Helsingin Diakonissalaitoksen johtaja Edvin Wirén vilkaisi työhuoneensa ikkunasta ulos. Linnut virittivät kevätlaulujaan. Johtaja näki punatiiliset talot ja tunsi ylpeyttä. Hänen työnantajansa täyttäisi pian 80 vuotta.
Wirén päätti omistaa tekeillä olevan kirjansa Diakonissalaitoksen sisarille.
Kirja ilmestyi 1947 ja oli nimeltään Verraton tie.
Sen esipuhe alkaa näin: ”Useimmissa sana diakonia ei herätä minkäänlaisia ajatuksia. Sana itsessään on outo, samoin asia. Mutta niille, jotka oppivat tuntemaan tämän sanan tarkoittamaa toimintaa, niille selviää, että diakonia on sangen laaja ja monipuolinen käsite.”
Kirjansa Wirén ajatteli oppikirjaksi tuleville sisarille. Verraton tie käsitteli alaotsikkonsa mukaan diakonian raamatullista pohjaa, historiallista kehitystä ja nykyisiä työmuotoja.
Raamatullisen pohjan tarkastelun Wirén aloittaa siitä, miten Raamatussa ylipäätään puhutaan palvelemisesta.
”Suuri työnantaja säätää työpäivän pituuden täällä ajassa. Mutta palveleminen ei pääty täällä. Se jatkuu kirkkauden valtakunnassa.”
Konfliktista se lähti
Kauan ennen Wirénin aikaa alkuseurakunnassa syntyi konflikti. Kreikkaa puhuvat veljet ja sisaret syyttivät hepreaa puhuvia veljiä ja sisaria siitä, että heikäläisiä syrjittiin, kun jaettiin päivittäisiä avustuksia.
Homma päätettiin hoitaa niin, ettei sanomista tule, vaan oikeudenmukaisuus ja kohtuus toteutuvat.
Apostolit olivat kuitenkin sitä mieltä, että heidän tehtävänsä oli jakaa sanaa, ei leipää. Aika ei riittänyt kumpaankin. Tarvittiin erikoistumista.
Niinpä valittiin seitsemän miestä hoitamaan ruoka-avustuksia. Miehet olivat Apostolien tekojen (6:3) mukaan hyvämaineisia, hengen ja viisauden täyttämiä.
Avustuksesta käytetään alkukielessä sanaa diakonia.
Kyseistä raamatunkohtaa on perinteisesti pidetty diakoniatyön ja diakoniaviran alkuna. Uudempien käsitysten mukaan näin ei kuitenkaan ole, sillä valitut seitsemän miestä toimivat myös julistajina. Heidän joukossaan oli ensimmäinen marttyyri Stefanos.
Alkuseurakunnassa diakoni oli aluksi piispan hallinnollinen avustaja, joka sai tehtäviä myös jumalapalveluksessa. Diakonista tuli siis hengellinen ja papillinen tehtävä.
Kristillisen diakonian raamatullisena alkuna on kuitenkin pidetty Apostolien tekojen kuvaamaa tilannetta. Siitä on pääteltävissä, että köyhien ja leskien avustaminen oli kuulunut luontevana osana jumalanpalveluksen yhteyteen. Jumalanpalveluksista ylijäänyt ruoka vietiin niille, jotka eivät olleet päässeet seurakunnan kokoontumiseen.
Köyhiä aina keskuudessanne
Raamattua voi lukea monesta näkökulmasta. Mutta jos jättää kokonaan pois köyhyyteen ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät kertomukset ja puheet, jää kokonaisuus tavoittamatta. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on runsaasti kohtia, jotka puhuvat diakonisesti.
Raamatussa mainitaan, että erityisesti köyhät tarvitsevat apua ja laupeutta. Viidennessä Mooseksen kirjassa on usein siteerattu ajatus (15:11): ”Köyhiä tulee maassanne olemaan aina. Siksi minä käsken teitä osoittamaan anteliaisuutta osattomille ja varattomille maanmiehillenne.”
Tunnetumpi versio samasta ajatuksesta ovat Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumissa (14:7): ”Köyhät teillä on luonanne aina…”
Köyhien lisäksi lesket, vanhukset, velalliset (nykykielellä: ylivelkaantuneet), muukalaiset ja sairaat ovat Raamatussa mainittuja ryhmiä, jotka tarvitsevat erityishuomiota ja tukea.
Kerjäläinen kuoli kirkon portilla
Laupeudentyö oli näkyvää ja merkittävää ensimmäisten vuosisatojen kristillisissä seurakunnissa. Avustustyöstä huolehtivat diakonit ja heidän avustajansa.
Diakonien lisäksi seurakunnissa vaikuttivat diakonissat, jotka olivat nuoria naimattomia naisia. Diakonissat toimivat naisten parissa sekä julistus- että avustustyössä.
Kristityt tunnettiin siitä, että he pitivät huolta omistaan. Kristinuskon ytimessä oli myös vahva lähimmäisenrakkautta korostava suuntaus. Jeesukseen uskova seurakunta uskoi myös ihmiseen ja näki hänessä Jumalan kuvan.
600-luvun Roomasta kerrotaan tarinaa, joka kuvastaa kristittyjen parissa syntynyttä myötäelämisen henkeä.
Kirkon portaille kuoli kerjäläinen.
Sisällä kirkossa paavi Gregorius oli juuri aloittamassa messua liturgisessa puvussaan. Hänelle kerrottiin, mitä kirkon ovella oli tapahtunut.
Paavi kalpeni ja riisui hienosti kirjaillun liturgisen asun päältään sanoen:
”Jos ihminen kuolee Roomassa nälkään, paavi ei ole arvollinen viettämään messua.”
