Perustan teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa tänään keskiviikkona puhuneen Oulun piispa emeritus Olavi Rimpiläisen mukaan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan ja sen seurakuntien perustaminen on ollut ymmärrettävä ratkaisu.
– Ymmärrän ratkaisua enkä pidä sitä Tunnustuskirjojen vastaisena, Rimpiläinen sanoi opintopäiville kokoontuneelle yleisölleen.
Rimpiläinen puhui yleisöluennossaan aiheesta ”Mitä kirkko on, ja mitä se minulle merkitsee”. Tilaisuus oli harvinaislaatuinen, sillä viime vuosina Rimpiläinen on esiintynyt harvoin julkisuudessa.
Rimpiläinen kertoi luennossaan kirkko-opillisesta tiestään varsin matalakirkollisesta ja kriittisesti korkeakirkollisuuteen suhtautuneesta körttiläisestä teologian opiskelijasta jumalanpalveluksen liturgiaa arvostavaksi papiksi, kouluttajaksi ja piispaksi.
– Jo opiskelijana minäkin rupesin tajuamaan, että kirkon keskeinen asia on jumalanpalvelus ja sen tulee kauneudellaan ja arvokkuudellaan heijastaa Jumalan läsnäoloa. Hyväksyin liturgiset eleet ja vaatteet. En ollut takinkääntäjä.
Körttiläisyydestä on lyhyt matka korkeakirkollisuuteen
Körttiläisenä Rimpiläinen kertoo sisäistäneensä sen, että Jumala on kaikki ja ihminen ei ole mitään.
– On siis parasta hakeutua sinne, missä Jumala on läsnä. Sanan ja sakramentin yhteyteen. Körttiläisyydestä oli lyhyt matka korkeakirkollisuuteen. Kyseessä ei ollut muutos vaan säilyttävä jatko.
Vielä hieman myöhemminkin muuan menneiden vuosikymmenien körttivaikuttaja kritisoi Rimpiläistä väittäen, että ”kunnon körttiläinen ei voi olla korkeakirkollinen”.
– Keskustelussamme kohosivat kyllä desibelitkin, mutta luulen, että erosimme ystävinä.
Rimpiläinen kertoi Pohjois-Karjalan nuorten pappien olleen 1960-luvulla hänen itsensä tavoin enimmäkseen heränneitä. Nousevaan viidenteen liikkeeseen suhtauduttiin aluksi epäillen, mutta kirkkoa kuitenkin rakennettiin yhdessä eri liikkeiden ja kirkkouskovaisten kesken.
Kirkko ei ole ollut Rimpiläiselle teologisten pohdiskelujen tulos.
– Se oli minulle annettu todellisuus, jonka keskellä elin. Joskus tutkin Tunnustuskirjoja, ja minun mielestäni kirkkoni oli riittävän luterilainen. Evankeliumia yritettiin saarnata ja sakramentit oikein toimittaa. Uskoimme, että ne loivat pyhien yhteisön, josta tosin emme tienneet, ketkä siihen kuuluivat, mutta ei se ollut meidän asiammekaan. Kirkolla oli kyllä profiili, mutta oli siinä väljyyttäkin.
Piispana ”vanhauskoisten” johtohahmoksi Suomessa
Nuoruuden kokemukset seurakuntatyöstä Pohjois-Karjalassa ovat olleet Rimpiläiselle ja hänen kirkkokäsitykselleen koko hänen uransa ajan merkittäviä. Ne kantoivat häntä myös piispuusvuosina, jolloin kirkossa alkoi olla tuulista kiihtyvän virkakysymyskeskustelun vuoksi.
Olavi Rimpiläisestä tuli 1980-luvulla yksi kirkon näkyvimmistä naispappeuden vastustajista.
”Vanhauskoisena” eläminen oli Rimpiläisen mukaan kuitenkin vielä parikymmentä vuotta sitten täysin mahdollista. Kirkon eri laidoilla oltiin eri mieltä ja puolin ja toisin käytettiin joskus vahvoja puheenvuoroja, mutta oikeustoimiin toisten nujertamiseksi ei ruvettu.
– Näin elettiin vuoden 1986 naispappeuspäätöksen jälkeenkin vuosituhannen loppuun saakka. Vanhat piispat ja kirkolliskokouksen ponsi suojasivat. Vanhauskoiset saivat pitää esillä omaa näkemystään ja omalta osaltaan rakentaa kirkkoa. Kyseeseen ei tullut kahden totuuden elämä, vaan kumpikin osapuoli halusi toteuttaa omaa näkyään. Käytännössä elettiin samassa kirkossa ja toimittiin yhdessäkin, lukuun ottamatta messuyhteyttä.
Piispana ollessaan Rimpiläinen kertoi nopeasti huomanneensa, että virkakeskustelu oli vain jäävuoren huippu.
– Kysymys oli raamattukysymyksestä. Kirkon viran muuttaminen oli muutosta aivan ytimessä, sakramenttien Kristuksen mukaisesta toimittamisesta ja paljon muusta.
Vuoden 1986 ponsi oli ”variksen vala”
Vuosituhannen vaihteessa Rimpiläinen omien sanojensa mukaan siirtyi ”radalta katsomoon” eli eläkkeelle.
Sittemmin kirkko on Rimpiläisen mukaan tehnyt päätöksiä, jotka ovat osoittautuneet Raamatun vastaisiksi.
– Vuoden 1986 ponsi osoittautui variksen valaksi. Eri mieltä olevia on yritetty pakottaa muotiin. Vanhauskoiset eivät saaneet enää pappisvihkimyksiä eivätkä virkoja. Työvuorojärjestelyt kriminalisoitiin, Rimpiläinen luetteli kehityksen virstanpylväitä.
Tässä kehityksessä Rimpiläinen näkee syyn esimerkiksi Luther-säätiön ja myöhemmin Lähetyshiippakunnan syntymiseen.
– Tämä seurakuntien puhdistaminen oli tärkein syy Luther-säätiön ja seurakuntien perustamiseen. Pappisvihkimykset otettiin omiin käsiin ja luotiin oma seurakuntaverkosto. Silti on haluttu yleensä pysyä kirkossa, Rimpiläinen totesi.
Lähetyshiippakunta on Rimpiläisen mielestä teologisesti hyväksyttävissä. Hänen mielestään tarvitsee vain lukea Tunnustuskirjoista Schmalkadenin opinkohdat, Paavinvalta ja johtoasema ja niin edelleen.
– Tätä voi vielä höystää Lutherin kirjeellä böömiläisille. Silloin joutuu tunnustamaan, että ratkaisua [Lähetyshiippakuntaa] ei voida pitää Tunnustuskirjojen vastaisena.
Rimpiläinen korosti, että hänen oma ratkaisunsa Lähetyshiippakunta ei kuitenkaan ole ollut.
– Minulla oli liian paljon yhteyksiä ja sidoksia evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Niiden merkitys on ollut paljon suurempi kuin teologisten pohdiskelujen.
Jumalanpalvelusyhteisöt olisi pitänyt hoitaa toisin
Rimpiläinen toteaa, että moni muukaan vanhauskoinen ei ole siirtynyt Lähetyshiippakuntaan, vaan jäänyt kirkon jäsenyyteen ja yhteyteen.
– Heidän hengellinen huoltamisensa on jäänyt herätysliikkeiden varaan, vaikka paikallisia eroja toki on.
Rimpiläinen paheksuu sitä, että eri puolille syntyneet jumalanpalvelusyhteisöt – jotka käytännössä ovat yleensä varsinkin naispappeuden kiertämistä – on ajettu ahtaalle. Piispojen taannoin tekemä linjaus asiassa ei Rimpiläistä miellytä.
Yksi ongelma tilojen käytön rajoittamisen ja ehtoollisen vieton kieltämisen ohella on Rimpiläisen mukaan ollut uuden pappistyövoiman saaminen yhteisöille.
– Ratkaisuksi saatiin vihkimysten hakeminen ulkomailta, mikä ei ollenkaan ole miellyttänyt ylikirkoksi pyrkivää Luterilaista maailmanliittoa, Rimpiläinen heitti esityksessään.
Rimpiläisen mielestä jumalanpalvelusyhteisöt olisi pitänyt hoitaa paremmin. Tälle pitäisi olla kolme edellytystä: asianmukaiset pappisvihkimykset, tilat ja oikeus ehtoollisen viettoon yhteisön omissa tai vuokratuissa tiloissa.
Mikä on kirkon tulevaisuus? Rimpiläinen kertoi, ettei tiedä sitä.
– Tilanne elää. En todellakaan tiedä, minne se menee. En ole profeetta enkä profeetanoppilas, Olavi Rimpiläinen päätti luentonsa.
Luentoa seuranneessa keskustelussa Rimpiläinen vastasi muutamiin kysymyksiin. Yksi niistä koski eroa kirkosta ja jumalanpalvelusyhteisöön siirtymistä.
Rimpiläinen toivoi, että tilanne kirkossa muuttuisi ja vanhauskoiset voisivat jäädä siihen ja rakentaa kirkkoa. Kirkossa on hänen mukaansa edelleen sellaisia messuja, joihin vanhauskoiset voivat osallistua.
– Vanhauskoisilta toivon sitä, että eivät lähtisi kompromissien ja myönnytysten tielle, eivät sillä ostaisi oikeutta olemassaoloon, vaan jatkaisivat työtään kirkossa.
Entä missä kulkee raja, jolloin vanhauskoisen pitäisi kirkosta lähteä? Tähänkään piispalle ei ollut suoraa vastausta.
– En koskaan ajattele niin, että kun kirkosta tulee tarpeeksi paha, niin sitten siitä lähdetään. Minun kysymyksenasetteluni on toinen, olen oppinut sen Lutherilta: jos kirkkoinstituutio piispojen välityksellä luo tilanteen, jossa on mahdotonta olla Raamattuun sitoutunut kristitty, niin se on se tilanne, jossa ero on mahdollinen. Mutta tästä Lutherin lähtökohdasta se tapahtuu niin, että kirkko hylkää nämä lapsensa, Olavi Rimpiläinen vastasi.
Olavi Rimpiläinen (s. 1937) toimi Oulun hiippakunnan piispana vuosina 1979–2000. Hän oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viimeinen piispa, joka ei hyväksynyt naispappeutta. Hänen kaudellaan Oulun hiippakuntaan töihin tulevat naispapit vihittiin usein erityisjärjestelyillä muissa hiippakunnissa.
Kuva: Jussi Rytkönen. Oulun piispa emeritus Olavi Rimpiläinen Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.
***