Päin pakanamaita

Opetuslapset olivat surun murtamia. Jeesus Nasaretilainen oli kuollut ja haudattu.

Hämmennystä lisäsi vielä se, että eräät Jeesuksen lähipiirin naiset ja muutama opetuslapsi väittivät nähneensä Mestarin, vaikka tämän piti olla kuollut.

Yksitoista opetuslasta Juudas oli joukosta poissa meni Galileaan ja nousi vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Siellä Jeesus ilmestyi apostoleille ja sanoi sanat, jotka muuttivat miesten elämän ja laittoivat liikkeelle uuden uskonnon syntymisen.

Jeesus sanoi Matteuksen evankeliumin mukaan (28:1820): ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Tätä kutsutaan lähetyskäskyksi, joka oikeuttaa ja velvoittaa kristityt vielä tänäänkin kertomaan uskostaan niille, jotka eivät sanomaa tunne.

Kristinuskoon on alusta asti kuulunut lähetyshenkisyys – teologit puhuvat missionaarisuudesta – sekä sisällöllisesti että historiallisesti.

Lähetyksellä ja lähetystyöllä on kuitenkin erilaisia vaiheita, eikä se, mitä me tänään ymmärrämme lähetystyöllä ole sama asia kuin se lähetystyö, jota esimerkiksi ristiretkeläiset tekivät.

Lahkosta kansanliikkeeksi

Jeesuksen kuoleman jälkeen puheet hänen ylösnousemuksestaan synnyttivät juutalaisen lahkon, jonka jäsenet uskoivat Messiaaseen. Ensimmäiset kristityt eivät olleet identiteetiltään kristittyjä, uuden uskonnon kannattajia, vaan juutalaisia, jotka ajattelivat että Messiasta ei tarvinnut enää odottaa, sillä hän oli Jeesus. Kodeissa kokoontuvan pienen lahkon keskuspaikaksi tuli Jerusalem.

Vähitellen julistus ylösnousseesta Jeesuksesta alkoi tavoittaa myös juutalaisia, jotka olivat asettuneet asumaan eri puolille Rooman valtakuntaa. Apostolit ja ehkä eräät muutkin olivat ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä, mutta vasta Paavalin astuminen näyttämölle synnytti selvärajaisen ”kristuslaisuuden” ja uuden uskonnon, kristinuskon.

Paavali oli ensimmäinen suuri lähetyssaarnaaja. Hän myös alkoi julistaa toden teolla muiden kuin juutalaisten keskuudessa ja ajoi lävitse tärkeän päätöksen, jonka mukaan pakanamiesten ei tarvinnut ympärileikkauttaa itseään. Kyse ei enää ollut juutalaisuuden lahkosta.

Tosin vielä 400-luvulta on tietoja kristillistä ryhmistä (nasorealaisista ja ebionilaisista), jotka pitivät kiinni juutalaisista rituaaleista. Kristinusko oli kuitenkin jo siihen mennessä täysin irtautunut emouskonnostaan.

Tehokas Paavali vauhdissa

Paavalin toiminta oli päämäärätietoista ja tuloshakuista. Hän oli leimallisesti kaupunkilainen ja piti tärkeänä, että eri provinssien pääkaupunkeihin synnytettiin seurakuntia. Niiden tehtävä oli huolehtia muiden kaupunkien ja maaseudunkin kristillistämisestä.

Paavali vaati tehokkuutta ja viipyi paikkakunnilla muutamia viikkoja, korkeintaan kuukausia, ja jatkoi sitten seuraavaan paikkaan.

Paavali oli perheetön mies, joka saattoi omistautua kokonaan tehtävälleen. Hänen kirjoituksistaan seurakunnille oli tuleva keskeinen osa Uutta testamenttia. Paavalin opetukset ja käsitykset saivat opin aseman. Miehen teologiset pohdinnat ja ajatuksenkulut puhuttavat kristittyjä vielä tänäänkin.

On sanottu, että kristinuskoa ei synnyttänyt kammiossa istuva teologi, vaan kentällä ahkerasti liikkunut lähetyssaarnaaja. Paavalissa yhdistyivät molemmat roolit.

Ihmiseltä ihmiselle

Kristinusko ei ensimmäisinä vuosisatoinaan levinnyt räjähdysmäisesti, kuten usein väitetään, vaan sitkeän tasaisesti eri puolille Rooman valtakuntaa ja sen laitamille.

Sosiologi Rodney Stark on esittänyt kriittisen arvion, että kristittyjä olisi vuonna 40 ollut tuhatkunta. Mutta vuonna 300 heitä oli jo 6 miljoonaa. Kuulostaa hurjalta, mutta vuosittaiseksi kasvuksi tulee vain vähän yli kolme prosenttia.

