Aika ajoin keskustellaan siitä, mitä on sivistys. Määritelmiä ja väittämiä riittää. Sivistys on monen asian summa. Siihen kuuluu riittävä kulttuurin, historian ja tieteen tuntemus, sosiaalisesti kehittynyt sivistynyt toiminta ja käytöstavat sekä tämän kaiken käyttäminen yhteisvastuullisesti. Sivistys on myös laskelmoimatonta uteliaisuutta. Tämän ja monen muunkin määritelmän mukaan joulukuussa edesmennyt professori Jaakko Hämeen-Anttila (1963–2023) oli sivistynyt.
Jaakko Hämeen-Anttila kuului niihin yliopistomaailman edustajiin, jotka eivät jääneet akateemisen maailman ja kielen vangeiksi. Hämeen-Anttilan tietokirjat ja kulttuurillisesti merkittävät suomennokset keräsivät ihastuneita lukijoita ympäri Suomen. Taitavana tieteen popularisoijana Hämeen-Anttila onnistui tiivistämään laajoja aiheita lukijaystävällisiksi kokonaisuuksiksi, oli sitten kyse islamilaisesta mystiikasta tai huumeiden kulttuurihistoriasta.
Tänä polarisoituneena aikana maailma kaipaa kipeästi Hämeen-Anttilan kaltaisia ajattelijoita ja tieteentekijöitä. Kun islam vyöryi länsimaiden olohuoneisiin 2000-luvun alussa negatiivisten uutisten ja terrorismipaniikin kautta, Hämeen-Anttila jaksoi syventää ymmärrystä ja muistuttaa, että terrorismi antaa islamille vääränlaiset, marginaaliset kasvot. Hämeen-Anttila sukelsi syvälle ilmiöiden taustoihin ja kulttuurien lähteille. Sellaista asennoitumista maailma tarvitsee: pyrkimystä tietoon ja sitä kautta ymmärtämiseen. Vain siten ennakkoluulot ja uhkakuvat ovat voitettavissa.
Hämeen-Anttilassa tiivistyy klassinen, lähes romanttinen yliopistoihanne. Siihen kuuluu erottamattomana ajatus siitä, että tieto ja tutkimus tulee vapauttaa talouden ja laskelmoinnin kahleista. Tämän sivistysihanteen puolesta Hämeen-Anttila jaksoi puhua. Lopulta Helsingin Sanomat uutisoi hieman kärjistävästikin, kuinka ”hallituksen toimista suivaantunut professori” ei aio palata Suomeen. Yliopistoon kohdistuneet leikkaukset olivatkin osasyy Hämeen-Anttilan siirtymiselle Helsingin yliopistosta Edinburghin yliopistoon. Talous ei saa tukehduttaa tiedettä, tiesi klassisen sivistyksen taitava tieteentekijä. Siihenkin Hämeen-Anttilan perintö velvoittaa – muistamaan sen, että kaikki arvokas tiede ei tao samoin tein tuohta, kaikki sivistys ei ole muutettavissa nopeiksi voitoiksi.
Hämeen-Anttilan vaimonsa Virpi Hämeen-Anttilan kanssa kirjoittaman rakkauden kulttuurihistoriaa luotaavan Rakkauden atlas -kirjan jälkisanoissa luonnehditaan laajaa teosta ”tutkimusmatkaksi”. Tutkimusmatkaksi voi hahmottaa myös Hämeen-Anttilan valtavan tuotannon. Hän uskaltautui alueille, joille ei tällä kielialueella ole aiemmin astuttu ja toi tutkimusmatkoiltaan tuliaisia, jotka rikastuttavat kiitollisia lukijoita vielä pitkään. Hämeen-Anttila jätti vahvan jäljen suomalaisen tutkimuksen ja kirjallisuuden kenttään. Ja nyt ”kulkija palaa vesiltä satamaan, metsästä maantielle ja kaupungilta kotiinsa ruumis väsyneenä, mutta mieli toivon mukaan iloisena ja kenties edelleen valppaana” (Rakkauden atlas s. 268).
Hämeen-Anttilan perintö jää ravitsemaan maaperää kuin ruoho kuolleen haudalla. Siitä nurmesta meidän on oltava kiitollisia. Kuten persialaisrunoilija Omar Khaijam muotoilee Hämeen-Anttilan suomentamana:
”Kevätpilvi itki pisaran nurmikolle.
Ilman punaista viiniä ei voi elää.
Tämä vihreys on meidän ilonamme.
Joku iloitsee nurmesta haudallamme.”