olla, ei jätä häntä rauhaan. Siitä johtuu tahto puhua, vääntää ja toimia.
Muut toimet voi jättää, mutta hengelliset asiat murehduttavat aina.
– Mutta ehkä Jumala jossain vaiheessa on sitä mieltä, että riittää jo, Kukkonen huokaa.
Hän naurahtaa vähän.
– Ja sanoo, että mene haudan lepoon.
Kirjoittaja on Herättäjä-Yhdistyksen jäsen.
Kuva: Mikko Vähäniitty. Jouko Kukkonen on asunut samalla tilalla Keiteleellä koko ikänsä. Isä rakensi saunan Ylimmäinen-järven rantaan, kun Jouko oli parivuotias.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***