Vuonna 1898 Ranskassa kohisi. Kirjailija Emile Zola oli julkaissut L`Aurore -lehden etusivulla avoimen kirjeen Ranskan presidentti Félix Faurelle otsikolla J`Accuse – Minä syytän!
Zola oli päässyt armeijassa ja hallinnossa piileskelevän korruptoituneen ja antisemitistisen roistojoukon jäljille ja puolusti intomielisesti syyttömänä tuomitun juutalaisupseeri Alfred Dreyfusin kunniaa. Dreyfus oli paria vuotta aiemmin passitettu olemattomin todistein vankeusrangaistukseen Pirunsaarelle todellisten syyllisten loikoillessa Pariisin salongeissa. Dreyfusin tuomion täytäntöönpanoon riitti se, että hän oli juutalainen.
ZOLAN KIRJE sai aikaan mylläkän. Lehdet täyttyivät Dreyfusia puolustavista teksteistä. Oikeuslaitoksen ja armeijan johdon toimet otettiin syyniin. Toki myös vallitsevalla järjestelmällä oli puolustajansa eikä kiivailtakaan väittelyiltä vältytty. Lopulta oikeus kuitenkin voitti. 1906 Dreyfus julistettiin syyttömäksi ja hänestä tehtiin kunnialegioonan jäsen.
Dreyfusin juttu on kiehtova kertomus kansalaisaktivismista, mutta myös sanojen mahdista. Se on malliesimerkki siitä, mitä yleinen mielipide ja älyllinen vastarinta voi saada aikaan.
Kansan huolen kuuluminen on terve merkki siitä, että hallitut tarkkailevat hallitsevia. Niin pitkään kuin kansalaiset ja toimittajat saavat vapaasti ilmaista huolensa ja hämmennyksensä poliitikkojen sanavalinnoista, elämme sivistysvaltiossa. Kansa saa käyttää ääntään vaaleissa, mutta myös niiden ulkopuolella.
Sanomisista järkyttyminen ei ole ”sanoihin takertumista” vaan sen alleviivaamista, että sanoilla on voimaa. Ne merkitsevät.
RUOSKAN LYÖNTI tekee mustelmia, mutta kielen lyönti murskaa luut. Jeesus Siirakin kirjasta löytyvä viisaus on totta tänäänkin. Sanoilla on valtaa ja kuten hyvin tiedämme, se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos.
Siksi myös kriitikoiden on syytä olla varuillaan: itselleen ei voi sallia sellaista puhetta, mistä toiselle raivoaa. Sivistynyttä keskustelukulttuuria kaipaavan on syytä aloittaa aina itsestään. Se ei tarkoita sitä, että syrjivää puhetta ei saisi tuomita. Se tarkoittaa sitä, että pahaan ei vastata pahalla.
Tulehtuneen keskustelukulttuurin keskellä silmäni osuivat yhteen erityisen viisaaseen twiittaukseen. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kirjoitti meinanneensa laittaa ”äkäisen tviittivastauksen”. Ennen kuin kiukkuinen viesti ehti eetteriin Niinistön oli kuitenkin vietävä Osku-koiransa lenkille. ”Sille lenkille ne sitten jäivät, kiukku ja vastaus”, Niinistö kirjoittaa.
Viha täytyy voittaa, mutta sitä ei tehdä vihalla. Se tehdään Emile Zolan lailla – keskustelua herättämällä, tosiasioihin vetoamalla, totuutta puolustaen. Sellainen vastine on etusivun juttu.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä