Tunnetussa 1930-luvulla painetussa kirjassaan Kumpujen yöstä Suomen historiaa dramatisoinut ja kuvittanut Aarno Karimo kertoo myös kristinuskon tulosta Suomeen vajaat 900 vuotta sitten.
Kirjan kertomuksessa ruotsalaisten ristiritarien ja muinaissuomalaisten välisen taistelun jälkeen joukko vangittuja suomalaispakanoita joutuu pakkokasteelle.
Todellisuudessa kristinusko tulo Suomeen oli vuosisatoja kestänyt prosessi. Uuden uskon istuttamisessa esiintyi varmasti edellä kuvattua pakottamistakin, mutta epäilemättä esi-isiemme keskuudessa oli myös välinpitämätöntä ja jopa halukasta kasteelle menemistä.
Mutta oliko meren yli tulleilla kauppamiehillä, saarnaajilla ja valloittajilla oikeus tulla kertomaan omasta opistaan ja väittää, että myös suomalaispakanat tarvitsivat sitä? Onko ylipäätään oikeutettua tehdä lähetystyötä?
Alussa on Jeesuksen käsky
Kristillisen lähetystyön oikeutus perustuu perimmältään Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyyn (Matt. 28:1820). Tässä katsannossa lähetystyö ei siis ole kirkoille yhdentekevä, vaan osa niiden olemusta. Kirkollisessa ymmärryksessä lähetystyön pontimena on ollut Jeesuksen tahto: evankeliumi on saarnattava kaikille kansoille.
Toinen lähetystyötä perusteleva raamatunkohta on 2. Kor. 5:1820. Sen mukaan Jeesuksen seuraajille on uskottu ”sovituksen virka” ja he ovat ”Kristuksen lähettiläitä, joiden kautta Jumala puhuu”.
Taustana tässä kaikessa on myös Uuden testamentin julistaman uskon ehdottomuus. Pelastusta ei ole ilman uskoa Jeesukseen. Kristinusko on siis ainutlaatuista, jotakin aivan muuta kuin kaikki sitä edeltänyt tai sen jälkeen hengen markkinoille tuleva. Karuimmassa ja klassisimmassa muodossa asian on ilmaissut Pohjois-Afrikassa elänyt kirkkoisä Cyprianus (200–258): ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.”
Cyprianuksen iskulause on aina ollut teologisesti kovaa puhetta. Niinpä väite kristinuskon ainutlaatuisuudesta on myös nykyisin teologisesti ja uskontopoliittisesti kuuma peruna. Merkitseehän ajatus puhtaaksi viljeltynä sitä, että muut tavat uskoa voivat olla vaikka kuinka hienoja, mutta silti vääriä ja ”tehottomia”, ainakin ihmisen pelastuksen kannalta.
Mikä perustelu vakuuttaa?
Ajatuksesta voi seurata ongelmia, sillä se, mikä on totta kristityille, ei välttämättä vakuuta ei-kristittyä.
Globalisoituneessa maailmassa kirkkojen edustajat ovat joskus puolustuskannalla, kun he joutuvat perustelemaan lähetystyötä. Kristinuskon ainutlaatuisuutta on kyseenalaistettu myös kristillisen teologian sisällä. Miksi yksi uskonto olisi muita parempi?
Millä oikeudella Etelä-Koreasta, Euroopasta tai Yhdysvalloista tulevat kristityt voivat väittää, että afrikkalaisen luonnonuskontojen kannattajan, Israelin juutalaisen, intialaisen hindun tai muslimin, thaimaalaisen buddhalaisen tai japanilaisen šintolaisen pitäisi ottaa kaste?
Nykyisin teologit usein välttävät ottamasta kantaa muihin uskontoihin nimenomaan pelastustienä. Toisaalta itse kysymys pysyy kuitenkin voimassa ja vaatii vastausta. Jos kristinusko ei edusta jotakin muita uskomusjärjestelmiä parempaa, miksi lähetystyötä ollenkaan tehdään? Eivätkö kehitysyhteistyö ja Punainen risti silloin riitä?
