Joitakin vuosia sitten Demi-lehden keskustelufoorumilla julkaistiin seuraava aloitus:
”Tunnen yhen tytön jonka äiti on pappi, mutta tää tyttö on ainakin ihan ‘normaali’ ja jopa suosittu koulussa, ei siis ainakaan vaikuta kärsivän siitä mitenkään.”
Kasvoin itse papin lapsena pienellä paikkakunnalla. Isäni, Risto Kormilainen, työskentelee edelleen Suomussalmen kirkkoherrana. Kun tein kolttosia, kylällä ihmeteltiin kovaan ääneen, miten se on mahdollista. Sain tietysti myös positiivista huomiota. Ala-asteen koulukirkossa osoitin ylpeänä isääni alttarilla.
Tapasin kolme kohtalotoveriani ja kysyin, onko kasvaminen pappisperheessä rakentanut identiteetistämme erilaisen kuin muilla.
Papin lapsia tuntui yhdistävän ainakin muutama asia. Uskonto ja hengelliset asiat olivat jokaisessa perheessä läsnä, mutta itse uskosta ei kuitenkaan juuri vanhempien kanssa puhuttu. Enemmän haastattelemieni papin lasten elämässä kristillisyys ja hengellisyys näkyivät pieninä tapoina: ruokarukouksina ja iltarukouksina.
Pikkulapsen kokema ylpeys vanhemman ammatista vaihtui teini-iässä noloiluun, mutta myöhemmin me kaikki aloimme olla taas ylpeitä vanhemmistamme.
Identiteettinsä jokainen on joutunut rakentamaan itse.
Jossain vaiheessa teininä isän ammatti hävetti. Silloin olisi ollut jotenkin siistimpää, jos isä olisi ollut vaikka rekkakuski.
Päivikki Koskinen, 37. Kotoisin Uuraisilta. Toimittaja, gestalt-terapian opiskelija. Isä eläkkeellä oleva vanhempi lehtori, rovasti Hannu Koskinen.
Molemmat vanhempani ovat opettajia, ja isä on myös pappi. Isä opetti psykologiaa, uskontoa ja filosofiaa, äiti on kotitalousopettaja. En ollut kympin tyttö, mutta en huonokaan koulussa. Säännöt eivät ole koskaan tuntuneet minusta kivoilta.
Lapsuudessani kotona rukoiltiin iltarukous. Isällä ja äidillä oli omansa, ja ne olivat tärkeitä asioita. Minusta iltarukous ei niinkään liittynyt pappeuteen, enemmän se oli sellaista tapakristillisyyttä. Olin perheemme esikoinen ja aika paljon isän mukana, kun hän teki toimituksia kotipaikkakunnallamme Uuraisilla. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
Koulussa papin lapsena oleminen alkoi näkyä. Olin kiltti mutta vilkas lapsi. Muistan kuulleeni paljon ihmettelyä siitä, että miten se papin lapsi voi tuolla tavalla käyttäytyä. Sellainen kohtelu jatkui koko peruskoulun ajan. Tuolloin en kokenut sitä ongelmana. Jälkikäteen olen ajatellut, että olihan se aika väkivaltaista, että koko ajan leimataan. Jos luokka oli tehnyt jotain tuhmaa kollektiivisesti, minut otettiin puhutteluun ja kysyttiin, miksi olin sallinut sen.
Lukion jälkeen pidin pari välivuotta ja hain sitten teologiseen. Jotain piti opiskella ja olin lukenut, että teologia on yleissivistävää. Isä kannusti sinne, mikä oli mielestäni hieman ärsyttävää. Minulla ei ollut mitään ajatusta papin urasta, mutta kävin pappilinjan.
Voi hyvinkin olla, että minusta olisi tullut pappi, jos isä ei olisi pappi.
En ole sääntö- tai dogmi-ihminen, minua punaiset valot kutsuvat kävelemään kohti. Isänikin on aina ollut vähän anarkisti. Itse olen ollut koko ajan tietoinen siitä, että minusta ajatellaan jotain. Myöhemmin olen halunnut, että minusta ajatellaan jotain muuta. Kotoa lähdettyäni otin huulilävistyksen, juhlin ja tein kaikkea epäkonventionaalisista. Ehkä se oli jonkinlainen defenssi. Papin lapsi -taustalla oma sekoilu nousi ihan eri potenssiin.
Voi hyvinkin olla, että minusta olisi tullut pappi, jos isä ei olisi pappi. Nautin ihmisten kohtaamisesta, ja papin työssä sitä tietysti on paljon.
