Alle 30-vuotiaista suomalaisista vain kaksi viidestä katsoo olevansa kristitty, ja viidennes ikäluokasta luokittelee itsensä ateistiksi. Suomalainen menestystuote, rippikoulu, ei selvästi yksin ole onnistunut kiinnittämään tätä ikäluokkaa kristilliseen identiteettiin. Näin pohti Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki huhtikuun alussa Haastettu kirkko -seminaarissa Tampereella.
Kun suomalaisia tarkastellaan sukupolvittain, käy ilmi, että kristillinen identiteetti on sitä heikompi, mitä nuoremmasta ikäluokasta on kyse. Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan 41 prosenttia 15–29-vuotiaista katsoo olevansa kristittyjä, kun yli 65-vuotiaista niin kokee 79 prosenttia.
Miten kirkolle käy tulevaisuudessa, kun nykyiset nuoret ovat vanhempaa sukupolvea? Kotimaa kysyi kolmelta kirkon nuorisotyöntekijältä, yhdeltä papilta sekä kahdelta nuorelta kirkkoaktiivilta, mihin nuorten seurakuntayhteys katoaa ja mitä kirkossa pitäisi muuttaa, jotta se puhuttelisi nykynuoria.
Nuorten aikuisten seurakuntayhteys katkeaa
Kiuruveteläisen nuorisotyöntekijä Matti Nevalaisen, 49, mukaan kirkko on onnistunut rippikoulussa ja sen jälkeisessä nuorisotyössä. Myös lasten parissa tehtävä työ 11–12 ikävuoteen asti tavoittaa hyvin.
Ongelmakohta tulee, kun nuori muuttaa toiselle paikkakunnalle eikä siellä kiinnitykään uuteen seurakuntaan.
– Siirrytään aikuisten seurakuntaelämään, joka ei välttämättä tunnukaan mielekkäältä, Nevalainen sanoo.
Pirkkalan seurakunnan papin Arto Köykän, 55, mielestä nuorilla aikuisilla ei enää ole seurakuntayhteyttä.
– Onhan heillä ripariin ja muihin tietty nostalginen perusta, mutta kun päälle 20-vuotias eroaa kirkosta, hän ei eroa sellaisesta yhteisöstä, johon tuntisi kuuluvansa. Yhteisöllisyyden syntymiseen ei riitä se, että käydään ripari ja ollaan vähän isoskoulutuksessa.
Nuorten aikuisten työhön pitäisi Köykän mukaan panostaa kunnolla.
– Se vetää niin vähän ihmisiä, että voi sanoa ettei meillä kirkossa oikeastaan ole nuorten aikuisten työtä.
Vanhanaikainen kieli karkottaa
Nuorten aikuisten vaikuttamisverkosto Navin varapuheenjohtaja Amanda Kaura, 21, ei välttämättä pidä huonona asiana sitä, että nuorten suhde seurakuntaan katkeaa aikuisuuteen siirryttäessä.
– Tuntuu siltä, että se on välttämätön vaihe nuoren elämässä. Halutaan ottaa vähän etäisyyttä ja löytää omia polkuja. Ongelma on se, että paluuta seurakuntaan ei tapahdu. Siinä kohtaa kirkon käyttämällä kielellä on suuri merkitys.
Kauran mielestä seurakunnan tarjoamat toimintamuodot ja niissä käytetty kieli ovat jääneet vanhanaikaisiksi.
– Osallistuin Dancemessuun Helsingissä maaliskuussa. Se oli riparin jälkeen ensimmäinen kerta seurakunnan tilaisuudessa, kun hengellisistä asioista puhuttiin minun kielelläni ja käytettiin niitä keinoja, jotka kuuluvat minun toimintaympäristööni.
Lapsuusikä ratkaisee
Pitkäaikainen isonen ja Kirkko 2020 -tulevaisuusseminaarin aktiivi Jussi Mikkonen, 18, ei myöskään näe ongelmana nuorten aikuisten putoamista seurakunnan toiminnasta. Muutto toiselle paikkakunnalle ja opiskelukiireet aiheuttavat hetkellisen etääntymisen, mutta perhettä perustaessa löytyy taas luonnollinen tie seurakuntaan.
Muuramen seurakunnan nuorisotyönohjaaja Petri Katko, 37, on ollut alalla 13 vuotta. Suuren osan työvuosistaan hän on työskennellyt kouluikäisten varhaisnuorten parissa. Katkon mielestä siihen, missä määrin nuoret aikuiset jättävät kirkon, vaikuttaa suuresti se, millainen suhde uskoon ja kirkkoon heille on muodostunut jo kouluiässä.