Lähetystyö on jakamista
Kirkon lähetystyön keskuksen lähetysteologi, TT Timo Vasko on perehtynyt lähetystyön moderniin problematiikkaan. Kysyttäessä lähetystyön oikeutusta hän lähtee liikkeelle siitä, että ihminen kyselee olemassaolonsa perustaa: elämän tarkoitusta, mielekkyyttä ja kaipausta.
– Tällöin tullaan myös kysymykseen perimmäisestä totuudesta, jonka varassa on mahdollista elää ja kuolla, Vasko tiivistää ihmisen eksistentiaalista kysymyksenasettelua.
Olemassaolon kysymyksissä puolestaan on tarjolla erilaisia vaihtoehtoja. Vaskon mukaan ihminen etsii myös sellaista arvoperustaa, jonka hän voi ja haluaa jakaa jonkun toisen kanssa.
– Myös rakkaus lähimmäistä kohtaan on valintaa toisen ihmisen hyväksi. On arvokasta pohtia elämän arvoitusta, kaipausta ja totuutta lähimmäisen kanssa.
Vasko perustelee juuri tämän olevan lähetyskäskyn ytimessä ja itsensä Jeesuksen toive.
– Tämä on se hyvä uutinen: oikeutus jakaa elämää ja kertoa siitä, että on syntien anteeksiantamus. Kun tehdään tätä työtä, ollaan pääsiäiskertomuksen jatkumossa, lähetettyinä kaikkeen maailmaan.
Vasko korostaa sitä, että kirkko on olemukseltaan lähetystä. Sen identiteettiin kuuluu nimenomaan lähetettynä, ei paikallaan pysyvänä oleminen.
– Sukupolvet vaihtuvat, mutta viestikapula annetaan aina uudelle sukupolvelle vietäväksi eteenpäin. Tässä mielessä kirkko on lähetys. Ja siihen kuuluu välttämättä lähettäminen. Jeesushan lähetti seuraajansa viemään pääsiäissanoman kokemusta eteenpäin.
Virheistä voidaan oppia
Kristillisen lähetystyön oikeutus on kyseenalaistettu myös vetoamalla sen historiassa tehtyihin virheisiin. ”Miekkalähetys” onkin todella tuhonnut ei-kristillisiä kulttuureja, karuimpana esimerkkinä ehkä se, miten espanjalaiset valloittajat kohtelivat Keski- ja Etelä-Amerikan esikolumbiaanisia intiaanivaltakuntia.
Myös modernimpi lähetystyö on vielä 1900-luvun alkupuolella voinut suhtautua usein ylikriittisesti tai vähätellen monien ei-eurooppalaisten kulttuurien piirteisiin, tapoihin tai uskomuksiin.
Vasko ei kiistä lähetystyön historian ongelmakohtia. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa voidaan tehdä virheitä. Mutta hänen mielestään puhe lähetystyön virheistä on osittain myös yksipuolista ja harhaanjohtavaa.
– Virheiden kirjaaminen ei ole pääasia lähetystyön historiaa tutkittaessa, eikä virhe-oletus tee edes oikeutta lähetyksen historialle. Oikeampi kysymys on, mitä historiassa on oikeasti tapahtunut, Vasko linjaa.
Vaskon mielestä tärkeää olisi myös kysyä sitä, missä vaiheessa tiedetään, että työssä on tehty virhe.
– Eihän tiettyjä päätöksiä niiden tekohetkellä monikaan virheinä pidä. Olemme aina jossakin ajallisessa ja paikallisessa vaiheessa. Vasta mennyttä voidaan arvottaa ja tuomaroida, Vasko sanoo.
Hän muistuttaa myös, että erilaisista menneisyyden päätöksistä huolimatta kirkot ovat eri puolilla maailmaa juurtuneet ja kasvaneet lähetystyön tuloksena. Mahdolliset virheet eivät myöskään merkitse sitä, että ”tuollaista se lähetystyö nyt on”. Virheistä voidaan nimittäin aina oppia.