Millä keinoin kristinusko levisi? Ensimmäisen vuosisadan päätyttyä paavalilainen paikasta toiseen kiitävä lähetystyöntekijätyyppi katosi.

Kristinusko alkoi levitä ensimmäisinä vuosisatoina sosiaalisissa verkostoissa, ihmiseltä ihmiselle, esimerkin voimalla. Samoihin aikoihin alkoi syntyä järjestäytynyt kirkko ja sen keskeiset opilliset muotoilut ympäröivää pakanamaailmaa vastaan. Enemmän kuin lähetyksen vuosisadoista, voidaankin puhua apologetiikan, uskon puolustamisen vuosisadoista.

Ulkoiset tekijät apuna

Kristinuskon leviämistä edesauttoivat myös ulkoiset tekijät. Vainot lujittivat kristittyjä sisäisesti. Kristittyjen esimerkki toisista huolehtimisessa herätti kiinnostusta. Naisten rooli koheni ja muutenkin tiukka luokkajako hellitti kristittyjen keskuudessa.

Konstantinus Suuren ja Theodosius Suuren päätökset 300-luvulla antoivat kirkolle vapauden toimia ja ajoivat puolestaan pakanuuden ahtaalle. Kristinusko osoitti myös kykynsä sulauttaa itseensä ympäröivän yhteiskunnan arvoja ja rakenteita, esimerkiksi joulu korvasi roomalaisen keskitalven juhlan.

300- ja 400-luvuilla syntyivät Nikean ja Athanasiuksen uskontunnustukset, joissa kristillinen oppi kiteytettiin älyllisesti.

Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina ”lähetystyötä tehtiin myös kirkon omia lahkoja ja harhaoppeja vastaan. Kirkko oli hajanainen. Alkuaikoina gnostilaisuus eli joukko salaista tietoa opettavia uskonnollisia suuntauksia haastoi kristittyjä ja montanolaisuudeksi kutsuttu oppi korosti muun muassa kirkon sisällä elävien täydellisyyttä. Raamattukin vakiintui lopullisesti nykymuotoonsa vasta 400500-luvuilla.

Oman maan apostolit

Kirkon lähetystyö ja hallitsijoiden halu laajentaa alueitaan sekoittuivat varhaiskeskiajalta lähtien. Yksittäiset munkit muistetaan historiassa eri kansojen kristillistäjinä, kuten friisiläisten apostoli Willibrord, saksalaisten apostoli Winfrid ja Pohjolan apostolina tunnettu Ansgar.

Kristikunnan laajentumisen hengellinen ja poliittinen pääpaino oli vuosisatoja pohjoisessa.

600-luvulta lähtien alkoi Arabian niemimaalta käsin levitä uusi uskonto, islam, johon oli myös sisäänrakennettu voimakas halu laajeta. Ristiretket Jerusalemiin islamia vastaan 1000-luvun alkuvuosisatoina olivat poliittisesti ja uskonnollisesti motivoituja sotaretkiä. Käsitys ”miekkalähetyksestä juontaa juurensa näistä retkistä.

Katolisen kirkon piirissä syntyi keskiajan myötä lähetysveljeskuntia, joiden päämääränä oli voittaa uusia alueita ja kansoja kristinuskolle. Löytöretket ja uusien maanosien ”löytyminen” avasivat lähetystyölle ennen kokemattomia näkymiä, mutta liittivät sen usein myös osaksi raakaa valtapolitiikkaa.

Idän ja lännen kirkkojen ero vuonna 1054 korosti lännen kirkon suuntautumista ulospäin ja idän kirkon kääntymistä sisäänpäin. Tämä näkyi myös lähetystyössä.

Euroopan on arvioitu olleen kristillinen maanosa vasta 1300-luvulla. Tosin monin paikoin varsinkin maaseudulla ihmisten yhteys kansanuskontoihin jatkui vielä vuosisatoja.

Suomikin kristillistyi ristiretkiksi kutsuttujen lähetysmatkojen seurauksena. Legendan mukaan vuonna 1155 englantilaissyntyinen piispa Henrik astui seurueineen maihin Nousiaisissa.

Hidasta ja nopeaa

Ehkä hieman yllättäen lähetystyö ei juuri kuulunut reformaation eli uskonpuhdistuksen sanastoon 1500-luvulla. Selitykseksi on tarjottu, että uskonpuhdistuksen vaikuttajat, kuten Luther, Calvin, Melanchton ja Zwingli elivät syrjässä katolisen kirkon lähetystyöstä ja löytöretkien avaamista maailmoista. Reformaattoreille riitti usein oma lähiympäristö ja ”pakanalähetyksen” ajatus oli heille jotakuinkin outo.

