Luterilaisen maailmanliiton ja ortodoksisten kirkkojen yhteinen teologinen komissio suosittaa lännen kirkkojen käyttämän Nikean uskontunnustuksen Filioque-lisäyksen poistamista.
Luterilaisen maailmanliiton (LML) ja ortodoksisten kirkkojen yhteinen teologinen dialogikomissio suosittaa heinäkuun lopussa julkistetussa julkilausumassaan, että käytettäisiin Nikean uskontunnustuksen alkuperäisen kreikkalaisen tekstin mukaisia käännöksiä, joista puuttuu niin sanottu Filioque-lisäys. Filioque on latinaa ja tarkoittaa ”ja Pojasta”.
Näin voitaisiin komission toivon mukaan päästä eteenpäin ikivanhoista jakolinjoista kirkkojen välillä ja mahdollistaa yhtyminen yhteiseen uskontunnustukseen Nikean (v.325) ja Konstantinopolin (v.381) ekumeenisten kirkolliskokouksien uskossa.
Filioque-lisäys tehtiin Nikean uskontunnustuksen kolmanteen uskonkappaleeseen lännen roomalaiskatolisessa kirkossa ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Sanamuodoksi tuli ”Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta”. Lisäyksen tarkoitus oli torjua areiolaisuutta, jossa väitettiin Kristuksen olleen vain luodun, ei siis Isän veroinen.
REFORMAATIOSSA SYNTYNEET kirkot perivät lisäyksellä varustetun uskontunnustuksen katoliselta kirkolta. Ortodoksiset kirkot sen sijaan eivät lisäystä koskaan hyväksyneet, mitä on pidetty yhtenä pääsyynä idän ja lännen kirkkojen skisman syntyyn vuonna 1054.
Dialogikomission jäsen, Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen toteaa, että nyt annettu julkilausuma liittyy ensi vuonna vietettävään Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlaan, eikä sinänsä perustu mihinkään suureen pohjatyöhön.
– Klassisena teologisena kysymyksenä asia on tietenkin iso. Julkilausumassa pyrimme kuitenkin lausumaan asiasta konsensuksen, kuten anglikaanit ovat jo aikaisemmin tehneet.
Myös LML antoi jo Curitiban yleiskokouksessa 1990 lausunnon, jonka mukaan luterilaiset voivat ekumeenisessa yhteydessä käyttää tunnustusta ilman Filioque-lisäyksiä.
– Eli nyt on kyseessä tuon 30 vuotta vanhan linjauksen laajennus.
Saarinen on eri rooleissa työskennellyt luterilais-ortodoksisessa dialogikomissiossa 30 vuoden ajan.
Filioque-lisäys tehtiin alun perin areiolaisuuden torjumiseksi.
– Sekä Nikean että Konstantinopolin konsiilipäätöksissä todetaan Kristuksen olevan tosi Jumala, ei siis luotu. Sanamuodot alleviivaavat sitä.
Lännessä haluttiin Saarisen mukaan kuitenkin rakentaa uskontunnustukseen vielä ikään kuin ”lisävarmistus” areiolaisuutta vastaan.
– Jos ajateltaisiin, että uskontunnustus olisi ikään kuin talo, tuo Filioque-lisäys olisi kuin lisäeristys kattoon tai muuri ulkopuolelle. Lännessä on ajateltu, että Johanneksen evankeliumissahan sanotaan, että Poika lähettää Totuuden Hengen ja Puolustajan.
Ortodoksisesta näkökulmasta filioque oli vähintäänkin turha, monien mielestä jopa väärä. Saarisen mukaan ortodoksinen teologia korostaa kolminaisuusopissakin kristinuskon monoteistisuutta.
– Yksijumalaisuus taataan ortodoksisuudessa sillä, että Poika syntyy Isästä ja Henki lähtee Isästä. Kolminaisuuden alkuperä on siis monoteismissä. Se säilyttää kirkkaasti yksijumalaisuuden luonnetta, eikä alenna Jeesuksen merkitystä.
Saarisen mukaan ortodokseilla on tässä yhteydessä huolena se, että kristinuskon yksijumalaisuus-luonne kallistuu väärään suuntaan, jos Pyhän Hengen persoonalla olisikin kaksi lähtökohtaa.
– Jos siis sanotaan, että Henki lähtee Isästä ja Pojasta, silloin ortodoksien mielestä kokonaisuus olisi hieman kallellaan polyteismin suuntaan ja assosioituisi siihen.
KOMISSIOSSA ORTODOKSIEDUSTAJAT ovat Saarisen mukaan kuitenkin avoimia sille, että jos filioquen pois jättäminen ensin hyväksyttäisiin, sen jälkeen ortodoksit voisivat hyvin käydä jatkokeskustelua siitä, miten Pyhä Henki lähtee.
– Ortodoksinen teologia on hyvin pneumaattista. Tässä lähestymistavassa on kyse marssijärjestyksestä.
Risto Saarisen mukaan on vaikea sanoa, onko Filioque-lisäyksellä ollut myös laajempia, lännen ja idän kirkon eron teologisia seurauksia. Tarkkaa vastausta ei ole.
– Pelastusorientaatio on läntisessä teologiassa voimakas ja silloin Jeesuksen merkitys korostuu. Filioque voisi tietysti olla sen kanssa linjassa.
Toinen mahdollinen selitys voisi Saarisen mukaan olla lännen teologiaa suuresti muokanneen kirkkoisä Augustinuksen (354–430) ajattelu, jossa Jumaluuden persoonat ovat relaatiota, suhteita toistensa välillä.
– Silloin Augustinuksen oppi Pyhästä Hengestä Isän ja Pojan välisenä rakkauden siteenä, vinculum caritatis, tavallaan assosioituisi filioqueen, Saarinen pohdiskelee.
Hän lisää, että Nikean uskontunnustuksen soteriologiaa koskevissa muutamissa lauseissa ei kuitenkaan ole ollut mitään eroa idän ja lännen välillä.
LUTERILAISET JA ORTODOKSIT voivat sopia keskenään tämäntyyppisistä suosituksista, joista itsenäiset kirkot sitten päättävät suuntaan tai toiseen. Mutta entä lännen kirkko laajemmin, olisiko se valmis typistämään Nikean uskontunnustuksesta Filioque-lisäyksen pois?
Saarisen mukaan esimerkiksi anglikaanit ovat jo aikaisemmin ilmaisseet positiivisen kantansa paluuseen muotoon ilman lisäystä.
Mutta avainasemassa on suuri katolinen kirkko.
– Se ei ole lausunut tästä asiasta juuri mitään, vaikka yksittäiset katoliset teologit ovat toki suositelleet samankaltaista ratkaisua kuin LML ja ortodoksit nyt.
Saarisen mukaan näyttää siltä että reformaatiossa syntyneille kirkoille olisi katolista kirkkoa helpompaa luopua Filioque-lisäyksestä.
– Reformaation kirkothan eivät olleet varsinaisesti osapuolia tuhannen vuoden takaisissa kiistoissa. Jotkut luterilaiset teologit tosin pullikoivat nytkin vastaan, esimerkiksi Saksassa. Katolisen kirkon reaktioita odotetaan tässä asiassa kyllä kiinnostuneina.
Saarinen muistuttaa, että katoliseen kirkkoon kuuluu myös itäisiä riituksia, eli ei-latinalaisia
jumalanpalvelusjärjestyksiä.
– Niissä voidaan käyttää Nikean uskontunnustusta ilman Filioque-lisäystä. Jos se käytäntö hyväksyttäisiin myös roomalaiskatolisessa osassa kirkkoa, ratkaisijan paikalla olisi jälleen kerran Vatikaani.
Ilmoita asiavirheestä