Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä väkivallan ilmenemisestä ja olin sulkemassa radiota, Yle Uutiset antoi syötön lapaan. Eläkeuudistuksen sytyttämät Ranskan väkivaltaisuudet olivat yltyneet uuteen roihuun. Bordeaux’ssa mielenosoittajat ottivat selfieitä palavan kaupungintalon sisäänkäynnillä. Yli 450 mielenosoittajaa otettiin kiinni ja lähes yhtä monta poliisia ja muuta turvallisuusjoukkojen jäsentä haavoittui.
Osumaa otti myös demokratia, johon kuuluu oikeus mielenosoituksiin.
Hetkinen! Kirjoitin erheellisesti ”eläkeuudistuksen sytyttämät väkivaltaisuudet”. Sytyttäjiä ja selfienottajia, karhunpalveluksen tekijöitä olivat anarkistiryhmien jäsenet sytkäreineen. Kun väkivaltaa ilmenee, kodeissa, kouluissa, kaduilla, sosiaalisessa mediassa, sitä eivät aiheuta ilmiöt tai olosuhteet. Väkivalta voi olla sisäänrakennettu järjestelmään tai sitä lapsesta asti kokeneen ihmisen käyttäytymiseen, mutta tekijä ja uhri ovat ihmisiä – no, jossain tapauksessa uhri on vaikka demokratia tai totuus.
Samoin rauhanrakentajat ovat ihmisiä, kodeissa, kouluissa, työpaikoilla, politiikassa. Ja rauhankasvatus alkaa hiekkalaatikolla. Eväitä siihen saa jo kristinuskosta, johon on sisäänrakennettu rauhan siemen ja elämän parhaat pelisäännöt.
Joskus median sisällön tuottajat laittavat väkivaltauutisia Viihde-vinjetin alle. Tv-sarjatkin viihdyttävät meitä murhilla. Viihteen ja uutisten lisäksi väkivalta liitetään nykyisin hyvin erilaisten asioiden yhteyteen. Joku on kokenut synnytysväkivaltaa, toiselle avohakkuu on väkivaltaa luontoa kohtaa, kolmas kokee vaalimainosten repimisen aggressiona.
Meidän ihmisten nahan paksuuskin vaihtelee. Joku antaa takaisin ja unohtaa pahat sanat, kun taas toinen, herkempi sielu, saa syvät haavat sisimpäänsä loppuelämäksi. Kasvattaja joutuu visaisen kysymyksen äärelle: miten opettaa lasta pitämään puoliaan ja vetämään itse rajoja. Toimiiko toisen posken kääntäminen joka tilanteessa? Kun sain lapsia, meiltä kuului joskus huutoa. Ystäväni totesi, että huutoni on väkivaltaa lapsia kohtaan.
Nyt tuntuu, että edes huutamisen mainitseminen tässä on aivan väärässä asiayhteydessä. Systemaattinen ja julma koulukiusaaminen tuntuu jatkuvan sukupolvesta toiseen. Välineet ovat pirullisemmat ja vaikutukset esimerkiksi somen kautta vaikkapa entisajan kyläyhteisöä laajemmat.
Kun asetun tänä iltana ruudun ääreen, siellä kerrotaan varmasti väkivallan todellisista uhreista esimerkiksi Bahmutin raunioilla, Lähi-idässä ja Ranskan kaduilla. Sitten ovat hiljaiset uhrit turvakodeissa, somessa, kouluterveydenhoitajien vastaanotoilla, huume- ja muiden väkivaltaisten jengien piinaamissa lähiöissämme.
Hiljainen viikko on osa ihmiskunnan väkivaltaista historiaa. Se ei ole uskonnollinen näytelmä tai seremonia. Se on Getsemanesta asti ja viimeistään ristillä verta ja kyyneliä, kipua, pilkkaa, yksinäisyyttä, hylkäämistä ja kuolemaa. Tulet paloivat sielläkin, väkijoukko kuohui.
Hiljainen viikko ja pääsiäinen ovat myös lohdutus väkivallasta ja muusta kärsimyksestä osalliselle ihmiskunnalle. Sen aikana Jumala kumartuu syvemmälle kuin koskaan kansansa puoleen. Hän katsoo alas ja näkee Jerusalemin kadut. Risti Jeesuksen selässä painoi katseen alas, ensin kantamuksena, sitten häntä kannattelevana. Tuskin edes sillä hetkellä, kun kuuluivat sanat ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut”, sanoja jaksoi kohottaa katsettaan. Ristiltä näki kuitenkin alas. Evankeliumi kertoo, että Jeesus näki sieltä äitinsä ja jätti hänet yhden opetuslapsensa huolehdittavaksi.
Edelleen on voimassa ”katso, äitisi”, ”katso, poikasi”, ”katso, lähimmäisesi”. Kärsimykseen ei ole vastausta, mutta tuhkakasassa on aina tilaa istua kärsivän rinnalle.
Kun pääsiäisaamu valkeni, ihmiskunnan kärsimyksen historiassa kääntyi uusi lehti. ”Katso, tuossa on paikka, johon he hänet panivat”, sanottiin sureville tyhjällä haudalla.