Pitkän uran pappina tehnyt espoolaisen Leppävaaran seurakunnan kirkkoherra Kalervo Salo jää eläkkeelle ensi kesänä. Papiksi hänet vihittiin maaliskuussa 1985.
– Aika oli tuolloin toinen ja yhtenäiskulttuuri hallitsi paljolti elämää, Salo toteaa.
– Hautajaiset olivat perinteisiä ja niiden toteutus noudatti kirkkokäsikirjan kaavoja. Tänäänkin itse hautaustoimitus toteutuu pääosin samalla, ihmisille tutulla tavalla.
Voimakkaana omaisten kanssa keskusteltaessa nousee nykyisin esiin toive yksityisyyteen, persoonallisuuteen, vainajan näköisiin hautajaisiin. Siunaustilanne vaatii toisinaan papilta vuosisatojen aikana syntyneen kaavan, jossa rukousten sanamuodotkin ovat hioutuneita, rohkeaa soveltamista. Jos pappi on käynyt omaisten kanssa perusteellisen keskustelun, hän pystyy olemaan siunauspuheessaan varsin henkilökohtainen.
Erityisesti toiveet vainajan näköisistä hautajaisista suuntautuvat musiikkiin. Virsien ja hengellisten laulujen osuus ohenee, tilalle ehdotetaan vainajalle tai läheisille merkityksellistä musiikkia. Saatetaan myös ehdottaa kappaleita, joihin kappeleiden ja kirkkojen keskeinen soitin, urut, ei kerta kaikkiaan taivu.
Jo pitkään yleisin käytäntö on ollut tuhkaus.
Jo pitkään yleisin käytäntö on ollut tuhkaus. Nykyisin Espoossa tuhkataan lähes 90 prosenttia vainajista.
On myös yleistymässä käytäntö, että vainaja ensin tuhkataan ja siunaus toimitetaan uurnan äärellä.
Syy tähän voi olla myös ihan käytännöllinen. Jos vainaja haudataan jonnekin kaukana olevalle kotiseudulleen tai sukuhautaan, vältetään kalliit kuljetuskustannukset, kun uurna voidaan kuljettaa vaikka omassa autossa.
HÄMMENTÄVÄ PAPILLE on omaisten toivomus, ettei vainajaa, vaikka onkin kirkon jäsen, siunata ollenkaan. Esitetään ajatus, että tuhkauksen jälkeen seurakunnan työntekijä käy levittämässä tuhkan jonnekin, eikä kenenkään tarvitse tietää minne. Kirkkolaki kuitenkin sanoo, että kirkkoon kuuluva vainaja siunataan.
Tähänastisissa keskusteluissa on aina päästy siihen, että vainaja siunataan, mutta voi olla, että tilaisuudessa ei papin, kanttorin ja kappelin henkilökunnan lisäksi ole mukana saattoväkeä.
Silloin tällöin kysytään kappelia itse järjestetyn saattotilaisuuden viettoon, mutta pappia tai kanttoria ei haluta mukaan.
Nykyisessä monimuotoisessa todellisuudessa seurakunnan työntekijät tarvitsevat paljon sielunhoidollista viisautta. Hautaus on yhtäältä sanajumalanpalvelus ja toisaalta palvelutehtävä. Pappien ja kanttoreiden ei ole viisasta lähteä kiistelemään omaisten kanssa.
Silloin tällöin kysytään kappelia saattotilaisuuden viettoon, mutta pappia tai kanttoria ei haluta mukaan.
Kalervo Salo pitää täysin mahdollisena, että tulevaisuudessa alkaa toistua nyt jo kasteissa vastaan tuleva ilmiö: Lapsen vanhemmat eivät pidä kastetta tärkeänä eivätkä halua kastaa lastaan, mutta isovanhemmille se on hyvin tärkeä. Tällöin lapsi kastetaan isovanhempien mieliksi.
Samalla tavalla hautauksissa saattaa tulla vastaan tilanteita, joissa tiedetään vainajan toivoneen kirkollista siunausta, kun taas omaiset eivät pidä sitä tärkeänä eivätkä halua huolehtia sen toteuttamisesta.
Paljon Salo kertoo mietiskelleensä, mitä suomalaiselle yhteiskunnalle ja suomalaiselle elämälle tapahtuu, kun kehitys on menossa siihen suuntaan, että surulle ja kuolemalle ei haluta antaa aikaa. Tuntuu, että halutaan vältellä asioita, jotka aiheuttavat vaivaa, päästä helpommalla. Tuhkat sirotellaan jonnekin, haudalla ei käydä, eikä vainajaa muistella. Oheneeko käsitys elämästä? Jääkö silloin ihmiseltä ja Suomelta tunteita käsittelemättä ja suru surematta?
2000-LUVUN ALUSSA kirkossa uskottiin optimisesti, että kirkollisten toimitusten kautta kirkko edelleen kohtaa vuosittain lähes kaikki suomalaiset. Nyt tiedämme totuuden: vain hautaan siunaamiset ovat pysyneet entisellä tasolla. Edelleen suomalaisista haudataan kirkollisesti 93 prosenttia.
– Tämä selittynee sillä, että nykyisin haudataan vielä lapsesta lähtien kirkkoon kuuluneita suomalaisia, toteaa Henri Järvinen, kirkon koulutuskeskuksen jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttaja.
Hautajaiset on viimeinen kulttuurikristillisyyden linnake. Niiden yleisyyteen saattaa vaikuttaa myös se, että valoisiin tapahtumiin kuten kasteeseen tai avioliittoon vihkimiseen on helpompi ajatella kilpailevia toteutuksia, kun taas kuolema ja suru ovat syviä, traagisia asioita, joiden kohtaamiseen vaaditaan paljon viisautta ja kokemusta.
