Alkanut viikko on puunhalausviikko, jolloin jokaista ympäristöstään välittävää kehotetaan halaamaan puuta. Se on kampanja, jonka tarkoituksena on saada ihmiset kiinnittämään huomionsa lähiympäristöön. Kampanjan ovat järjestäneet Viherympäristöliitto, Luonnonvarakeskus, Suomen 4H-liitto ja Maa- ja kotitalousnaiset.
– Lähiluonto, viheralueet ja kaupunkipuistot ovat ihmisille tärkeitä henkireikiä. Puun halaaminen on lähinnä symbolinen ele, jolla ihmiset voivat kertoa lähiluonnon tärkeydestä, sanoo ympäristöministeriön ylijohtaja Timo Tanninen Viherympäristöliiton tiedotteessa.
Miten tällaiseen kampanjaan pitäisi suhtautua teologisesta näkökulmasta, ekoteologi Pauliina Kainulainen?
Puiden halaus on tärkeä symboli, eikä sitä pitäisi väheksyä, hän vastaa puhelimitse Kontiolahdelta Kotimaa24:lle.
– Minulla ei henkilökohtaisesti ole mitään sitä vastaan, että ihmisiä kehotetaan halaamaan puita. Se ei yksinään riitä mutta on kuitenkin pieni symbolinen muistutus ihmisen suhteesta luontoon, mikä saattaa unohtua arjen tohinassa.
Puiden halaus saattaa tuntua hyödyttömältä, mutta juuri siinä piileekin Kainulaisen mukaan eleen arvo. Hänen mukaansa ruumiillisella tekemisellä on mahdollista ilmaista jotakin, mikä ei järkiperäisiä sanoja käyttämällä onnistu.
– Rituaalit ja liturgiat ovat hyötynäkökulmasta turhaa ajanhukkaa, mutta ne ovat ihmisen kokonaisolemuksen kannalta äärettömän tärkeitä.
Hänen mukaansa rituaaleja on pitkään väheksytty ja symbolien lukutaitoa menetetty. Ne ovat kuitenkin avaimia ihmisen henkiseen ja hengelliseen ulottuvuuteen. Kainulaisen mukaan läheisen luontosuhteen merkitys on kaupunkilaiselle ennen kaikkea siinä, että lähiluonto tuo rauhaa ja mahdollisuuden irrottautua hieman teknologisesta elämästä. Hän toivoo, että tällaiset kampanjat herättelisivät ihmisiä perehtymään laajemmin siihen, miten luomakunta Suomessa oikein voi.
– On tietämättömyyttä siitä, mitä Suomen metsille on nyt tapahtumassa. Tehometsätalous on sotien jälkeen romahduttanut metsien monimuotoisuuden. Ylipäänsäkin avohakkuupolitiikkaan liittyy hyvin vakavia kysymyksiä.
Luonnon monimuotoisuutta ajatellessa on hyvä muistaa, että myös seurakunnilla on paljon valtaa lähiluontoonsa, Kainulainen toteaa.
– Seurakuntien olisi mietittävä, etteivät he liian kovalla kädellä käsittele hautausmaiden vanhoja puita tai seurakunnan puistoja. Niissä olisi vaikka mitä mahdollisuuksia hyödyntää niitä hengellisesti.
Kuva: Emilia Karhu
Lue myös:
Essee: Ympäristöahdistus tuo kirkoille tehtävän
”Luomisen huipennus ei ole ihminen vaan sapatin lepo”
Ilmoita asiavirheestä