Meidän isä on hemmetin hyvä ihmisten kanssa, ja sellaiseen teologinenkin minua kasvatti. Isä on hirvittävän tykätty pappi, ja se on se kauneus, että on kyky valaista se tila, jossa kohtaa ihmisiä vaikeissakin tilanteissa. Isä on myös aina ollut heikomman puolella, minkä toinen puoli on, että voi käydä niin, että ei jää aikaa muulle. Meillä oli aina ovet auki, ja yölläkin saattoi tulla joku kotiin ja pyytää apua. Aina autettiin.
Jossain vaiheessa teininä isän ammatti hävetti. Silloin olisi ollut jotenkin siistimpää, jos isä olisi ollut vaikka rekkakuski.
Nykyisin papin lapsena oleminen ei hirveästi vaikuta elämääni. Me kaikki olemme jonkun lapsia, ja aina se jollain tavalla muokkaa identiteettiä. Heikomman puolella olemisesta on tullut itsellenikin vahva arvo. Empatia, myötätuntotutkimus ja vuorovaikutuksen kehittäminen kiinnostavat paljon tällä hetkellä.
{kuva_ec78c2b8-b661-44f3-8644-a83f374d5536}
Lauri Holma, 30. Kotoisin Torniosta. Pappi kolmannessa polvessa, töissä Helsingin Vuosaaren seurakunnassa. Isä jumalanpalveluselämän kouluttaja Juhani Holma.
Muistan sanoneeni jo pienenä, että minusta tulee pappi. Kirkossa äidillä oli käsilaukussa leluja ja pastilleja, ja kun kirkkoherra saarnasi matalalla äänellä, äidin syliin oli helppo nukahtaa. Lauloin usein ehtoollisliturgioita isän mukana. Muutenkin hengellinen musiikki on ollut minulle tärkeä hengellinen kieli.
Lapsena seurakunnassa harvoja ei niin mukavia kokemuksia olivat mummot, jotka paijasivat poskesta.
Isä oli pidetty pappi, ja ala-asteen koulukirkoissa olin hänestä todella ylpeä. Yläasteella sen sijaan tuli pieni vastareaktio, enkä oikeastaan halunnut puhua omasta uskostani. Muistan, että muslimikaverini kysyi jollakin atk-tunnilla, uskonko Jumalaan. Siihen piti vähän nolon myöntävästi vastata.
Palasin ensimmäisen lukiovuoden jälkeen IB-lukiosta Oulusta takaisin kotipaikkakunnalleni. Lukion filosofian kurssi oli pysäyttänyt pohtimaan sellaisia asioita kuin mikä on hyvä elämä, onko Jumalaa olemassa ja mikä tekee onnelliseksi.
Yhtenä lukiokesänä olin kristillisellä nuorten taideleirillä. Koin siellä selkeän hengellisen heräämiskokemuksen, jota voisi sanoa uskoontuloksi. Koin Jeesuksen sanovan minulle: Lauri, olen aina ollut sinun kanssasi, olen nyt ja tulen aina olemaan. En ollut tuohon aikaan mennessä ollut varma omasta uskostani, mutta tuossa tilanteessa se vahvistui.
Juttelin asiasta jollain automatkalla isän kanssa. Vanhempani olivat tilanteesta ihan iloisia, mutta oli siinä kuitenkin pieni jännite: perheemme oli aika kirkollinen, ja taideleirillä tulleet vaikutteet olivat hyvin karismaattisia. Isä vähän varoitteli, että uudestaan ei saa mennä kasteelle ja että on tärkeää pitää oma luterilainen identiteetti. Muuten olimme kyllä ekumeeninen perhe: pyörimme helluntaiseurakuntalaisten kanssa, lauloin ortodoksisessa kuorossa ja vierailimme katolisten Äiti Teresan sisarten luona.
Kun ensimmäisiä kertoja meni laulamaan ehtoollisliturgioita, olo oli heti jotenkin varma: olen nähnyt tämän sata kertaa livenä ja oppinut ottamaan vaikutteita.
Isä on antanut myös hyviä kasvatusvinkkejä, että ennemmin on hyvä puhua Jumalalle lapsesta kuin lapselle Jumalasta. Sitä neuvoa isäkin on aika lailla noudattanut. Toki meillä on ollut iltarukoukset sängyn laidalla, ruokarukoukset, ja Herran siunaus, kun autolla lähdettiin liikenteeseen. Juhlissa laulettiin usein virsiä ja hengellisiä lauluja. Mutta ei mitään Raamatun pänttäämistä tai vastaavaa.
Papin lapsena olemisessa on silti tietty jännite: pitää olla kiltisti eikä saa olla oikein oma itsensä. Yhteisö olettaa, että papin lapsi on esikuva, kiltti ja kristitty uskovainen. Jos olisin toisenlainen persoona, olisin varmasti joutunut käsittelemään asiaa myöhemmin.
Omaa papin identiteettiä papin lapsena oleminen on rakentanut jopa hyvällä tavalla. Kun ensimmäisiä kertoja meni laulamaan ehtoollisliturgioita, olo oli heti jotenkin varma: olen nähnyt tämän sata kertaa livenä ja oppinut ottamaan vaikutteita. Nykyisin minulla ja isällä on hyvin erilaiset työnkuvat, olen itse seurakuntatyössä ja isä opettaa Kirkon koulutuskeskuksessa, mutta pappeus yhdistää.
Itselläni työn alla olevaan pastoraalitutkintoon kuuluu myös se kurssi, jota isä opettaa. Vähän olen arkaillut sinne menemistä, mutta toisaalta onhan sitä oman isän rippikoulustakin selvitty ihan kunnialla ja ilolla.
{kuva_5257f772-aba9-49e5-9a63-935a59db61e2}
Timo Laukkanen, 41. Syntynyt Kuopiossa, asunut nuoruudessa Karkkilassa ja Helsingissä. K-Supermarket Vihdin kauppias. Isä rovasti Heikki Laukkanen.
Lapsena muistan nähneeni faijaa eniten silloin, kun olin mukana hänen tilaisuuksissaan, kuten leireillä ja erilaisissa tapahtumissa.
Kyllä meidän perheestä näki, että oltiin papin perhe: oli ruokarukoukset, iltarukoukset ja pyhinä luettiin raamatunkohtia. Jouluisin rakennettiin seimi, ja juhlissa laulettiin aina virsiä. Jos jokin asia oli huonosti, rukoiltiin, ja jos hyvin, kiiteltiin Taivaan Isää.
Joskus tietysti harmitti, että meitä kutsuttiin niin, että taas nuo papin pojat menevät tuolla. Toisaalta meidät tunnettiin laajalti, ja oltiin tavallaan julkkiksen lapsia. Ovet oli helpompi avata joka suuntaan.
Ala-asteiässä olin todella ylpeä siitä, että faija on pappi. Muistan, että faija otti vanhukset todella hyvin huomioon, ja minusta se oli hyvä asia. Kävin itsekin yhden mummon luona aina, kun omaiset eivät auttaneet.
Minulla ei koskaan ollut kapinavaihetta faijan pappeutta vastaan. Hän teki hienoa ja palkitsevaa duunia. Tietysti faija olisi voinut olla rikas, papin duunilla ei saanut niitä hienoimpia ulkomaanreissuja, mutta teimme mielekkäitä reissuja Suomessa, Virossa, Saksassa ja Alankomaissa. Suomessa olen käynyt mitä hienoimmissa kirkoissa. Niitä peruja on, että olen itsekin perheen kanssa ryhtynyt karavaanailemaan ja kiertelemään Suomea.
Muistan, että faija otti vanhukset todella hyvin huomioon, ja minusta se oli hyvä asia. Kävin itsekin yhden mummon luona aina, kun omaiset eivät auttaneet.
Papin lapsella se usko ja henkisyys on jotenkin sisäänrakennettua. Olen aina ihmetellyt, miksi en ole kokenut mitään herätystä. Se on ollut vain jotenkin arkea itselle.
Faijan kanssa voin jutella melkein mistä vain, mutta ehkä uskonasioista juttelen mieluummin jollekulle toiselle. Muilta olen toki neuvoja kysellyt, mutta en omalta isältäni.
Sosiaalisuus ja vapaaehtoisuus ovat ehkä periytyneet isältä. Olen onnellinen, kun saan auttaa vapaapalokunnassa tai oven avaamisessa tai sammuneen auton työntämisessä liikenteestä sivuun. Uskoisin, että olen saanut isältä tätä arvopuolta.
Vapaapalokunnassa toisten auttamiseksi lähdetään kesäjuhlista, ruokapöydästä, uimareissulta tai kaupan arjesta. Se tekee minut iloiseksi ja onnelliseksi. Omat lapseni ovat paljon tässä työssä mukana.
Kuvat: Ville Palonen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.