Professori Tapio Lampinen ja päätoimittaja Tapani Ruokanen liputtavat oman uskonnon opetuksen puolesta (Kotimaa 14.2.). Uskonnon didaktiikan professorin virkapöydän takaa asia näyttäytyy toisenlaisena.
Lasten ja nuorten osallistuminen katsomusopetukseen on pirstaloitunut viime vuosina merkittävästi. Helsingissä peruskoulun 1.– 6. luokkien oppilaista 60,8 prosenttia osallistui vuonna 2018 evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen.
Jos elämänkatsomustieto avataan valinnaiseksi oppiaineeksi, kuten opetusministeri Li Andersson on esittänyt, on täysin mahdollista, että uskonnonopetukseen osallistuvien oppilaiden määrä laskee Helsingissä jopa useita kymmeniä prosentteja. Näin nykyisen mallin jatkuminen ja sen siilipuolustaminen ovat johtamassa tilanteeseen, jossa merkittävä osa tulevaisuuden kansalaisista ei enää saa riittäviä valmiuksia uskontoihin liittyvään yleissivistykseen ja monilukutaitoon. Elämänkatsomustieto ei näytä antavan niin laajoja ja syvällisiä valmiuksia kuin elämä moniuskontoisessa ja -katsomuksellisessa yhteiskunnassa edellyttää.
Lampiselle ja Ruokaselle on ilmeisesti tärkeämpää, että osa kansalaisista saa uskontotieteellisesti orientoitunutta luterilaista opetusta omassa ryhmässään (kuten he esittävät) kuin se, että kaikki kansalaiset saavat ylipäänsä uskontoihin liittyvän yleissivistävän aineksen osana perusopetusta.
***
Uskontojen ja katsomusten vuoropuheluun liittyvät kommunikaatio- ja vuorovaikutustaidot ovat erittäin laaja-alaisia ja moninaisia. Syvällisiä dialogitaitoja ei opita ryhmissä, joissa on vain omaan uskontokuntaan kuuluvia oppilaita. Opiskelu erillisillä uskontotunneilla ei palvele oppilaiden tulevaisuutta eikä opeta suvaitsevaisuutta. Tämä tuli ilmi esimerkiksi yleiseurooppalaisessa tutkimuksessa. Sen tulosten mukaan uskonnollisissa yksityiskouluissa opiskelleet nuoret olivat selvästi muita nuoria suvaitsemattomampia erilaisuutta kohtaan.
Yleissivistävän koulun tehtävänä ei ole lasten ja nuorten uskonnollisten identiteettien vahvistaminen, mihin Lampinen ja Ruokanen viitannevat vähemmistöidentiteetin vahvistamisella. Koko näkemys pysyvästä, muuttumattomasta, yhteen uskonnolliseen traditioon liittyvästä identiteetistä on nykyisin haasteellinen. Tutkimuksessa identiteetti kuvataan nykyisin pikemminkin alati muuttuvana ja liukuvana käsitteenä, josta yksilöt käyvät jatkuvia neuvotteluja.
Lampinen ja Ruokanen esittävät kaksi luovuttamatonta periaatetta: osallistumisen opetukseen samassa koulussa ja uskontorauhan säilyttämisen. On vaikea hahmottaa näiden yksiselitteinen yhteys uskonnonopetuksen järjestämisperiaatteeseen.
Ensinnäkin on epätodennäköistä, että maahamme luotaisiin kovinkaan laaja uskonnollisten yksityiskoulujen verkosto. Toiseksi uskontorauhaa voidaan hyvin, jopa huomattavasti perustellummin edistää yhteisillä oppitunneilla kuin erillisillä tunneilla.
Outoa Lampisen ja Ruokasen puheenvuorossa on se, että he eivät ole huolissaan siitä, että yhä kasvava määrä oppilaita ei osallistu mihinkään yhteiskunnan tarjoamaan uskonnonopetuksen muotoon ja yhä laajempi joukko oppilaita käy oman uskonnollisen yhdyskuntansa antamassa opetuksessa.
Näin he jäävät ammatillisesti toteutetun uskonnonopetuksen ulkopuolelle eivätkä välttämättä tule osallisiksi laaja-alaisesta uskonnollisesta ja katsomuksellisesta yleissivistyksestä, joka on yhteiskunnan antaman opetuksen päämäärä.
***
Nykymallin puolustajat puhuvat uskonnontunneista usein keitaina, jossa vähemmistöoppilaat voivat turvallisesti keskustella oman uskontonsa perusteista. Maamme uskonnolliset vähemmistöt ovat äärettömän moninaisia. Ei ole itsestäänselvyys, että koulussa annettu tietyn uskonnon mukaan nimetty opetus sopisi kaikille kyseiseen uskontokuntaan kuuluville. Tunnetaan lukuisia tapauksia, jossa vanhemmat ovat ottaneet lapsensa pois uskontotunneilta vedoten siihen, ettei opetus ole heidän uskontonsa mukaista.
Eriytynyt katsomusopetus ei edistä yhdenvertaisuutta ja vuorovaikutusta. Se saattaa lisäksi loukata kansalaisten yksityisyyden suojaa tekemällä uskontokuntaan kuulumisen näkyväksi, mikä voi olla EU:n lainsäädännön vastaista.
Yhteinen katsomusopetus on ainoa tapa, jolla yhteiskunta voi varmistua siitä, että sen kaikki jäsenet saavat riittävät valmiudet uskontojen ja katsomusten tuntemiseen ja syvälliseen ymmärtämiseen.
Arto Kallioniemi
Kirjoittaja on teologian tohtori ja uskonnon didaktiikan professori.
Mielipidekirjoitus on julkaistu 28.2.2020 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Matti Pirhonen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.