Kun ensimmäiset lähetyssaarnaajamunkit päättivät lähteä matkaan kohti pakanallista pohjoista, he paastosivat ja rukoilivat. Silloin heille ilmestyi Herran enkeli, joka kysyi:
– Miten aiotte selvitä karuissa ja kylmissä oloissa?
– Jumalan armon avulla, vastasivat munkit kuorossa.
– Siinä tapauksessa Jumala pyysi antamaan teille vinkin, eräänlaisen esikuvan, sanoi enkeli ja piti tauon.
Munkit odottivat jännityksellä.
– Älkää katsoko taivaan lintuja, vaan maassa liikkuvia. Katsokaa metsävikloa!
Munkit olivat hämmästyneitä, mutta noudattivat neuvoa ja levittäytyivät harvaan asuttuun pohjoiseen kuin metsäviklot ikään. Niiden – ja muiden vaatimattomien lintujen – elintapoja tarkkailemalla munkit oppivat selviytymään.
Jos näkee mustavalkoisen, vaatimattoman oloisen kahlaajalinnun istumassa puun oksalla, se on todennäköisesti metsäviklo (Tringa ochropus). Sitä tavataan metsäisten jokien, lampien ja soiden tuntumassa aina Metsä-Lappia myöten. Suomessa pesii arviolta jopa 150 000 metsävikloparia.
Metsäviklo munii vanhoihin rastaan tai oravan pesiin. Poikasia on tavallisesti neljä, jotka pyrkivät pesästä pois mahdollisimman pian. Poikasistaan huolehtiva metsäviklo käyttäytyy hermostuneesti ja on äänekäs.
Metsäviklo on varhainen tulija. Kevätmuutto ajoittuu huhtikuun puolivälistä toukokuun puoliväliin.
Ulkonäöltään metsäviklo muistuttaa erehdyttävästi liroa, mutta on sitä hieman rotevampi, lyhytjalkaisempi, selkäpuolelta tummempi ja vähäpilkkuisempi sekä kupeiltaan puhtaanvalkoinen. Liro liikkuu muuttoaikana parvissa, metsäviklo on käytöstavoiltaan erakkomaisempi.
Metsäviklon voimakas ja helähtävä ääni ”plyit-vit-vit” tekee hyvän vaikutuksen ainakin lintuharrastajaan. Luonto on voimissaan ja elämä jatkuu.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä