Rovasti Esa Santakari kuoli Helsingissä 12. kesäkuuta 2017. Hän oli 92-vuotias, syntynyt Ilmajoella 15. syyskuuta 1924. Hän oli myös jatkosodan veteraani, vaikkei rintamatehtävissä ollutkaan vakavan sairastumisensa vuoksi.
Esa Santakari kirjoitti ylioppilaaksi sotavuosien keskellä Hämeenlinnan lyseosta, valmistui Helsingin yliopistosta teologian kandidaatiksi ja vihittiin papiksi vuonna 1949. Hän toimi pappisuransa alussa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen matkapappina ja Karstulan evankelisen kansanopiston johtajana. Vuonna 1955 hänet kutsuttiin seurakuntapapiksi Helsingin Kallion seurakuntaan, jossa hän toimikin vuoteen 1971. Sen jälkeen hän oli Hakavuoren (Pohjois-Haaga ja Lassila) kirkkoherrana vuoteen 1987, jolloin jäi eläkkeelle. Huopalahden rovastikunnan lääninrovastina Santakari toimi vuosina 1975–1987.
Kirjoittaja
Esa Santakari oli ahkera ja aikaansaava kirjoittaja. Seurakuntapapiksi hänen kirjallinen tuotantonsa onkin poikkeuksellisen laaja. Se käsittää muun muassa seitsemän saarnakokoelmaa, tutkielmia ja laajan tutkimuksen evankelisen liikkeen historiasta, valokuvateokset Kansanrakentajien puukirkot (Otava, 1977) ja Keskiajan kivikirkot (Otava, 1979) sekä Paratiisi (SLEY-Kirjat, 1985). Yksi helmi hänen kirjojensa joukossa on Helsinki-aiheinen kuvakirja Minun kaupunkini (WSOY, 1962).
Eläkevuosinaan Santakari kirjoitti laajan päiväkirjamateriaalinsa pohjalta viisiosaisen, yli 1 300-sivuisen omaelämäkerran. Erään osan otsikko Olen olemassa, kirjoitan kuvaa hyvin Esa Santakarin elämäntyötä kirjoittajana. Hän oli myös Kotimaa-lehden palstanpitäjänä ja kolumnistina 1950- ja 1960-luvuilla ja uudelleen 1980-luvulla. Santakari toimi virkatyönsä ohella myös kirjallisuuskriitikkona sekä lukuisten kirkollisten julkaisujen toimittajana.
Saarnamies
Esa Santakari oli armoitettu saarnamies ja puheenpitäjä. Hän valmisteli puheensa perusteellisesti ja vetäytyi pitkiksi ajoiksi työhuoneeseensa. Saarnoja valmistellessaan ja saarnatessaan hän tunsi olleensa papin työn ytimessä.
Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen kuvaa kirjassaan Saarna? (WSOY, 2015) Esa Santakaria saarnaajana:
Santakarin saarnat olivat tietorikkaita, mutta kuin sydänverellä pidettyjä, taitavasti rytmitettyjä, eläviä, joskus sen verran tunteellisia, että niin kuulija kuin saarnaaja vuodattivat kyyneleen. Tunteellisuudessaankin Esa tiesi rajat, kunnioitti kyselevää penkissä istujaa, mutta osasi myös avata Raamatun aarteita.
Eero Huovinen jatkaa: Santakari osasi yhdistää elämän kirjon ja evankeliumin kirkkauden. Taide ja kirjallisuus kysyivät, Kristus ja Pyhä henki vastasivat. – – Esa tunsi autuuden tien ja osasi ohjata sille.
Kirkkoherra ja visionääri
Esimiehenä ja Hakavuoren kirkkoherrana Esa Santakari antoi työtovereiden luovuudelle tilaa ja arvosti sitä. Hän salli jatko-opintoja ja luottamustoimia seurakunnan ulkopuolella, koska ne palvelivat hänen mielestään sekä kokonaiskirkkoa että omaa seurakuntaa. Hän kannusti ja rohkaisi kokeilemaan uutta, ja kantoi – mahdollisista riskeistä huolimatta – esimiehen vastuun.
Seurakunnan luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset toimijat olivat hänen sydäntään lähellä. Hän ymmärsi, että seurakunta toimii parhaiten aktiivisten seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteishengellä ja -työllä. Tämän eteen hän työskenteli etsiessään uudenlaista toiminta- ja organisaatiorakennetta.
Kirkkoherran huoneesta kuului tasainen kirjoituskoneen rätinä. Hän laati perusteelliset kirkkoneuvoston esittelylistat aikana, jolloin se ei vielä ollut tapana. Työntekijäkokouksiin oli niihinkin laajat käsittelylistansa. Santakari valmisti vuosien ajan jokaista pyhäpäivää ja jumalanpalvelukseen osallistujaa varten erityiset monisteet, tietoiskut. Ne sisälsivät kirkkovuosi- ja jumalanpalvelustietoutta sekä seurakunnan ajankohtaisia asioita. Hakavuoren laaja Virikekirja 1970-luvulta näytti suuntaa tulevien vuosien suunnittelutyölle koko kirkon piirissä.
Evankelinen perinne
Esa Santakari oli evankelisen perinteen lapsia. Varhain nuoruudessaan hän pääsi Siionin Kanteleen laulujen ja raikkaan, Kristus-keskeisen uskon vaikutuspiiriin. Jo nuorena pappina – ja erityisesti vanhemmalla iällä – hän paneutui evankelisen liikkeen isän F.G. Hedbergin teologiaan ja ajatteluun ja ammensi siitä. Suomen Luterilaisessa Evankeliumiyhdistyksessä Santakarilla oli eritoten 1950–1970-luvuilla arvostettu paikkansa ja tehtävänsä, muun muassa SLEYn kustannustoiminnan palveluksessa. Hengellinen koti tarjosi myös monia hyviä ystävyyssuhteita.
Esa Santakari oli toki jonkinlainen konservatiivi, hyväksi havaittuun ja isiltä ja äideiltä opittuun pitäytyvä, mutta kuitenkin valmis tarkistamaan kantaansa ja näkemään asiat uudella tavalla. Vuosien elämänkokemus oli myös auttanut luopumaan nuoruuden ehdottomasta oikeassa olemisesta ja löytämään uudenlaista, ennakkoluulotonta ajattelua.
Nuoruutensa evankelisesta liikkeestä Santakari etääntyi muun muassa kasvettuaan ja siirryttyään kannattamaan naisten pappeutta. Hänelle oli myös tärkeää toimia, kuten kirkko päättää. Kun päätös esimerkiksi naisten vihkimisestä papeiksi oli tehty, Santakari toimi kuten kirkko oli päättänyt: hyväksyi varauksetta.
Omenanviljelijä
Esa Santakari toimi papintyönsä ohessa omenanviljelijänä Halikon Angelniemellä, Linnunlaulun omenatilalla 1960-luvun alkupuolelta vuoteen 2005. Hänen isänsä oli sotien jälkeen rakentanut syntymäpitäjäänsä talon ja aloittanut omenanviljelyksen.
Puutarhatyö oli hyvää vastapainoa papintyölle. Kirjoittamiselle ja saarnanvalmistukselle Linnunlaulu tarjosi myös mainiot puitteet: inspiraatioita syntyi ja ajatus kulki.
Työ omenatilan sesonkiaikoina oli raskasta, mutta silti mieluisaa. Sadonkorjuun aikana kuulaina syyspäivinä koettiin antoisimmat hetket. Omenakuormia Helsinkiin kuljetettaessa saatiin tuntea työn ja aherruksen tuloksia.
Linnunlaulun puutarhasta kaikui muutaman kerran 1980-luvun alkupuolen kesinä erityisen voimaperäinen virsilaulu, kun tuon ajan Virsikirjakomitea – johon Santakarikin kuului – piti kokouksiaan ja valmisteli työtään.
Esa Santakari toimi myös muutaman vuosikymmenen ajan kesärovastina Angelniemellä.
Kauneudentaju
Esa Santakari oli esteetikko, kauneudennäkijä ja -ymmärtäjä, myös eräänlainen taiteilija ja kulttuurin moniottelija. Hän valokuvasi näkevällä ja kokevalla otteella, hän huomasi yksityiskohdat ja vertauskuvallisuudet. Klassinen musiikki, taidehistoria, kaunokirjallisuus ja kulttuurihistoria sykkivät hänessä. Kirkollisen symboliikan ja kuvailmaisun äärellä hän oli omimmillaan.
Pitkäaikaisesta avioliitosta tekstiilitaiteilija Eila Santakarin (s. Paalasmaa) kanssa Esa Santakarilla on neljä lasta. Hän solmi uuden avioliiton v. 2003 ESH Marjatta Katajamäen (s. Takala) kanssa.
Esa Santakari kirjoitti 90-vuotispäivänsä tietämissä vielä yhden arkin mittaisen koosteen elämästään, eräänlaisen oman muistokirjoituksensa. Sen hän otsikoi Onnekas mies.
Esa Santakarin siunaustilaisuus pidettiin 30.6.2017 Helsingin Munkkiniemen kirkossa. Viimeinen leposija on Hietaniemen hautausmaalla.
Eija Köntti on Esa Santakarin pitkäaikainen työtoveri.
Martti Santakari on Esa Santakarin poika.
Ilmoita asiavirheestä