Huittisten seurakunnan eläkkeellä ollut diakonissa, Kataran tilan emäntä Aune Maria Perälä o.s. Koistinen kuoli 21.1.2025 90-vuotiaana Sastamalassa.
Aune syntyi 24.5.1934 Sonkajärvellä Otto Koistisen ja Maria o.s. Kärnän maanviljelijäperheeseen. Kun leskeksi jäänyt isä oli avioitunut uudelleen, lapsia syntyi kaikkiaan 11, joista Aune yhdeksäs.
Aune oli sota-ajan lapsi. Sisaruksista kolme menehtyi nuoruudessa, kaksi sodan seurauksena, mikä jätti syvät jäljet. Rippikouluiässä hän menetti myös isänsä.
Isän kuolema muutti hänen elämänsä suunnan, kun äidille jäi kolme alaikäistä huollettaviksi. Hän jäi auttamaan äitiä karjanhoidossa, mutta ryhtyi ohessa suorittamaan keskikouluopintoja kirjeopistossa. Hän ryhtyi pitämään myös pyhäkoulua, jota varten hän kävi kurssinkin Portaanpään kr. kansanopistossa. Kotona pidettiin myös pyhäkoulun joulujuhlia.
Vuonna 1956 hän hakeutui Suomen Kirkon Sisälähetysseuran diakonissalaitokseen Pieksämäelle. Hän valmistui 1960.
Ensimmäinen virka oli Oulun läänin Pyhäjärvellä. Sitä varten Aune hankki ajokortin ja auton. Hän kertoi, että ”kunnassa oli lääkäri, kolme terveyssisarta ja yksi kätilö. Koko pitäjä kuului vastuualueeseen, jo Pyhäjärven ympäri ajaminen oli 175 km. Työpäivät olivat pitkiä ja vapaapäiviä ei ollut. Sairaanhoito oli tärkein työ vauvasta vaariin, ja sairaanhoitotehtävät olivat joskus vaativia. Pahimmillaan lääkäriä ei pystynyt tavoittamaan puhelimitse, jolloin piti harkita erityisen tarkkaan, kuinka auttaa hyvin sairasta potilasta.”
Vuonna 1964 hänet pyydettiin takaisin Pieksämäelle diakonissalaitoksen ja kasvattajaopiston opettajaksi. Ohessa hän täydensi opintojaan myös yliopistossa.
Vuonna 1968 tie johti Tampereen emäpitäjän Messukylän seurakunnan diakonissaksi.
Huittisten diakonissaksi hän siirtyi 1970. Se oli kuin elokuvista, kun ajaessaan kerran naapurikunnassa, Vammalassa, auto teki topin Kataran suoralla ja kevätpellolla ollut leski-isäntä Onni Perälä tuli auttamaan. Sittemmin vuonna 1983 Aunesta tuli Kataran emäntä. Virkaansa hän hoiti vuoteen 1990.
Tilalla luovuttiin karjasta 1983. Käsillä olivat maataloudessa muutoksen ajat. Vasta 1999 pellot annettiin vuokralle. Historiallisen ratsutilan isäntäparista tuli maaseudun kulttuuriperinnön vaalijoita. Talonpoikaiskulttuurisäätiö ojensi tilalle perinteisen rakentamistavan kunniakilven 1990.
Eläkevuosinaan aviopari matkusteli. Myös sukututkimusinnostus virisi. Onnin, isäni pikkuserkun, muistan jo pikkupojasta isän rakennusurakkayhteyksistä. 2000-luvun alussa hänestä ja Aunesta tuli suorastaan perheystäviä. Aunen kestittävänä oli myös se joukko, joka järjesti suuren sukujuhlan.
Aune jäi leskeksi 2012. Sitten myös auttaja joutui autettavaksi. 90-vuotisjuhlia vietettiin jo hoivakodissa. Viimeisen kerran kohtasimme jouluvirsiä veisaten.
Aune oli suorastaan rakastanut diakonissan työtä. Taustalla oli syvä tietoisuus kirkon palvelutyön yliajallisesta ulottuvuudesta. Hänen tuntojaan kuvasti aikoinaan joulun alla tekemäni lehtihaastattelu, jossa hän sanoi työstään: ”Joskus tuntui, että kiireen ja hälinän keskellä unohtui tärkein, miksi vietämme joulua.” Hän lopetti pienoisevankeliumin sanoihin ja toivotti lukijoille siunattua joulua.
Jari Nurmi
Kirjoittaja on kirkkoherra emeritus.