Tosin Luther ajatteli yleisestä pappeudesta seuraavan, että jokainen voi joutua tilanteeseen, jossa joutuu kertomaan kristinuskosta ihmiselle, joka ei siitä ehkä vielä tiedä. Tämänkin vuoksi Katekismuksen osaaminen oli tärkeää.

Katolisen kirkon vastauskonpuhdistus synnytti 1500-luvulla useita sääntökuntia, jotka kunnostautuivat lähetystyössä uusissa maanosissa. Uusia sääntökuntia olivat esimerkiksi jesuiitat ja karmeliitat, mutta myös vanhat sääntökunnat, kuten dominikaanit ja fransiskaanit, olivat aktiivisia lähetystyössä.

Katolinen lähetystyö oli luonteeltaan hidasta ja se sopeutti itseensä monia paikallisia tapoja. Protestanttinen lähetystyö puolestaan vaati nopeampia muutoksia. Katolinen lähetyssaarnaaja sieti hyvin katsoa pakanallisten tapojen jatkumista ja hidasta hiipumista, mutta protestanttinen halusi niiden loppuvan heti.

”Säälistä kurjiin pakanoihin”

Ensimmäiset protestanttiset lähetysseurat syntyivät jo 1600- ja 1700-lukujen taitteessa. Kuitenkin vasta 1800-lukua on sanottu lähetyksen vuosisadaksi, sillä silloin syntyi lähetysinnostus jonka hedelmää esimerkiksi nykyinen pohjoismainen lähetystyökin on. Suomen Lähetysseura perustettiin vuonna 1859 “levittämään niihin kansoihin, jotka eivät ole vielä kristityitä, Kristuksen evankeliumia, niin kuin sitä evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaan opetetaan”.

1800-luvun lähetysinnostuksen taustalla on useita tekijöitä, kuten uudenlainen suhde Raamattuun. Entistä useampi pystyi itse lukemaan lähetyskäskyn. Myös länsimaisen ihmisen ”sääli kurjia pakanoita” kohtaan toimi lähetystyön psykologisena moottorina, kuten myös romanttinen kaipuu kaukaisiin maihin. Pietismin yksilöllisen uskon vaatimus ja henkilökohtainen uskonvarmuus antoivat lähetyskutsumukselle kestävyyttä ja sitkeyttä. Lähetit olivat valmiita suuriin henkilökohtaisiin uhrauksiin.

Lähetysinnostuksen monet iskulauseet olivat niin sanottua Amerikan-herkkua, kuten Arthur Piersonin 1885 esittämä ajatus ”maailman evankelioimisesta tämän sukupolven aikana”. Kiire ja tehokkuus tulivat lähetystyöhön.

Maailmanlähetyksen aika

Todellinen lähetyksen vuosisata on kuitenkin 1900-luku, sillä silloin maailma aukesi. Matkustaminen helpottui, viestintäyhteydet paranivat ja maapallon viimeisiinkin tutkimattomiin kolkkiin saapui lähetystyöntekijöitä ja raamatunkääntäjiä. Lähettejä alkoi tulla myös muualta kuin perinteisistä läntisistä teollisuusmaista.

Lähetystyöntekijöiden määrä kohosi satoihin tuhansiin ja nyt vuonna 2102 maailmassa arvioidaan olevan 417 000 kotimaansa ulkopuolella työskentelevää lähetystekijää.

Alettiin myös puhua maailmanlähetyksestä, ja lähetystyöstä tuli eri tavoin osa kirkkojen toimintaa. Järjestöjen alulle panema työmuoto kirkollistui, ja lähetystyö sellaisena kuin sen tänään Suomessa ymmärrämme, ilmestyi näkyviin.

Arkkityyppinen ponteva lähetyssaarnaaja safarihattu päässään savannin reunalla muuttui 1900-luvun myötä nostalgiseksi hahmoksi. 2000-luvulla hänet löytää enää kellastuvista valokuvista.

Mutta myös modernia lähetystyöntekijää elähdyttävät Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumin lopusta (16:15): ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.”

Lähteet:

Carl-Erik Sahlberg: The Growing Church (KraftBooks 2009); Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu (WSOY 2006); Andrew F. Walls: The Missionary Movements in Christian History (Orbis 1997); Martin Schulk (suomeksi toimittanut Matti Peltola): Kristillisen lähetystyön historia (Suomen Lähetysseura 1973)