– Uskonnollinen kehitys tapahtuu alakouluikäisenä. Silloin lapsi miettii, uskooko Jumalaan vai ei. Rippikoulussa nuori usein jo tietää olevansa esimerkiksi ateisti.
Katkoa harmittaakin se, että kirkko ohjaa suurimman osan kasvatustyön resursseista joko alle kouluikäisten lasten tai rippikouluikäisten toimintaan.
Nuorten vapaa-ajasta kova kisa
Kiimingin seurakunnan nuorisotyönohjaaja Aulikki Rinta-Säntillä, 52, on 29 vuoden kokemus työstä nuorten parissa. Yksi suurimmista muutoksista hänen uransa aikana on se, että kirkko on saanut lukuisia kilpailijoita nuorten vapaa-ajasta.
– Ne nuoret, jotka ovat mukana, ovat entistä sitoutuneempia. Nuoret ovat myös entistä avoimempia. Uskonnosta puhuminen ei ole heidän mielestään enää vaivaannuttavaa toisin kuin vielä joitakin vuosia sitten. Myös kriittisyys on kasvanut, nuoria ei voi enää paapoa hiljaisiksi, Rinta-Säntti pohtii.
Vähän aikaa sitten hän jutteli muutaman seurakuntansa parikymppisen isosen kanssa siitä, mitä seurakuntayhteydelle tapahtuu tulevien vuosien aikana.
– Nämä nuoret miehet olivat sitä mieltä, että seurakuntayhteys liittyy vahvasti siihen, että heillä on jokin oma vastuutehtävä. Olin vähän järkyttynytkin siitä, että tällaistako minä olen opettanut, että seurakunnassa ei ole tilaa vain olla!
Ripari ei riitä!
Rippikoulun tarjoamat kokemukset eivät siis riitä pysyvään seurakuntayhteyteen. Miten rippikoulua voisi päivittää vastaamaan paremmin tämän päivän haasteisiin ja luomaan pysyvämpää yhteyttä? Arto Köykän mielestä rippikoulu ja isostoiminta toimivat pääpiirteissään, mutta parantamisen varaakin olisi.
– Isoskoulutus on muuttunut kurssittamiseksi, eikä se tuota todellista yhteisöllisyyttä. Nuoret tuntevat edustavansa isoskoulutettuja eivätkä seurakuntaa. Riparin ei pitäisi olla isostoiminnan rekrytointipaikka.
Panokset pitäisi Köykän mielestä kohdentaa riparin jälkeisiin vuosiin.
– Isommista nuorista tulee pitää erityisesti huolta, sillä nuoremmat ikäluokat aina katsovat vanhempia ja huomaavat että hekin ovat vielä mukana toiminnassa.
Leirimuoto ja isoset riparin kulmakiviä
Matti Nevalaisen mukaan riparin vahvuus on leirimuotoisuudessa ja isosten olemassaolossa.
– Jos näistä joudutaan tinkimään, saatetaan joutua hankaluuksiin, Nevalainen sanoo.
Petri Katkon mielestä rippikoulussa parasta on se, että se tavoittaa käytännössä lähes jokaisen suomalaisen nuoren. Haaste on siinä, että rippikoulu kestää lyhyen aikaa.
– Ei kai voi odottaa, että vajaan vuoden jaksolla uskonnollinen ajattelu syvenisi ratkaisevasti? Uskonnollisen kasvatuksen pitäisi alkaa jo ennen rippikoulua, ja nuorten vanhemmat pitäisi jollain tavalla ottaa mukaan prosessiin. Työntekijät eivät omista rippikoulun sisältöjä.
Rippikoulussa eletään tässä ja nyt
Aulikki Rinta-Säntti on hyvillään siitä, että rippikoulua on uudistettu.
– On tärkeää, että rippikoulu elää nuoren elämässä tässä ja nyt eikä keskity siihen, minkälaisia aikuisia nuorista tulee.
Rinta-Säntin mielestä koko nuorisotyön haaste on pitää usko kiinni arjessa.
– Nuoren on vaikeaa mieltää itsensä kristityksi, jos hän ei edes ymmärrä kirkon käyttämää kieltä. Eihän joku ”jumalanpalvelusuudistus” sano nuorille yhtään mitään! Perusseurakuntakieltä ymmärtävät valitettavasti vain yli viisikymppiset aktiivit.
Jussi Mikkonen ei pidä suurena vaarana sitä, että rippikoulun suosio laskisi radikaalisti.
– Jos ripari on onnistunut, se jää nuorelle mieleen hyvänä kokemuksena ja nuori haluaa jäädä mukaan seurakuntaan.
Kirkkoslangi pois jumalanpalveluksesta!
Nuoren suhde seurakuntaan ei muodostu jumalanpalveluksessa. Näin huomautti Kirkkohallituksen rippikouluvastaava Jarmo Kokkonen
Kotimaassa viime viikolla. Kokkosen mukaan jumalanpalvelus palvelee lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka ovat kasvaneet siihen lapsuudesta asti, mutta heitä on yhä vähemmän.
Minkälainen jumalanpalvelus nuoria sitten puhuttelisi? Amanda Kauran mielestä perusjumalanpalveluksessa on vaikeaa pitää mielenkiintoa yllä.
– Olen kokenut siellä käymisen lähinnä velvollisuudeksi: olen kiinnostunut hengellisistä asioista, joten minun nyt täytyy vaan yrittää keskittyä täällä, koska näin kirkko toimii.
Siksi tämän kevään Dancemessu oli Kauralle vaikuttava kokemus. Siellä oli helppoa olla ja asia tuotiin kiinnostavasti esille.
Myös Matti Nevalaisen mielestä jumalanpalvelus on liian kankea nuoreen makuun. Nevalaisen mielestä liikkeelle pitäisi lähteä päivittämällä musiikkia ja karsimalla kirkollisesta puheesta kirkkoslangi eli liian vaikeat käsitteet.
– Ihmiset eivät ymmärrä, mistä kirkossa puhutaan. Hassu juttu on myös se, että riparilla Nuoren Seurakunnan Veisukirja tulee nuorille tutuksi ja rakkaaksi, mutta sitten sitä ei käytetäkään missään muualla, Nevalainen pohtii.
Kellonaika on messun ongelma
Arto Köykkä ei pidä jumalanpalveluksen ongelmana sen muotoa vaan kellonaikaa.
– Kun vilkaisen sunnuntaiaamuna pihalle, niin ei siellä ihan hirveästi näe nuoria tai vähän vanhempiakaan. Tai jos käyt Facebookissa aamulla, niin aika hiljaista sielläkin on. Meidän pitäisi toimia silloin, kun ihmiset ovat muutenkin liikkeellä.
Jussi Mikkonenkaan ei lähtisi jumalanpalvelusta erityisesti muuttamaan, mutta hänen mielestään tarvittaisiin enemmän nuorille suunnattuja messuja.
Petri Katkon mielestä oleellinen kysymys on se, kuka omistaa messun. Kokevatko nuoret, että messu on heidän juttunsa vai omivatko työntekijät sen itselleen?
– Nuoret pitäisi suunnittelusta lähtien kutsua mukaan messun tekemiseen. Kaikki luovuutta kannattelevat elementit ja omien lahjojen mukainen toiminta yleensä toimii, ja siihen messu antaa paljon mahdollisuuksia, Katko sanoo.
Aulikki Rinta-Säntti muistuttaa, että jumalanpalvelus on paljon muutakin kuin istumista kirkonpenkissä sunnuntaiaamuna. Jumalanpalveluselämään kuuluvat esimerkiksi leirien hartaudet, jotka nuoret ja lapset yleensä toteuttavat itse. Ne eivät ole nykypäivänä kenellekään pakkopullaa.
– Kirkkoherramme on linjannut, että ensi syksyllä jumalanpalveluksissa työntekijöiden pitää muistaa, että joukossa on rippikoululaisia. Heille pitää kertoa mitä tapahtuu ja miksi, ja mistä virsikirjan osista tekstit löytyvät. Muu seurakunta saa kuulla saman ohjauksen vaikka sitten joka kerta.
Nuoret mukaan päätöksentekoon!
Kirkon tulevaisuudesta vastuussa olevien päättäjien eli kirkolliskokousedustajien keski-ikä on 50 vuoden paremmalla puolella. Kirkolliskokouksessa on tällä hetkellä vain kaksi alle 30-vuotiasta edustajaa. Ne, jotka joutuvat elämään tulevaisuuden kirkossa, eivät siis ole päättämässä sen suuntaviivoista.
Amanda Kauran mielestä nuorten äänen kuuleminen on kirkossa kuitenkin parantunut. Viime aikoina on perustettu toimivia väyliä nuorten vaikuttamiseen. Kaura muistuttaa, että kaikki nuoret eivät haaveile aktiivisesta vaikuttamisesta, kuten eivät kaikki aikuisetkaan.
Jussi Mikkonen on samaa mieltä. Nuorten huomioon ottaminen riippuu paljon siitäkin, ovatko he antaneet itsestään luotettavan kuvan työntekijöille.
– Jos nuori on kiinnostunut yhteisistä asioista, niin kyllä silloin pääsee mukaan, Mikkonen sanoo.
– Nuoret ovat tyytyväisiä, jos asiat sujuvat, mutta heiltä on jäänyt ymmärtämättä, että asioiden sujuminen vaatii hyviä päättäjiä, Arto Köykkä täydentää.
Matti Nevalainen katsoo, että seurakunnallisessakin päätöksenteossa pitäisi olla nuoria mukana. Hän toivoisi, että nuoria otettaisiin työmuotojen johtokuntiin edes läsnäolo- ja puheoikeudella.
Äänestyspaikat tuotava nenän eteen
Vuonna 2014 järjestettävissä seurakuntavaaleissa ei enää panosteta nuorten äänestäjien herättelyyn kuten vuoden 2010 vaaleissa. Amanda Kaura oli Ensimmäinen kerta -kampanjassa aktiivisesti mukana, ja katsoo ettei valtakunnalliselle kampanjalle ole enää tarvetta. Paikallisseurakuntien tasolla nuorten aktivoiminen on sitäkin tärkeämpää.
– Työntekijät ovat avainasemassa innostamassa nuoria ja jakamassa tietoa. Äänestyspaikat pitäisi tuoda nuorille nenän eteen, Kaura linjaa.
Nuorille nopean toiminnan pikarahasto
Entäpä jos nuorisotyöntekijät, nuoret luottamushenkilöt ja nuoret saisivat edes hetken ajan toimia yksinvaltiaan ottein kirkossa. Mitä tämän jutun haastateltavat tekisivät toisin tässä ja nyt?
– Ihan ensimmäiseksi perustaisin seurakunnan kokonaisbudjetista pikarahaston, joka olisi tarkoitettu nuorten ja nuorten aikuisten nopean toiminnan budjetiksi. Jos jollain olisi idea, rahastosta saisi nopeasti muutaman ihmisen päätöksellä resurssit idean toteuttamiseksi, Amanda Kaura visioi.
Hänen mukaansa kirkon byrokraattinen ja hidas toiminta tuskastuttaa nuoria, jotka ovat tottuneet hektiseen elämään. Jos nuorten ideoita aletaan pohtia ja kierrättää virallisissa työryhmissä, ne ovat lausuntojen valmistuessa jo kuolleet.
– En myöskään itse lähtisi tarjoamaan valmiita juttuja, vaan antaisin nuorille mahdollisuuden tehdä ja toteuttaa itse. Heillä on parhaat ideat ja he ovat osaavia ihmisiä, Kaura sanoo.
”Diktaattorina toisin rukouksen takaisin”
Kirkon diktaattorina Aulikki Rinta-Säntti linjaisi, että nyt satsataan perusasioihin.
– Nykyään enää puolet riparilaisten käsistä nousee, kun kysyy, kenelle on opetettu iltarukous. Kristilliset tavat ovat aivan uusia nuorille. Muutos on tapahtunut salakavalasti myös täällä Pohjois-Suomessa. Haluaisin välittää sitä, että rukous ei ole hienojen rimpsujen ulkoa opettelua vaan huokauksia Jumalan puoleen.
Avoimet nuortenillat takaisin
Matti Nevalainen lähtisi päivittämään jumalanpalvelusta, jotta nuori ei tuntisi olevansa siellä vain aikuisten vieraana. Työntekijöiden pitäisi myös päästä ulos kirkon turvallisten seinien sisältä.
Lisäksi Nevalainen panostaisi rippikoulun ja isoskoulutuksen ulkopuoliseen nuorten toimintaan, joka on hänen mukaansa kriisissä. Omasta nuoruudesta tuttuja nuorten iltoja ei juurikaan enää järjestetä.
– Miten kohdataan niitä nuoria, jotka eivät halua sitoutua säännölliseen toimintaan? Onko sellaista avointa toimintaa, johon kaikki ovat tervetulleita?
Kirkon imago vaatii päivitystä
Petri Katko muuttaisi kirkossa yhden asian ja sen mukana toivottavasti monta muuta: työntekijöiden pitäisi lakata tietämästä ja tekemästä asioita seurakuntalaisten puolesta.
Arto Köykkä suuntaisi katseensa sinne, missä on suurin ongelma ja tie poikki.
– Nyt se näyttäisi olevan siellä, missä nuoret aikuiset ovat. Heidän kirkkotielleen veisin ensimmäisenä ison kasan soraa. Enkä miettisi liikoja vaan alkaisin valmistella isompaa remonttia.
Jussi Mikkonen päivittäisi diktaattorina kirkon imagoa, joka hänen mukaansa saattaa olla jopa esteenä seurakunnan toimintaan osallistumiselle. Kirkon toiminnan pitäisi olla avoimempaa ja avarakatseisempaa.
– Lisäksi ihan kaikkien työntekijöiden, myös vanhojen, pitäisi käydä säännöllisesti nuorten toiminnassa katsomassa, että mitä se nuorten homma on.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä