”Miten sun elämä muuttuisi, jos sun suhteesi maailmaan olisikin tästä päivästä lähtien peloton? Mä toivon, että nää sanat olisivat se evankeliumin kohta, joka painautuisi sun kalloon kovaa.”
Pastori Teemu Laajasalo, 38, saarnaa jouluevankeliumista. Helsinkiläiseen Agricolan kirkkoon on tullut parisataa nuorta aikuista, kuten joka keskiviikkoilta. Kirkko on pimeä, valonheittimet suihkivat. Alttarin taakse on rakennettu suuri skriini, johon heijastuu meditatiivisia kuvia.
Laajasalon puheen rytmi on kuin talk show -juontajan.
Rohkea vai huomiohakuinen?
Teemu Laajasalo, 38, on helsinkiläinen pappi, kasvatustieteen tohtori ja perheenisä. Vielä kuukauden ajan hän johtaa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan alueella toimivaa Agricolaliikettä. Helmikuussa hänestä tulee Kallion seurakunnan kirkkoherra.
Helsinkiläiset kirkolliset piirit ovat tunteneet Laajasalon jo vuosia. Valtakunnallista julkisuutta pastori on saanut television lauantai-illan viihdeohjelmasta YleLeaksista, jossa hän on esiintynyt viimeksi kuluneet puolitoista vuotta karikatyyrihahmo Teemu Tammisalona.
Toisia Laajasalo innostaa rohkeilla avauksillaan, toisia hän ärsyttää huomiohakuisuudellaan. Ketään hän ei pelkää provosoida.
Kolaa juova pukumies
Papintyönsä ja tv-esiintymisensä ohella Laajasalo vaikuttaa liike-elämässä. Hän kuitenkin suunnittelee luopuvansa koulutusalan bisneksistä kirkkoherranvirkansa takia. Hän ajaa Jaguar-merkkisellä autolla. Siitä kuulee juttuja kaupungilla, mutta Laajasalo itse kommentoi autoa sanomalla, että se on ”yli kymmenen vuotta vanha ja loppuun ajettu”. Hän juo Coca-Colaa lähes katkeamattomalla tahdilla ja käyttää hyvin istuvia pukuja myös arkisin.
Hän ei mahdu lokeroihin: Laajasalo on liberaali, joka on puhunut homojen puolesta jo toistakymmentä vuotta. Silti hän on puolustanut myös naispappeuden vastustajien oikeuksia kirkossa.
Ja hän lienee ainoa kirkon työntekijä, joka on sanonut – vuonna 2011 –, että 30 prosentille kirkon palkkalistoilla olevista pitäisi antaa potkut.
Ainoaa lasta kuunneltiin
Tavanomainen, onnellinen, keskiluokkainen, peruskristitty. Näillä sanoilla Teemu Laajasalo kuvailee Itä-Helsingissä asunutta lapsuudenperhettään. Teemu oli vanhempiensa ainoa lapsi, mutta silti kodissa riitti puhetta niin paljon, että perheenjäsenille piti jakaa puheenvuoroja.
– Puheenvuorojen jakaminen kertoo ainakin tasavertaisen keskustelun illuusiosta. Minua kuunneltiin hirveästi ja kehuttiin ehkä vähän liikaakin, Laajasalo sanoo.
Koulussakin Teemu oli suulas, piti itseään hauskana ja vei paljon tilaa. Älylliset tai syvälliset jutut eivät häntä kiinnostaneet, mutta silti hän viihtyi koulussa, sosiaalisista syistä.
Kaija-täti vaikutti uravalintaan
Itäkeskuksen lukiossa suunta muuttui. Laajasalo sai uskonnonopettajakseen Risto Hemmingin, josta hän puhuu karismaattisena, edelläkäyvänä, rohkeana ja mielipiteitä jakavana. Hemminki teki Laajasaloon niin suuren vaikutuksen, että hän haki teologiseen tiedekuntaan.
Opintojen alusta lähtien Laajasalolle oli selvää, että hän haluaa papiksi. Kutsumukseen oli vaikuttanut ennen lukion uskonnonopettajaa toinenkin hahmo, Kaija-täti, jonka pyhäkoulussa Teemu kävi kaksivuotiaasta kymmenvuotiaaksi. Laajasalo kutsuu pyhäkoulua väkeväksi ja evankelikaaliseksi.
Usko on tahtoa katsoa Jumalaan
– Papin ei ehkä pitäisi sanoa näin, mutta yksi varmimpia asioita elämässäni on aina ollut usko. Ajattelen, että usko on ensisijaisesti tahtoa katsoa Jumalaan päin, ei niinkään totena pitämistä. Olen uskontokasvatuksen huomattavan suuri puolestapuhuja. Seurakunnassa kaikkein tärkeintä on lapsi- ja perhetyö, se, että lauletaan Taivaan Isästä.
Laajasalon yllätykseksi yliopisto-opinnot sujuivat häneltä helposti. Hän valmistui teologian maisteriksi mallikelpoisesti neljässä vuodessa ja myöhemmin vielä kasvatustieteen tohtoriksi. Opinnäytteiden aiheet olivat kuitenkin vähän toisenlaisia kuin keskitien kulkijalla: gradussaan Laajasalo pohti masturbaatiota seksuaalieettisenä kysymyksenä, väitöskirja käsitteli seksuaalisuutta lukion oppikirjoissa.
– Seksistä puhuminen on aina puhetta itsestä. Minun kohdallani se on liittynyt lapselliseen provosoimisen haluun. Sitä on aika reilusti jäljellä edelleen, Laajasalo tunnustaa.
Provokaatioillakin paikkansa
Hänen mielestään ihmisen säröillä – myös provosoimisen halulla – voi olla paikkansa Jumalan työssä. Siksi Laajasalo uskoo, että hänellä oli annettavaa jo silloin, kun hänet vihittiin papiksi, vain 22-vuotiaana. Nyt, 38-vuotiaana, Laajasalo on ollut papin virassa jo 16 vuotta.
– Jälkeenpäin pöyhkeyteni hävettää. Silloin olin häpeämätön. Toisaalta uskon, että häpeämättömyydellä saa viestinsä kuulumaan. Joko tämä ajatus pitää paikkansa tai sitten se on naurettava puolustuskeinoni.
”Kirkon ei pidä kyyristellä!”
Enää Laajasalo ei ole täysin häpeämätön, mutta edelleen hän ilmaisee suoraan mielipiteensä siitä, miten kirkkoa voisi uudistaa.
Ihan ensimmäiseksi kirkon pitäisi lopettaa itsensä ruoskiminen.
– Meillä on loistavat resurssit, loistava historia, loistavia ihmisiä ja ennen kaikkea loistava sanoma. Meillä on lupa olla isoja ja näkyviä. Kirkkoon kuuluu yli 4,1 miljoonaa ihmistä ajassa, jossa siitä voi erota sekunnissa. Ei näillä luvuilla pidä kyyristellä, Laajasalo pauhaa.
Kuolemattomuusbisnestä
Kirkolla pitäisi Laajasalon mielestä olla radikaalisti erilaisia kasvoja. Huonoin vaihtoehto on, ettei kirkolla ole kasvoja ollenkaan, vaan kaikki on ”harmaata skeidaa ja byrokratiaa ja virastoa”.
– Miten ne yli neljä miljoona jäsentä, 20 000 työntekijää ja 10 000 luottamushenkilöä edes voitaisiin saada taipumaan samaan muottiin? Kirkossa kaiken pitää palautua kuolemattomuusbisnekseen eli siihen, että täällä tarjotaan taivasta. Muoto, kieli ja tekijät voivat olla aivan erilaisia.
Ihmisistä pitää olla kiinnostunut
Yhtä uudenlaista kieltä ja muotoa Laajasalo on toteuttanut luotsaamassaan Agricolaliikkeessä. Vuonna 2009 alkunsa saaneen liikkeen tavoitteena oli saada yksi helsinkiläinen kirkko täyteen. Laajasalon mielestä projekti on onnistunut: Agricolan kirkossa käy 2 500–3 000 ihmistä viikossa erilaisissa piireissä, messuissa, tapahtumissa ja lähiruokaa tarjoavassa Cafe Agricolassa.
Liikkeen lähtöajatus oli kiinnostus ihmisiin, sillä kiinnostumattomuus on Laajasalon mielestä yksi kirkon suurimmista ongelmista.
– Olemme teatteri, joka ihmettelee, miksi näyttämöllä on enemmän jengiä kuin yleisössä. Mutta ei siltä jengiltä pyydetä apua oikeasti! Ihmisiä pitää tarvita. Jos he tulevat kirkkoon, he eivät tule sinne segmentteinä, vaan ihmisinä, yksi kerrallaan.
”Myynti mättää kirkossa”
Ja sitten kirkossa mättää vielä myynti – tai voi sitä tiedottamiseksi tai evankelioinniksikin kutsua. Laajasalon mukaan kirkon perustyö on tuotannollisesti ja hallinnollisesti hyvää, mutta myynnillisesti surkeaa.
– Harvoin ihmiset sanovat, että toimitus oli hirveä tai kirkkokonsertti oli huono tai lasten kerho oli kurja. Ei, ihmiset sanovat, että ne olivat tosi ihania. Tapamme kertoa niistä sen sijaan on surkea.
Laajasalon mielestä kirkon pitää katsoa ulos sisäpiiristä. Omalta osaltaan hän on viestinyt suurelle yleisölle lauantai-iltaisin YleLeaksissa. Laajasalo pitää tv-esiintymistä harrastuksenaan.
– Jos seurakuntalaiset tai vaikka piispat loukkaantuisivat ohjelmasta, lopettaisin sen tekemisen. Jollain erikoisella tavalla myös esiintymiseni voi kuitenkin olla kirkon työtä. Ehkä se antaa kirkolle yhdet, epäsovinnaiset kasvot.
”Kirkkoherran valta on liian pysyvää”
Laajasaloa haastateltiin tätä juttua varten ensimmäisen kerran jo vuosi sitten. Pian haastattelun jälkeen hän lähti kuitenkin ehdolle ensin kirkolliskokousvaaleihin ja sitten Kallion kirkkoherranvaaliin, eikä juttua haluttu julkaista valintaprosessien ollessa kesken.
Vuoden takaisella haastattelunauhalla on eräs erityisen kiinnostava kohta. Siinä Laajasalo sanoo, että kirkkoherranvirasta pitäisi tehdä viiden vuoden määräaikainen virka. Hänen mielestään kirkkoherralla ei ole liikaa valtaa, mutta valta on liian pysyvää. Se saa aikaan pelokkuutta: tuomiokapitulit ja seurakunnat kaihtavat riskejä, sillä epäonnistuneesta henkilövalinnasta tulee helposti ikuinen maanvaiva.
Näin ei Laajasalon mielestä pitäisi olla. Samasta syystä hän esitti Kotimaassa keväällä 2011, että 30 prosenttia kirkon työntekijöistä voitaisiin irtisanoa heti. Pysyvä virka vammauttaa ihmisen, Laajasalo sanoi tuolloin.
Laajasalo on kirkkoherranviran määräaikaisuudesta edelleen samaa mieltä, vaikka hänet on sittemmin valittu ensimmäiseen kirkkoherranpestiinsä. Hänen mielestään kirkon pitäisi ottaa vaalit pelipaikkoina, joiden kautta kommunikoidaan ihmisille. Siksi ne vaativat linjaristiriitoja ja erilaisia kasvoja.
Rehellinen pyrkyri
Kirkollisesta johtamisesta puhuttiin vuoden takaisessa haastattelussa enemmänkin. Kysymykseen siitä, voisiko Laajasalo jonakin päivänä olla piispa, tuli vastaukseksi kiusaantunutta kiemurtelua.
– Jumalan kiitos siitä päättävät jotkut muut. Olen ehdottomasti hyvin keskenkasvuinen vielä pitkään, mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei olemisen tapani ole eteenpäin menevä ja johtoon pyrkivä. Pyrkyryys on vastenmielistä, mutta vielä vastenmielisempää on, että pyrkyri väittää olevansa jotain muuta, Laajasalo sanoi vuosi sitten.
Miten hän vastaa kysymykseen nyt?
– Olen enemmän kuin kiitollinen ja iloinen Kallion kirkkoherrana ja toivottavasti onnistun siinä mahdollisimman hyvin. Jos tilanne on joskus toinen ja muut ihmiset niin haluavat, niin totta kai, olen valmis vaikka paaviksi!
”Matalan kynnyksen pullaa”
Koska paavius on vielä monen mutkan takana, Laajasalo keskittyy aloittamaan työnsä Kalliossa. Piispa Irja Askola vihkii hänet virkaan Kallion kirkossa 10. helmikuuta. Laajasalon mukaan virkaanasettajaiset ovat pillinpuhallus kirkollisille rakennustalkoille. Messun jälkeen ohjelmassa on kaikille avoimet kirkkokahvit, joissa syödään ”matalan kynnyksen pullaa”. Myöhemmin saatetaan vielä laskea mäkeä Alppipuistossa.
Sitten Laajasaloa odottaa seurakunta, jossa on kaksi kirkkoa, viitisenkymmentä työntekijää ja 20 000 seurakuntalaista.
Trendi on käännettävissä
Laajasalo on tullut tunnetuksi vauraiden etelähelsinkiläisten pappina. Vanha työläiskaupunginosa Kallio on erilaista maaperää. Pienissä asunnoissa elää yksinäisiä vanhuksia ja nuoria aikuisia. Kirkkoon kuuluu vain 54 prosenttia alueen väestöstä, ja asukkaat vaihtuvat nopeasti.
– Kallion seurakuntaan kiteytyy tilastollisesti kaikki kirkon epätoivo. Samaan aikaan siellä näkyy ensimmäisiä hiljaisia signaaleja siitä, että trendi on käännettävissä. Osa niistä vaikeista nuorista aikuisista onkin sitä mieltä, että erobuumien aika on ohi ja että on uuden yhteisöllisyyden vuoro. Ja mikä voisi olla luontevampi yhteisöllisyyden muoto kuin seurakunta eli suomeksi kulmakunta, jossa on seuraa.
Kirkon sanomaa tarvitsevat Laajasalon mielestä niin Kallion tiedostava hippiäinen, katujen mies kuin vanhan Eiran rikaskin. Kaikkia yhdistävät tarpeet toivosta, armahduksesta, turvallisuudesta, luottamuksesta – ja kuolemattomuudesta.
”Harva edes tietää kirkkoherranvaaleista”
Kallion väestöön Laajasalo otti tuntumaa jo syksyn vaalikampanjan aikana. Kirkkoherranvaaliksi kampanja oli näyttävä. Tukijoiden joukossa oli julkkiksia, ja jokaisesta kalliolaisesta postiluukusta pudotettiin ehdokkaan vaalimainos. Laajasalon äänestäjät tulivat erilaisista piireistä: heissä oli liberaaleja ja konservatiiveja, aktiiviseurakuntalaisia ja kirkosta vieraantuneita.
Laajasalo on sitä mieltä, että kirkolliset vaalit eroavat valtiollisista siksi, ettei äänestäjillä ole vaalista päässään valmista mallia.
– Valtiollisissa vaaleissa äänestämättä jättäminen on valinta. Harva tietää, että kirkkoherranvaaleja on edes olemassa. Jos ihminen ei tiedä, mihin seurakuntaan hän kuuluu, hänelle ei voi mennä sanomaan, että tule äänestämään 21. kolminaisuudenpäivän jälkeisenä sunnuntaina heti päiväjumalanpalveluksen jälkeen.
Dynamiittimies opettelee kärsivällisyyttä
Nyt Laajasalo yrittää tasapainoilla parhaansa mukaan: hän opettelee kärsivällisyyttä, sillä kirkossa on työn tekemisen ja seurakuntaelämän tavat, joita pitää kunnioittaa. Samaan aikaan hän haluaisi ottaa rakennusvoimaksi dynamiitin, jota hän näkee kirkon ulkokehällä olevissa ihmisissä.
– Uudet jutut toimivat kuitenkin vain, jos ne ovat yhteisiä uusia juttuja. En halua esiintyä minään vippaskonstijätkänä, mutta luulen, että olen sellainen tyyppi, jota kannattaa kokeilla juuri nyt, nimenomaan Kalliossa.
Ja jos homma menee pieleen, Laajasalolle saa antaa viiden vuoden päästä potkut.
Perhe: Vaimo ja kolme lasta (6 vuotta, 4 vuotta, 2 kuukautta)
Asuu: Helsingin Töölössä
Harrastukset: Kitaransoitto ja Korkeasaari. Käyn Korkeasaaressa melkein joka viikko. Olen monennen polven helsinkiläinen, joka tykkää katsoa luontoa lasin läpi.
Motto: Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä