Runoillat ja kirjallisuuspiirit ovat osa Oulun Karjasillan seurakunnassa työskentelevän papin Juha Vähäkankaan työtä. Seurakunnan järjestämä kulttuuritoiminta on kerännyt runsaasti osallistujia ja saanut paljon myönteistä palautetta.
– Runot ja romaanit eivät synny tyhjästä. Tekstit liittyvät erilaisiin tilanteisiin ja kertovat elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, kaipauksesta, suruista, särkymisistä ja iloista. Kaikista tunteista Jumalan luomassa maailmassa, Vähäkangas pohtii.
Sanataide on ollut Vähäkankaan työn virallinen osa-alue jo seitsemän vuotta.
– Olin ensin nuorisopappina täällä Karjasillan seurakunnassa kymmenen vuotta. Pidin jo tuolloin jonkin verran runo- ja kirjallisuusiltoja. Aikuistyöhön siirryttyäni kysyin kollegoiden tukemana kirkkoherralta, voisiko kulttuurityö kuulua virallisesti työtehtäviini. Hän suhtautui ajatukseen myönteisesti.
Seurakunnan järjestämä sanataidetoiminta on ollut menestys. Kymmenen kertaa vuodessa pidettävien runoiltojen osallistujamäärät ovat vaihdelleet paristakymmenestä kahteen ja puoleensataan. Kerran kuussa pidettävä kirjallisuuspiiri kerää 7-20 osallistujaa. Tilaisuudet järjestetään yleensä Kastellin kirkossa.
– Saamani palaute on ollut häkellyttävän hyvää. Sanataidetoiminta tavoittaa kaikenikäisiä ihmisiä. Enemmistö on naisia, mutta miehiäkin on paljon mukana, Vähäkangas kertoo.
Työparina maallikko
Vähäkangas ideoi ja suunnittelee runoiltoja yhdessä vapaaehtoisen maallikkotyöparin kanssa. Vähäkangas on yleensä myös yksi runojen tulkitsijoista. Ohjelmistossa on ollut lukuisten paikallistenkin runoilijoiden tekstejä.
– Osa lausujista on kokeneempia, osalle runojen tulkitseminen on uusi aluevaltaus. Monet saavat lausumisesta kohotusta itsetunnolleen: minäkin osaan, pystyn ja voin. Paikalliset runoilijat saattavat puolestaan saada rohkaisua jatkaa kirjoittamista, Vähäkangas sanoo.
Hän käy pyydettäessä pitämässä runohetkiä myös Oulun muiden seurakuntien tilaisuuksissa sekä esimerkiksi palvelukeskuksissa toimivissa ikäihmisten olohuoneissa ja Oulun kaupungin asukastuvissa.
Vähäkangas toteaa kuulijoiden kokevan runot aina subjektiivisesti.
– On hienoa nähdä ihmisten ilmeitä runoa esittäessään. Runot voivat tuottaa niin hymyä, naurua kuin kyyneleitäkin.
Kirjallisuuspiireissä käsitellään kahta kirjaa kerrallaan.
– Meillä tapaa olla mukavia kokoontumisia. Kirjojahan ei tarvitse nimetä hyviksi tai huonoiksi. Eri lukijat tarjoavat näkemyksilleen erilaisia perusteluja, mikä antaa lähtökohdan hedelmälliselle keskustelulle.
Elämä on kokonaisuus, joka ei jakaudu elämään ja uskonelämään
Runot, kirjallisuus ja lukeminen ovat olleet lapsesta asti lähellä Vähäkankaan sydäntä. Lisäsysäystä hän sai tehdessään teologisessa tiedekunnassa gradunsa helsinkiläisestä Lauantaiseurasta, jossa toimi muun muassa J. L. Runeberg.
1830-luvulla laajasti vaikuttanut kulttuuriryhmittymä kokoontui lauantaisin keskustelemaan erityisesti kirjallisuudesta. Oman sanataidetoimintansa Vähäkangas aloitti Runebergin päivän runoilloilla, jotka ovat ohjelmassa edelleen vuosittain.
– Luen nykyäänkin paljon. On tärkeää olla jo työnikin takia tietoinen siitä, millaisia kirjoja ja runoja tänä päivänä julkaistaan. Ja vanhan sloganin mukaanhan lukeminen kannattaa aina, sanoo Vähäkangas.
Hän kirjoittaa kahta blogia ja tekee kirja-arvioita kolmeen eri lehteen. Hän toimii muun muassa Kotimaa24n blogistina.
Vähäkankaan vetämissä runoilloissa lauletaan virsiä. Ohjelman lopuksi on Isä meidän -rukous ja Herran Siunaus. Myös kirjallisuuspiiri alkaa virrellä. Käsiteltävissä runoissa ja kirjoissa ei painotu hengellisyys, vaan ne sisältävät kaikenlaisia teemoja. Vähäkankaan mukaan sanataidetoimintaan osallistuvien kanssa tulee välillä keskusteluja myös uskonasioista.
– En kuitenkaan hae mitään aasinsiltoja uskonasioihin. Elämä on kokonaisuus, johon ei sisälly kahtiajakoa elämään ja uskonelämään. Samalla tavalla kulttuurityökään ei ole erillinen saareke vaan osa seurakunnan toimintaa. Ehkä se kuitenkin laskee kynnystä tulla muihinkin seurakunnan tilaisuuksiin. Toivon ja uskon näin tapahtuneen.
Kulttuurilisästä huolimatta Vähäkangas tekee pääasiassa tavallista seurakuntapapin työtä.
– Olen minä silti välillä leimautunut runopapiksi ja Kastellin kirkko runokirkoksi. Mutta eivät nuo mitään huonoja leimoja ole. Sanataiteen osuus työssäni on aika ihanteellinen. Nykyisellään pystyn yhdistämään hyvin työnäkyni ja harrastukseni.
”Saamiaan armolahjoja on hyvä käyttää”
Vähäkankaalla ei ole tiedossa, että muissa Suomen seurakunnissa olisi pappeja, joiden työalueeseen kulttuuri virallisesti kuuluisi.
– On monissa seurakunnissa kuitenkin esimerkiksi kirjallisuuspiirejä ja runoiltoja. Voisi niitä olla varmasti enemmänkin, mutta ei kulttuuritoimintaan ketään pidä pakottaa. Tekemiseen pitää olla omaa halua ja intohimoa.
– Seurakuntien työntekijöiden kannattaa mahdollisuuksien mukaan etsiä muita vastaavanlaisia, itselleen mieluisia tapoja evankeliumin eteenpäinviemiseen. Saamiaan armolahjoja on hyvä käyttää, Juha Vähäkangas päättää.
Kuva: Johanna Uusiranta.
Ilmoita asiavirheestä