Esi-isien kunnioitus hämmensi lähettejä
Botswanan evankelis-luterilaisen kirkon pastori Steven Taukobong korostaa lähetystyön tuoneen paljon hyvää, vaikka virheitäkin on tehty.
– Lähetystyöntekijät eivät esimerkiksi hyväksyneet meikäläistä esi-isien kunnioittamista. Se oli heille pakanallista, mutta botswanalaisille se oli tapa kokea yhteyttä edellisiin sukupolviin.
Lähetystyöntekijöille oli Taukobongin mukaan pahaa myös se, että avioitumisaikeista oli tapana informoida ääneen myös esi-isiä.
– Monet nuoret eivät nykyisin edes tiedä, että tällainen käytäntö on avioliittoaikeissa olevilla ollut, Taukobong sanoo.
Kristus on ainutlaatuinen
Lapuan piispa Simo Peura on myös kirkon lähetystyön toimikunnan puheenjohtaja. Hän muistuttaa kristinuskon ja sen lähetystyön lähtökohdasta: taustalla on kokemus siitä, että Jeesus Nasaretilainen on ainutlaatuinen.
– Siksi meistä on tullut ylösnousemuksen todistajia. Ja siitä pitää kertoa myös toisille.
Jeesus on kristityille myös perimmäisen luottamuksen kohde.
– Jeesus ikään kuin ”kolahtaa” meille. Ja me heittäydymme uskossa sen varaan.
Lähetyksen oikeutusta kysyttäessä on Peuran mielestä kysyttävä sitä, mikä kirkko on ja mikä on sen suhde suuriin maailmanuskontoihin. Kristuksen tahdon mukaisesti kirkko on kutsuttu julistamaan ja kastamaan. Jumala toteuttaa uskomme mukaisesti pelastustaan sanan ja sakramenttien välityksellä.
– Niiden avulla Hän tulee ihmisten luokse. Tähän Hän on sitoutunut. Ja tähän uskoon tulee myös kirkon sitoutua.
Peuran mukaan tämä kaikki merkitsee sitä, että kristinusko esittää totuusvaatimuksen. Kirkon tehtävä on huolehtia siitä, että myös ei-kristityt ihmiset kuulevat evankeliumin Jeesuksesta.
Peura tiedostaa sen, että tämä kristinuskon totuusvaatimus on muut uskonnot pelastustienä poissulkevaa.
– Jumala voi tietenkin pelastaa syntisiä myös muilla tavoin, mutta me emme kristittyinä tiedä siitä. Luotan itse siihen, että Jumala on ihmisiä rakastava ja oikeudenmukainen, Peura sanoo.
Lähetys ja muut uskonnot
Kaikissa läntisissä kirkoissa ei 2000-luvulla ole enää itsestään selvää, että kirkko tekee lähetystyötä. Sitä tärkeämmäksi tehtäväksi voidaan nähdä esimerkiksi palvelu ja erilaisten sosiaalisten kysymyksien parissa työskentely.
Lähetystyön liekki voi kirkoissa myös hiipua. Taustalla voi olla postmodernismin suhteellistavaa ja epäilevää ajattelua sekä silkkaa älyllistä epäilystä lähetystyön oikeutuksesta: miksi omaa uskoaan todeksi elävän ei-kristityn pitäisi kääntyä kristityksi?
Esimerkiksi Englannin kirkolla ei ole mitään järjestäytynyttä suunnitelmaa maan suurkaupunkien monimiljoonaisen ei-kristityn maahanmuuttajaväestön evankelioimiseksi. Varsinkin muslimien ”käännyttämistä” pidetään yleisesti liki mahdottomana, yhä useammin myös teologisesti tarpeettomana ja myös sopimattomana: teologisissa ääripohdinnoissa lähetystyöllä ja kristityksi kääntymisen vaatimuksella ei olisi enää teologista oikeutusta.