Ennen kirkollinen hautaus oli itsestäänselvyys eikä sillä, hoidettiinko toimitus hyvin tai huonosti, ollut seuraamuksia. Tänä päivänä tilanne on toinen: kirkon omimmaksi osaamisalueeksi mielletylle kentälle, vuosisataisten muotojen ja sanojen keskelle on tulossa kilpailevia yrittäjiä.
Jos ajattelemme, että kirkko on hävinnyt taistelun avioliittoon vihkimisestä ja kasteesta, mitä tulisi tehdä, jotta hautauksia ei samalla tavalla menetettäisi.
Henri Järvisen mielestä on luonnollista, että mikäli joku tarjoaa tulevaisuudessa kirkollista hautausta koskettavamman ja kauniimman juhlan, ihmiset siirtyvät sen käyttäjiksi. Järvinen näkee, että kirkon tulevaisuuden avainsanoja ovat palvelulupaus ja laadun parantaminen. Kirkko ei lähde kilpailemaan sanoman ohentamisella, vaan räätälöinnin kautta nostettavalla laadulla.
Ihmisten kokemuksen sekä hautauksesta että kaikista toimituksista tulisi olla voimakkaan positiivinen. Kaupallisella kielellä ilmaistuna tavoite on asiakas, joka ei pysty löytämään tapahtumasta mitään huonoa. Joka haluaa sekä läheisilleen että itselleen samantasoisen palvelun. Tästä ei selvitä toistelemalla perinteisiä fraaseja, tarvitaan uutta kieltä. Kulttuurin pitää muuttua, vastakkainasettelusta on päästävä eteenpäin.
Hautajaisissa voisi pyrkiä siihen, että tämä hyvästijättö ja Jumalan käsiin luovuttaminen nostaa ihmiset osaksi suurempaa todellisuutta ja samalla tapahtuma on saattoväen ja vainajan näköinen.
ELÄMÄN MERKITTÄVIMMÄT hetket – syntymä, rakkaus ja kuolema – ovat myös hetkiä, joissa kirkko koskettaa ihmisiä syvimmillään, Järvinen toteaa.
Kirkolliset toimitukset eivät ole vain rituaaleja, vaan ainutlaatuisia tilaisuuksia tuoda pyhyyttä arkeen ja rakentaa siltoja hengellisyyden ja ihmisten kokemusten välille. Toimitusten kautta kirkko näyttäytyy suurimmalle osalle jäsenistään, ja siksi niiden merkitys ei ole pelkästään henkilökohtainen, vaan myös koko kirkon olemassaolon kannalta ratkaiseva.
Elämän taitekohdat ovat kuin portteja, joissa vanha ja uusi kohtaavat. Juuri näissä hetkissä kirkolla on mahdollisuus olla enemmän kuin todistaja – se voi olla kulkija rinnalla, opas ja valmentaja. Järvisen mukaan kirkon tulisi entistä rohkeammin tarttua elämän iloisiin mutta samalla haastaviin hetkiin tarjoamalla valmentavaa tukea.
Miten voimauttavaa olisi, jos kasteessa, vihkimisessä tai hautajaisissa avautuisi polku, jossa ihmistä tuettaisiin löytämään elämänsä syvempiä merkityksiä ja mahdollisuuksia.
SAKRAMENTTIEN KAUTTA kirkko ei vain kosketa elämää – se pyhittää sen. Kastevesi, vihkivalat ja siunauksen sanat kantavat mukanaan lupauksen, että Jumala on läsnä jokaisessa elämän hetkessä, niin suurissa kuin pienissä.
Papin rooli on tässä pyhässä draamassa keskeinen: ei vain rituaalin suorittajana, vaan ihmisten tarinoiden ja hengellisen ulottuvuuden yhdistäjänä.
Kirkolliset toimitukset voivat olla enemmän kuin yksittäisiä tapahtumia – ne voivat avata oven laajempaan seurakuntayhteyteen ja kirkon rooliin elämänkumppanina. Tällaisen palvelulupauksen toteutuminen vaatii, että papit ja koko seurakunta uskaltavat syventyä kohtaamisen teologiaan ja tarttua mahdollisuuteen olla läsnä tavalla, joka jättää jäljen sydämeen.
Joka tapauksessa näyttää siltä, että kirkosta eroaminen jatkuu. Luvuiksi muutettuna tilanne 30 vuoden päästä saattaisi olla sellainen, että suomalaisia kuolee edelleen vuosittain 60 000 ja kirkkoon kuuluvia on 30 prosenttia väestöstä.
Tällöin suomalaisen yhteiskunnan edessä on tilanne, jossa 18 000 ihmistä siunataan kirkollisesti, kun taas 42 000 ei siunata. Kuka tai mikä heistä vastaa? Miten kirkko voisi valmistautua tällaiseen tilanteeseen?
Emme ylläpidä hautausmaita kulttuurisista tai yhteiskunnallisista syistä.
Ensinnä siten, että se hoitaa omien jäsentensä hautaukset mahdollisimman hyvin. Toiseksi siten, että se ei sulkeudu, vaan on avoin yhteistyölle ja uusille mahdollisuuksille. Ruohonjuuritasolla kristillinen hautaus joka tapauksessa pysyy voimissaan vielä pitkään.
– Emme ylläpidä hautausmaita kulttuurisista tai yhteiskunnallisista syistä, vaan siksi että se nousee kristinuskon julistuksen ja diakonian teologisesta ytimestä. Kirkko ei jätä ihmisiä yksin, ei hylkää, koska laupeuden osoittaminen on yksi kristinuskon tunnusmerkeistä, Järvinen sanoo.
Lue myös:
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
Ilmoita asiavirheestä