Metropoliitta Ambrosius haluaa muuttaa täältä suoraan taivaaseen.
Kulttuurikeskus Sofia sijaitsee hiekkaniemellä Itä-Helsingissä. Tänään täällä tuulee ja vihmoo räntää. Ambrosius esittelee päärakennuksen ulkoseinään nakuteltua jouluaiheista mosaiikki-ikonia. Se on 30 neliömetrin kokoinen, ja siksi se piti tuoda Serbiasta 24 osassa.
Sisällä ranskalainen automerkki pitää markkinointitilaisuuttaan.
Tämä on Ambrosiuksen valtakunta. Helsingin metropoliitta johtaa puhetta Sofiaa ylläpitävässä säätiössä. Sofiassa hän myös asuu.
Unelma pääkaupunkiseudulle perustettavasta henkisestä keskuksesta alkoi muhia Ambrosiuksen päässä viime vuosituhannen lopulla, jo paljon ennen kuin hänestä tuli Helsingin piispa. Vuosien etsimisen jälkeen sopiva paikka löytyi. Entisen Osuuspankkiopiston tilat tosin olivat viisi kertaa suuremmat kuin piti, mutta merenrantaa Helsingissä ei voinut ohittaa.
– Piispa Irja antoi tälle paikalle hauskan nimen. Hän sanoi, että tämähän on City-Valamo, Ambrosius naurahtaa.
Helsingin juuri eläkkeelle jäänyt luterilainen piispa Irja Askola on Sofian hallituksen jäsen ja Ambrosiuksen ystävä.
Kulttuurikeskuksessa, City-Valamossa, järjestetään näyttelyitä, seminaareja ja retriittejä. Sofian juuret ovat ortodoksisessa perinteessä, mutta siitä on johdonmukaisesti rakennettu ekumeenista keskusta. Kappelissa on luterilaiset virsikirjatkin.
Ambrosius muutti Sofiaan heti, kun se perustettiin 2006. Muutama vuosi sitten virka-asunto, paritalon puolikas, alkoi tuntua suurelta. Nyt metropoliitta asuu Sofian pihapiirissä sijaitsevassa kerrostalohuoneistossa. Kuuttakymmentäneljää asuinneliötä täydentää työ- ja vierastila. Parveke on merelle.
– Sitten kun olen vanha ja köppänä, voin käydä parvekkeella ihailemassa merta.
Vielä Ambrosius ei ole vanha ja köppänä. Nyt on kuitenkin aika jäädä eläkkeelle. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin Ambrosius on 72-vuotias ja tehnyt pitkän päivätyön. Toiseksi Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispanistuin siirtyy ensi vuoden alussa Kuopiosta Helsinkiin. Ambrosiuksen mielestä se on hyvä idea. Arkkipiispa Leo aloittaa työt Helsingissä, ja Kuopioon valitaan uusi piispa.
On kuitenkin syytä tarkentaa yksi asia. Omasta mielestään Ambrosius ei jää eläkkeelle. Hän vaihtaa hommia.
– Luoja on antanut voimia. Haluan luennoida, kirjoittaa ja toimia Sofiassa entistä tiiviimmin. Täältä muutan sitten aikanaan yläkertaan.
Suuri vahvuuteni ortodoksisen piispan tehtävässä on ollut luterilainen taustani. Sen ansiosta on paljon helpompaa tulkita ortodoksista traditiota kirkon ulkopuolella oleville.
”Miten sielusi voi?”, Ambrosiuksella on tapana kysyä ystäviltään. Heitä on paljon. Metropoliitta Ambrosiusta, tuttavallisemmin Ambroa, pidetään suomalaisten hengellisten piirien ylivoimaisesti parhaana verkostoitujana.
Ihmiset, joita Ambrosius kokoaa ympärilleen, muodostavat hänen verkostonsa. Sillä ei ole virallista rakennetta, mutta kutsuilla voi huomata, että näkymättömään verkostoon kuuluu valtiojohtoa, kulttuuriväkeä ja bisnesvaikuttajia. Monella on rahaa. Tästä joukosta Ambrosius on houkutellut lahjoittajia Sofiaan. Metropoliitta itsekään ei karta talousvaikuttamista: hän on Vakuutus- ja rahoitusneuvonta FINEn hallituksen puheenjohtaja.
Omasta mielestään Ambrosius on yläkerran tsuppari, juoksupoika. Muutama vuosikymmen sitten hän huomasi, että ortodoksisuus alkoi kiinnostaa ihmisiä. Hengelliseen etsintään piti vastata.