Englannin kirkon ja monien muiden länsimaisten vanhojen valtakirkkojen piirissä halutaankin pikemmin tukea sitä, että muslimimaahanmuuttajat voisivat uudessa asuinmaassaan elää hyvinä muslimeina.
Tässäkin ajattelutavassa on lähimmäisenrakkautta ja tasapuolisuutta. Lisäksi tällaisessa tilanteessa lähetystyötä mielenkiintoisempaa voikin olla pelkkä uskontojen dialogi ja niin sanottu inter-faith eli uskontojenvälisyys-toiminta.
Toisaalta anglikaanit kyllä tekevät ”perinteistä lähetystyötä” eri puolilla maailmaa. Tämä kertoo siitä, että kirkon mission toteuttaminen kotiovella voi olla kirkolle teologisesti haastavampaa kuin sanan kylvö merien ja mantereiden takana. Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin samasta tehtävästä ja oikeutuksesta.
Sisäisiä ja ulkoisia haasteita
Timo Vaskon mielestä suurin mahdollinen uhka lähetyksen oikeutukselle tuleekin kirkon sisältä eräänlaisena ”sisäisenä estoisuutena”.
– Kirkko voi kadottaa oman lähetettynä olemisen identiteettinsä. Sen sisällä voidaan vieraantua Raamatun sisällöstä tai ylipäätään kristinuskon sanomasta. Voidaan lakata rukoilemasta ja elämästä kristittyinä, Vasko luettelee.
Lähetystyön oikeutuksella on Vaskon mielestä myös ulkoisia uhkia. Näistä hän mainitsee maailman erilaisten voimakkaiden uskomuksien koko kirjon sekä monet kulloinkin vallitsevat ”ismit”.
– Matteuksen evankeliumin (Matt. 13: 39, 1827) kylväjävertaus on oikeastaan erilaisten lähetystyön uhkien kiteytys.
Tällä Vasko tarkoittaa esimerkiksi ylikorostuneen rationaalisuuden, postmodernismin tai muiden uskomusten sekä historiattomuuden eli juurettomuuden muodostamia vaaroja.
”Kirkko ilman lähetystä ei ole kirkko”
Simo Peura kiinnittää huomiota myös siihen, että Suomen kirkon papiston keskuudessa tuntuu muhivan tietty kahtiajako. Tällä voi aikaa myöten olla vaikutuksensa myös lähetystyön oikeutusta kysyttäessä.
– Näyttää siltä, että niin sanotut liberaalit eivät koe lähetystyötä tärkeänä. Tätä kautta voi sitten syntyä laajemminkin sellainen käsitys, että lähetystyö ei olisi tärkeää.
Peuran mielestä kirkon piirissä olisi hyvin tärkeää harrastaa jatkuvasti lähetysteologiaa. Tällöin ollaan vahvoilla myös siinä tilanteessa, jossa lähetystyön oikeutusta pitää perustella kirkon sisä- tai ulkopuolisessa keskustelussa.
– Jos lähetysnäky pysyy, voimme vastata jatkuvasti erilaisiin eteen tuleviin haasteisiin. Kirkon olemukseen kuuluu lähetettynä oleminen. Jopa niin paljon, että koko kirkon elämä selittyy sillä, että se on Jumalan maailmaan lähettämä kirkko. Jos kirkko unohtaa tämän ja lopettaa lähetystyön, se lakkaa samalla olemasta kirkko, Simo Peura sanoo.
Steven Taukobong muistuttaa lähetystyön lahjoista, jotka oikeuttavat kirkon mission lähellä ja kaukana. Yksi niistä on hänen mukaansa Botswanassa yhteisvastuun ajatus.
– Siinä konkretisoituu Jeesuksen sana (Matt. 25:40) vähäisimmistä veljistä, joiden auttaminen on itsensä Herran palvelemista. Voi sanoa, että juuri lähetystyö on antanut meille kyvyn välittää myös heikoista.
Ilmoita asiavirheestä