Luostareista ristiretkiin
Luostarilaitoksen kehittymisen myötä niistä tuli nykykielellä ilmaistuna ”diakonisia keskuksia”. Eräät sääntökunnat erikoistuivat sairaiden ja köyhien auttamiseen sekä lähimmäisten palvelemiseen. Puhutaan luostaridiakoniasta, jossa yhdistyi vahva hengellisyys ja avara laupeudentyö.
Esimerkiksi 1000-luvun alun Ranskassa Clunyn benediktiiniläismunkit onnistuivat neuvottelemaan paikallisten rosvoritarien kanssa rauhansopimuksen, että maanantaista keksiviikkoon he eivät ryhtyisi minkäänlaisiin sotatoimiin. Näin olot seudulla saatiin rauhoitettua joksikin aikaa.
Clunyn pääluostarin kerrotaan huolehtineen vuosittain jopa 17000 köyhästä.
Hieman yllättäen myös ristiretket vaikuttivat diakonian kehitykseen. Ristiretkien tarkoitus oli puolustaa Pyhää Maata ja taistella vääräuskoisia vastaan. Ne olivat myös ryöstöretkiä ja raakaa valtapolitiikkaa. Osa ristiretkeläisistä keskittyi kuitenkin auttamaan sairaita ja köyhiä. Syntyi muun muassa johanniittojen ritarikunta Jerusalemissa sijainneen hospitaalin eli sairaalan ympärille.
Kirkko kantoi eri maissa päävastuun sairaan- ja köyhäinhoidosta aina 1500-luvulle saakka, ja monin paikoin vielä pitkään sen jälkeenkin.
Omaisuus toisia varten
Reformaatio nosti diakonian entistä tärkeämpään rooliin kirkossa ja seurakunnissa. Martti Luther teroitti vanhaa oivallusta, että usko ja palvelu kuuluvat yhteen.
Lukuisten nasevien tokaisujen joukossa Lutherilta kuultiin myös tämä:
”Kun näet lähimmäisesi kärsivän nälkää, janoa tai hätää, kun hänellä ei ole asuntoa, kenkiä eikä vaatteita, etkä sinä häntä auta, silloin teet aivan yhtä suuren varkauden kuin ottaisit rahaa muiden kukkarosta, sillä sinä olet velvollinen auttamaan häntä hädässä.”
Luther oli jopa sitä mieltä, että ”omaisuutesi ei kuulu sinulle, vaan sinut on pantu sen haltijaksi, jotta jakaisit sitä niille, jotka ovat puutteessa”.
Lisäksi luterilaisuudessa ajateltiin lähimmäisvastuun toteutuvan maallisen esivallan toimissa. Esivalta kun oli pohjimmiltaan Jumalan palveluksessa.
Reformaation toinen haara, reformoidut kirkot, sen sijaan tekivät selvemmän eron hengellisen ja maallisen elämänpiirin välille. Hengellisyyteen kuului valittuna oleminen ja valittujen tehtävä oli huolehtia heikompiosaisista. Reformoiduissa seurakunnissa oli myös diakoni huolehtimassa auttamisesta.
Saksalaisia vaikutteita
Diakoninen ajattelu ja toiminta tulivat luterilaisuuteen toden teolla vasta pietismin vaikutuksen ansioista. Pietismi korosti paitsi henkilökohtaista uskoa myös kokoanisvaltaista näkemystä kristittynä olemisesta. Sen yksi ulottuvuus oli Laupiaan samarialaisen esimerkin mukaan huonoon jamaan joutuneen ihmisen auttaminen.
Saksasta tuli modernin diakonisen ajattelun tyyssija 1600-luvulta lähtien. Ensimmäisenä August Herman Francke perusti Halleen 1695 orpokodin, joka laajeni tyttökouluksi. Francke teki työtä myös pakolaisten parissa.
Herrnhutissa perutettiin 1700-luvulla veljeskunta. Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf edisti ajatusta kristillisestä, omistautuneesta auttamistyöstä. Herrnhutilaisesta diakoniasta tuli monille esikuva.
Saksan evankelisen kirkon piirissä vaikutti 1800-luvulla useita teologeja, joiden työ loi pohjaa modernille diakonialle. Kehitystä kiihdytti myös teollistuminen ja kaupungistuminen.
Vaikuttajia olivat naisdiakonian uranuurtaja ja diakonissalaitoksen perustaja Theodor Fliedner, sisälähetyksen ja diakoniakoulutuksen uudistaja Johann Hinrich Wichern sekä seurakuntadiakonian esillä pitäjä Wilhelm Löhe.
Toiminnan vaikutukset levisivät Saksan rajojen ulkopuolelle, myös Suomeen, joko suoraan tai Ruotsin kautta. Tukholmaan perustettiin ensimmäinen diakonissalaitos 1851.
Suomalainen diakonia on paljolti saksalaisen diakonian innostamaa. Helsingin Diakonissalaitos – jutun alussa mainitun Edvin Wirénin työpaikka – perustettiin 1867.
Lähteet:
Edvin Wirén:Verraton tie. Diakonian raamatullinen pohja, historiallinen kehitys ja nykyiset työmuodot. WSOY, 1947.
Timo Veijola: Diakonian juuret Raamatussa. Teoksessa: Diakonian käsikirja. Kirjapaja, 2002.
Esko Koskenvesa: Diakonia kirkon elämässä ja toiminnassa. Teoksessa: Diakonian käsikirja. Kirjapaja, 2002.
Kari Latvus, Sakari Häkkinen, Hanne von Weissenberg: Köyhien Raamattu. Kirjapaja, 2010.
Ilmoita asiavirheestä