”Ambrosius tietää, mikä on todellista vaikuttamista Suomessa: on yhtä aikaa puhuteltava yksityisiä ihmisiä ja oltava mukana kansakunnan rakenteiden ytimissä”, Suomen Kuvalehden ja Kotimaan päätoimittajana työskennellyt Tapani Ruokanen totesi vuonna 2005. ”Ambrosiuksen uskonnollinen maailma on inklusiivinen, kaiken sisäänsä sulkeva”, Ruokanen kirjoitti metropoliitan 60-vuotisjuhlakirjassa, jonka verkosto kokosi päähenkilöltä salassa.
Metropoliitta kertoo paljon tarinoita, ja hänestä kerrotaan loputtomasti tarinoita. Ambrosius sanoo, että on vain oma itsensä.
– Ja sitten lisään vähän tällaista karjalaista supliikkia, joka helpottaa aika paljon.
Ambrosius kelaa kuluvaa viikkoa taaksepäin: edellisenä päivänä Sofiassa istui iltaa ministeri, pari päivää aiemmin vieraana kävi presidenttiehdokas.
– Joskus kutsun heitä, ja joskus he kutsuvat itse itsensä.
Ihmisten tavoittaminen on tehtävä, jonka Ambrosius on itselleen ottanut. Hän sanoo panostaneensa paljon henkisiä voimavarojaan siihen, että on auttanut ihmisiä ymmärtämään kristinuskoa yleensä ja ortodoksisuutta erityisesti. Sitä paitsi keskustelut erilaisten ihmisten kanssa rikastuttavat mieltä.
– Suuri vahvuuteni ortodoksisen piispan tehtävässä on ollut luterilainen taustani. Sen ansiosta on paljon helpompaa tulkita ortodoksista traditiota kirkon ulkopuolella oleville.
{kuva_9fd229e0-783e-4f6d-b0ac-a00a19213d08}
Yli kolmekymppiseksi asti Isä Ambrosius oli luterilainen Risto Jääskeläinen. Hän kasvoi aikuiseksi Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä, maalaistalossa Vatalan kylässä. Perheen esikoispojasta olisi voinut tulla tilallinen, mutta se ei pälkähtänyt Riston päähän edes kymmenvuotiaana, jolloin hän polki toistakymmentä kilometriä pyörällä oppikoulun pääsykokeisiin.
– Halusin lukea, oppia ja ymmärtää maailmaa. En tiedä, mistä vanhemmille tuli sellainen viisaus, että he antoivat minun valita.
Ristosta tuli kylän ja suvun ensimmäinen ylioppilas, joka lähti Helsinkiin lukemaan teologiaa ja valtiotieteitä.
Lapsuudenkodin naapurista oli tarttunut mieleen jotain, joka ei jättänyt Ristoa rauhaan maailmallakaan. Vatalan kylän kauppias oli ortodoksi. Hänellä oli ikoni kaupan nurkassa, tuvan nurkassa ja kodin perähuoneen nurkassa. Ikonit kiehtoivat Ristoa. Koulupoikana Joensuussa ja yliopistovuosina Helsingissä hän alkoi hankkiutua ortodoksisiin palveluksiin, vigilioihin.
1960- ja 70-lukujen taitteessa Risto Jääskeläinen vietti vuosia jatko-opiskelijana Yhdysvalloissa, Unkarissa ja viimeisimpänä Britanniassa. Siellä korkeakirkollinen anglikaaninen messu vetosi häneen syvästi.
– Jos olisin jäänyt Englantiin, minusta olisi varmaankin tullut anglikaani. Ranskassa minusta olisi ehkä tullut katolilainen. Itäsuomalaisena minuun kolahti ortodoksisen jumalanpalveluselämän kauneus.
Ja niin Risto Jääskeläisestä tuli 1970-luvun puolivälissä ortodoksi. Se merkitsi eroa myös luterilaisesta pappisvirasta, johon hänet oli vihitty kuusi vuotta aiemmin. Jääskeläinen ei kokenut luopuvansa mistään.
– Tämä oli minun evoluutioni. Suhteessa luterilaisuuteen minulla ei ollut koskaan kriisiä. Siksi ekumenia on minulle itsestäänselvyys.
Lähes koko 1980-luvun Risto Jääskeläinen oli Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin pappismunkki. Valamossa hän sai nimen Ambrosius. Hänestä tuli luostarin taloudenhoitaja, jonka kaudella Valamoa rakennettiin vimmatusti.
– Ajattelin, että jonkun täytyy olla primus motor. Aina pantiin uusi rakennushanke pystyyn. Ylitin valtuuteni joka vuosi. Kyllä minua kirkon sisällä kritisoitiinkin.
