Kysymys sielusta, sen olemassaolosta ja laadusta on perustavanlaatuinen. Sana itsessään ei juuri esiinny julkisessa keskustelussa, se on jotenkin epämuodikas ja joidenkin mielestä jopa tarpeeton.
Sielun ajatellaan kuuluvan aikaan, jolloin uskonto antoi maailmankuvalle rajat. Nyt materialistinen ajattelu on vallitsevaa arkipäivää ja sielu on korvattu psyykellä ja mielellä, jotka ovat aivojen ja ihmisruumiin synnyttämiä, eikä niiden takana nähdä mitään aineetonta yksilösielua.
Arkkipiispa Tapio Luoma nosti kuitenkin sielun esiin saarnassaan viime sunnuntaina Turun tuomiokirkossa. Sielu esiintyi myös päivän evankeliumitekstissä.
Luoma myönsi käsitteen määrittelyn vaikeuden, mutta määritteli silti: ”Sielu tarkoittaa sitä, mikä jokaisessa ihmisessä on luovuttamatonta ja ainutlaatuista. Sielu on jokaisen persoonan ydin, hänen ihmisyytensä, hänen minuutensa ydin.”
Luoman viesti oli – Jeesuksen ajatukseen liittyen – että sielunsa menettäminen on suuri vahinko: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?”
Talouden, viihteen ja teknologian pyörteissä räpiköivän nykyihmisen on hyödyllistä kysyä oman sielunsa perään – oli käsite kuinka vanhanaikainen tahansa. Kuka minä pohjimmiltani olen?
***
Sielu-käsitteen historia on pitkä. Se on koettu mielekkääksi eri yhteyksissä, kun ihminen on hakenut paikkaansa maailmankaikkeuden osana ja etsinyt ymmärrystä sisimpänsä toimintaan. Sielulla on eri tavoin yritetty kuvata elävän olennon tietoisuutta ja yksilöllisyyttä.
Kahtiajako sielun ja ruumiin välillä on tuttu jokaiselle, joka on tutustunut filosofian alkeisiin. Jako elää edelleen vahvana myös kristillisessä puheessa ja ajattelussa. Kun ihminen kuolee, hänen sielunsa jatkaa elämää ja saa uuden ylösnousemusruumiin. Ikuinen elämä on ensisijaisesti sieluja varten.
Kristillisissä perinteissä sielu on koettu arvokkaaksi, ruumis vähemmän arvokkaaksi, vaikka näin ei tarvitse olla. Sielun korottaminen johtaa helposti vääränlaiseen henkisyyden ihannointiin. Teologiassa onkin kiinnostavia suuntauksia – kuten kristillinen fysikalismi – joka kyseenalaistaa perinteisen kaksinapaisuuden, sielu–ruumis-jaottelun.
***
Nykyisin ihminen nähdään kokonaisuutena myös valtavirran kristillisessä puheessa, olkoonkin, että hengellisessä puheessa sielun rooli korostuu. Silti kukaan vastuullinen julistaja ei aja sielua ja ruumista törmäyskurssille.
Yksilösielu on myös ihmisarvon peruspilari, sillä se on samalla Jumalan rakkauden välähdys ja kaiku jokaisessa ihmisessä.
Sielua ei voi uuttaa pois kristillisestä ihmiskuvasta. Puhe sielusta on puhetta ihmisen syvän olemisen puolesta.
Pääkirjoitus on julkaistu 7.6. Kotimaa-lehdessä.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.