UMK-kilpailun Ich Komme -laululla voittanut, Suomen tuleva euroviisuedustaja Erika Vikman luonnehti itseään voiton jälkimainingeissa upeaksi, ”pikkaisen syntiseksi naiseksi”. Oletan Vikmanin viitanneen taannoiseen hittiinsä sekä syntiin sanana sen kansankielisessä mielessä. Jokainen on varmasti kuullut, kun jostain puhutaan ”syntisen hyvänä”. Ensimmäinen kerta tämä ei Vikmanilta ole: ”synti” ja ”syntinen” -sanat toistuvat hänen biiseissään ja päivityksissään tasaisesti.
Lähes klassiseksi muodostuneen määritelmän mukaan synti on jotain sellaista, mikä erottaa ihmisen tai vie häntä kauemmaksi Jumalasta. Suklaakeitossa kylpeminen ja seksistä laulaminen ei sellaista mitenkään automaattisesti ole. Mistä Vikmanin ”pikkainen syntisyys” sitten kumpuaa?
Tällainen syntikäsitys lienee pietismin peruja. Tämän linssin lävitse kaikki sellainen, mikä on maailmallista, lihallista ja seksuaalista, on syntistä.
Lisäksi kysymys on vanhasta kokemuksesta, että synti myy. Markkinoiden mielikuvissa synti yhdistyy usein erotiikkaan tai seksuaaliseen tuhmuuteen.
UUSI KEKSINTÖ tämä ei ole. Jo 1930-,1940- ja 1950-lukujen suomalainen elokuva tiesi, miten kerätään katsojia — viisasta oli esimerkiksi liittää elokuvan nimeen sana ”synti”. Tästä todistavat esimerkiksi Synnin puumerkki (1942), Yrjänän emännän synti (1943), Synnin jäljet (1947), Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) sekä Lähellä syntiä (1955).
Uusi keksintö ei myöskään ole se, että nainen on seksuaalisesti avoin tai ilmaisee sitä omilla ehdoillaan. Niille, joille Vikmanin performanssi on jotenkin vallankumouksellista, suosittelen katsottavaksi vaikkapa Marlene Dietrichin tähdittämiä elokuvia 1930-luvulta. Se ei kuitenkaan ole nyt keskeistä – vaan synti-sanan pölyttynyt väärinkäyttö.
Kaukana ovat ne päivät, jolloin keskiverto seurakuntapastori olisi julistanut rytmimusiikin synnilliseksi tai ehdoin tahdoin varoitellut sukupuolielämän kiroista
KIRKKO YRITTÄÄ tällä hetkellä tehdä tiliä vuosituhantisen seksuaalihysteriansa kanssa. Keskimäärin teologien ja teologian suhde seksuaalisuuteen onkin rentoutunut ja edistynyt huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Moni tekee kirkossa työtä seksuaalisuuden ja sukupuolten moninaisuuden tunnustamisen ja tasa-arvon eteen. Myös kirkon työntekijäjoukko on vuosi vuodelta moninaisempaa. Yhä useampi seurakunta avaa ovensa kaikille pareille. Perheneuvonta auttaa kaikissa ihmissuhteissa.
Tekosynneistä marmattaminen ei ole enää valtavirtaa. Kaukana ovat ne päivät, jolloin keskiverto seurakuntapastori olisi julistanut rytmimusiikin synnilliseksi tai ehdoin tahdoin varoitellut sukupuolielämän kiroista. Monet kirkolliset tuttuni tuntuivat iloitsevan Vikmanin esityksestä ja voitosta.
JOTENKIN UUVUTTAVAA on, että samalla kun yhä harvempi kristitty yhdistää pop-musiikin tai paljaat reidet syntiin, populaarikulttuuri vahvistaa näitä aikansa eläneitä stereotypioita. Kysymys tuskin on pelkästä transgressiosta, vaan jopa tietynlaisesta sanan omimisesta ja jopa harhaanjohtavasta käytöstä. Koska aina löytyy joku raamatullapäähänlyöjä, joka ehkä julistaisi laulun syntiseksi, liitetään sitten sana synti itseen reteän omatoimisesti.
Ei kuitenkaan tarvitsisi. Seksuaalisuuden synnilliseksi leimaaminen ei ole hauska populaarikulttuuriperformanssi tai rohkea teko, vaan kuluneiden mielikuvien väsynyttä käyttöä.
Se antaa muita syntisiksi syyttäville keppihevosen öyhöttää, että ”mitäs minä sanoin” ja lisäksi se toisintaa kristinuskon kipeää psykohistoriaa. Seksuaalisuus ei ole itsessään syntiä vaan Jumalan lahja. Olisipa raikasta, jos joku tekisi seksuaalisuudesta iloitsevan poppibiisin ihan vaan Mit Aller Musik soll Gott geehrt und die Menschen erfeut werden.
Lue myös
Ilmoita asiavirheestä