Kun olin nuori ortodoksi, sanottiin yleisesti, että meille ei tule koskaan naispappeutta. Nyt harva syvällinen teologi tai kirkon edustaja sanoo niin.
Kritiikki Ambrosiusta kohtaan ei ole vaiennut, vaikka syyt ovat vaihtuneet. Viimeisin äläkkä nousi keväällä 2015, jolloin metropoliitta vei piispa Irja Askolan Helsingin Uspenskin katedraalin alttariin seuraamaan pappisvihkimystä. Arkkipiispa Leo tyrmistyi tapauksesta. Lopulta Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti totesi Ambrosiuksen toimineen vastoin kirkkonsa perinnettä.
Ambrosius itse ei nähnyt tapauksessa mitään kummallista silloin eikä näe vieläkään. Metropoliitan mukaan mikään alttarivierailussa ei rikkonut Suomen ortodoksisen kirkon traditiota.
– Piispainkokouksen päätöksen mukaan alttari on pyhä paikka, johon ei saa mennä mies eikä nainen ilman siunausta ja asiaa. Minä olin pyytänyt Irjan sinne siksi, että hän Helsingin lähimpänä piispallisena kollegana näkee, miten meillä vihitään pappi.
Ambrosius sanoo, ettei kyseessä edes ollut ensimmäinen kerta, kun luterilainen piispa käy ortodoksisen kirkon alttarissa. Metropoliitta väittääkin yllättyneensä, kuinka suuri myrsky alttarivierailusta seurasi.
– Toisaalta ekumeniassa täytyy joskus ottaa askelia, jotka ovat joidenkin mielestä yllättäviä.
Ambrosiuksen mukaan kohun taustalla on pelko siitä, että Helsingin ortodoksisessa hiippakunnassa suhtaudutaan liian avomielisesti naisten pappeuteen. Metropoliitan mielestä tapaus osoittaa, että kirkossa on vielä feminismifobiaa.
– Kun olin nuori ortodoksi, sanottiin yleisesti, että meille ei tule koskaan naispappeutta. Nyt harva syvällinen teologi tai kirkon edustaja sanoo niin. Moni sanoo, että se on avoin kysymys. Ja jos ekumeenisissa yhteyksissä alttarilla on luterilainen naispappi tai naispiispa, me olemme mukana. Luterilaisen kirkon omat fundamentalistit eivät ole.
Ambrosius ja Irja Askola ovat esiintyneet rinta rinnan monessa muussakin paikassa kuin ortodoksisessa alttarissa. Kaksikosta tuli ystävät 1990-luvulla, jolloin Askola työskenteli Euroopan kirkkojen konferenssissa Genevessä ja Ambrosius vieraili kaupungissa luottamustehtävissä. Viime vuosina Ambrosius on pitänyt Askolaa läheisempänä työtoverina kuin oman kirkkonsa piispakollegoja.
– Emmehän me Irjan kanssa ole kaikesta samaa mieltä, mutta pystymme keskustelemaan ilman sarvia ja hampaita. Ystävät voi valita, työtovereita tai sukulaisia ei useinkaan. On ollut arvokasta jakaa Irjan suurta missiota ja niitä kipupisteitä, joihin hän ilman omaa tahtoaan joutui piispuutensa viimeisinä vuosina.
Ambrosius uskoo, että hänen ja Askolan yhteistyö on antanut ihmisille vahvan ekumeenisen ja yhteiskristillisen todistuksen.
– Sama kirkkohan meillä on, vähän eri paketissa.
{kuva_d8861feb-85f7-4f90-83bf-f878a57da184}
Luterilainen ja ortodoksinen jumalanpalveluskin muistuttavat yhä enemmän toisiaan, Ambrosius sanoo. Hänen mielestään luterilaiseen messuun on tullut iloa ja luovuutta. Saarnasta on siirrytty juhlaan. Luterilainen kirkko menee Ambrosiuksen mielestä ylipäänsä entistä enemmän sinne, missä ihmiset elävät ja liikkuvat.
– Me tulemme tietysti paljon jäljessä, mutta suunta on sama.
Ambrosius äityy hehkuttamaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa lisää. Jos ortodoksinen kirkko ei olisi kasvanut luterilaisen kirkon kainalossa ja vääntänyt sen kanssa kättä, ortodokseilla ei olisi Suomessa nykyistä asemaa, hän sanoo. Jos luterilainen kirkko ei olisi kirittänyt rinnalla, Suomen ortodoksinen kirkko ei olisi niin länsimainen kuin se nyt on.
Länsimaisuudella Ambrosius tarkoittaa ainakin seuraavia asioita: Kirkossa puhutaan suomea. Ikonimaalaus on suosittua. Jumalanpalveluksissa on enemmän yhteislaulua kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Kirkon hallintomalli on lainattu luterilaisilta. Kieltäkin on uudistettu niin, että pyhien isien sijaan puhutaan pyhistä isistä ja äideistä.
Ambrosius tietää, että vähemmistöasemasta on ollut ortodokseille etua. Kirkon löytänyt kulttuurieliitti ei ole arkaillut kertoa julkisuudessa mystiikkaa ja eksotiikkaa huokuvasta yhteisöstä. Metropoliitta uskoo, että kirkko kiehtoo pohjimmiltaan siksi, että ihminen on hengellinen olento, joka etsii totuutta ja toivoa.
Ja jos ortodoksinen taide ja mystiikka kiinnostavat, ehkä suomalaisen kulttuurin pitäisi katsoa peiliin, Ambrosius tokaisee.
– Siitä puhe mistä puute.
Moni aikuisena ortodoksiseen kirkkoon löytänyt kutsuu Ambrosiuksen mukaan kokemusta kotiin tulemiseksi. Metropoliitta ajattelee, että jos kotona on hyvä olla, siellä tahtovat olla myös ne, jotka ovat joistain asioista eri mieltä.
– Meidän kirkon sisällä on sovinismin kritiikkiä, ja se on ihan oikeutettua. Siitä huolimatta ihmiset haluavat olla ortodokseja.
Luterilainen kirkko hoitaa tämän maailman asiat ja me ortodoksit lekottelemme iankaikkisuudessa.
Luterilaisia juuri se tuntuu välillä riepovan. Siis se, että luterilaiset yrittävät sopeutua aikaan, mutta ihmiset eroavat kirkosta. Ortodoksit elävät omassa todellisuudessaan, ja silti media kohtelee heitä silkkihansikkain.
Ambrosius tietää, mistä puhutaan. Viime keväänä hän puki ilmiön sanoiksi Sofiassa kokoontuneelle luterilaiselle piispainkokoukselle.
– Arkkipiispa Kari Mäkinen pyysi minua puhumaan piispoille. Sanoin heille, että luterilainen kirkko hoitaa tämän maailman asiat ja me ortodoksit lekottelemme iankaikkisuudessa.
Piispainkokouksen aikaan uusi avioliittolaki oli juuri tullut voimaan. Ambrosiuksen mukaan ortodokseilla on samaa sukupuolta olevien vihkimiseen selvä kanta: homopareja ei vihitä, mutta heidän kotinsa voidaan siunata. Metropoliitta myöntää silti, että jokainen kirkko joutuu miettimään, millaisia yhteiskunnallisia ja eettisiä ratkaisuja kristillisestä uskosta voi johtaa.
– Varmasti vähitellen mennään kohti entistä suurempaa moniarvoisuutta. Kunnioitan suuresti luterilaista kirkkoa, joka taistelee avoimuuden puolesta ja etsii tämän ajan kysymyksiin kestäviä ratkaisuja.
Maailmanlaajuisesti ortodoksinen maailma kääntyi kommunismin romahdettua fundamentalistiseen suuntaan, Ambrosius sanoo. Se on hänestä ymmärrettävää, sillä kirkkoihin liittyi miljoonia ihmisiä, jotka eivät tienneet kristinuskosta mitään. Suunta kuitenkin vaikeuttaa kirkkojen kansainvälisiä suhteita.
Ortodoksinen maailma on yhä enemmän läsnä myös Suomessa toimivissa seurakunnissa. Erityisen monikulttuurisessa todellisuudessa eletään Helsingin hiippakunnassa, jonka alueella asuu lähes 60 prosenttia kaikista Suomen ortodokseista. Hiippakuntaan kuuluvan Lappeenrannan seurakunnan jäsenistä 40 prosenttia puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea.
Ambrosius luopuu vuodenvaihteessa Helsingin hiippakunnan johtopaikasta. Maahanmuuttajien tavoittamisen lisäksi hiippakunnalla on toinenkin suuri haaste, metropoliitta tietää. Kirkolle on iso asia muuttua agraariyhteiskunnan staattisen kylämiljöön palvelijasta eläväksi osaksi kaupunkikulttuuria.
Siinä auttaa Ambrosiuksen mukaan se, että Suomessa ortodoksinen kirkko on suuntautunut maailmaan.
– Usein vähemmistökulttuurit kääntyvät sisäänpäin, ghettoutuvat ja alkavat kiehua omassa liemessään. Me emme ole ghetto.
Sen estämiseksi Ambrosius on yrittänyt tehdä oman osansa.
Kuvat: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.
***