Tuomasmessun 30-vuotisjumalanpalvelus viime sunnuntaina Helsingin Agricolan kirkossa on herättänyt keskustelun uskontunnustuksesta. Hyvä niin, aikuistunut vaihtoehtomessu ei sammaloidu.
Saarnansa lopuksi Olli Valtonen johdatteli seurakunnan uudenlaiseen, väljään tunnustukseen, joka lyhyytensä vuoksi tulkoon siteeratuksi kokonaisuudessaan:
”Minä uskon Jumalaan, Luojaan, joka rakastaa luomaansa maailmaa ja ihmistä. Ja joka haluaa luoduille hyvää niin elämässä kuin kuolemassa. / Ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka tuli sen kertomaan. / Ja Pyhään Henkeen, joka auttaa meitä raivaamaan erämaasta puutarhan ja luomaan Jumalan valtakunnan maan päälle.”
Kaunis ja ajateltu muotoilu, mutta onko se uskontunnustus lainkaan?
Ei varmaankaan perinteen ja kirkkolain sisältämässä merkityksessä. On helppo huomata, että Valtosen muotoilusta puuttuu esimerkiksi Apostolisen uskontunnustuksen sisältämä liittyminen yhteisöön, pyhään yhteiseen seurakuntaan, pyhien yhteyteen. Myöskään Jeesuksen rooli ja merkitys pelastuksen sisältönä ei tule esille.
***
Viime vuosina kirkollisia tekstejä ja liturgisia sanamuotoja on eri tavoin yritetty sanoittaa uusiksi. Yleensä nämä uudistajat on patistettu ruotuun.
Suomessa ollaan liturgisesti varsin kirjaimellisia ja perinneuskollisia. Siksi on kiinnostavaa kuulla erilaisista merkitysavauksista ja käsitehypyistä, joilla teologisia muotoiluja on yritetty tuoda nykyihmisen kokemusmaailmaan ja tehdä niitä elävämmiksi.
Esimerkiksi Münchenin Thomasmessessa ei käytetä laisinkaan perinteisiä uskontunnustuksia. Myös muissa Saksan Tuomasmessuissa on luotu omat tunnustukset, jotka ovat paljon lyhyempiä kuin vanhat uskontunnustukset eli credot.
***
Suomen evankelis-luterilainen kirkko nojaa kolmeen ekumeeniseen uskontunnustukseen. Ne ovat historiallisessa tilanteessa syntyneitä jumalamäärittelyjä ja kolminaisuuden luonteen kuvauksia. Eivät siis mitään ihmisen ajattelua ja päättelykykyä suurempia tekstejä.
Uskontunnustusten asema on kuitenkin vakiintunut – joskaan ei esimerkiksi vapaissa suunnissa.
Varsinkin apostolinen uskontunnustus on antanut sanat ja hahmon sukupolvien jumalakokemukselle. Katekismuksessa sitä on iskostettu suomalaisten mieliin.
Tässä ajassa voisi olla enemmän kuin hyödyllinen sormiharjoitus itse kullekin laittaa paperille oma uskontunnustuksensa.
Mitä ovat ne asiat, painotukset ja näkökulmat, joita haluaisi korostaa, kun puhutaan Jumalasta. Minkälaiseen Jumalaan uskon?
Uskontunnustus ei ole katoamassa mihinkään. Kirkko ja yksilö tarvitsevat jatkossakin sanoja, joilla ilmaista se usko, johon järki ja sydän voivat tunnustautua.
Pääkirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 12.4.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Pastori Olli Valtonen muotoili uskontunnustuksen uusiksi Tuomasmessun juhlapalveluksessa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.