Tuomiokirkon käytävä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Irja Askola on muutamaa minuuttia aikaisemmin kuullut tulleensa valituksi Helsingin hiippakunnan piispan virkaan. Tuomiokirkkoon on kokoontunut väkeä kuulemaan äänestystuloksen heti tuoreeltaan.
– Käytävän toisessa päässä, alttarin luona pääsuntio Petri Oittinen otti vastaan minut läsnä olevalla tervetulotoivotuksella. Hän antoi minulle kokemuksen turvakalliosta.
Askola sanookin korostavansa sitä, miten tärkeää on ihmisen tunnekokemus silloin, kun hän tulee uuteen työpaikkaan.
– Se on paljon oleellisempaa kuin käsikirjaohjeet perehdyttämisestä.
Askola asetettiin piispan virkaan syyskuussa 2010.
– Syvimmin mieleeni on jäänyt arkkipiispa Kari Mäkisen puhe. Tuntui siltä, että hän puhui minulle ja minusta.
Kari Mäkinen puhui otsikolla Ykseyden, yksinäisyyden ja yhteyden virka. Hän muistutti siitä, että piispanvirka merkitsee monessa suhteessa yksinäisyyttä ja että piispan ristiä pitää kantaa yksin.
– Se on johtajan yksinäisyyttä, mutta ei vain sitä. Piispa ikään kuin siirretään erilleen, jotta hän erottuisi. Sitä hiippakunta tarvitsee, Mäkinen sanoi puheessaan.
Hän muistutti myös siitä, että pääkaupunkiseudulla on erityisen totta ihmisten elämäntavan moninaisuus, kulttuurien kirjo, irrallisuus, yksinäisyys ja uskonnollisen elämän kirjo.
– Olla tämän keskellä Kristuksen kirkon ykseyden merkkinä, merkitsee ennakkoluulotonta yhteyksien luomista ja inhimillisen elämän erottelemattoman yhteisyyden puolustamista, arkkipiispa sanoi.
– Juhlallisen messun jälkeen tuntui eräänlainen ilon säteily. Paikalla oli presidentti Tarja Halonen ja hänen puolisonsa Pentti Arajärvi sekä rakkaita ystäviä vuosien varrelta. Se oli kaikenlaisten ihmisten yhteinen juhla, Irja Askola kertoo.
Juhla muuttui nopeasti arjeksi. Irja Askolan seitsemän vuotta kirkon ensimmäisenä naispiispana ovat sisältäneet yksinäisyyden lisäksi paljon myös sellaista kielteistä, jota mieskollegat eivät ehkä joudu kokemaan.
Kristittyinä pitäisi enemmän keskittyä hyvien asioiden puolustamiseen sen sijaan, että keskitymme mörköjen vastustamiseen.
Piispuus on kuitenkin ollut myös palkitsevaa. Yksi esimerkki siitä ovat nuotiopiirit. Tällä nimellä Irja Askola kutsuu virka-asunnossaan järjestämiään tilaisuuksia, joita on seitsemän vuoden aikana ollut jo kymmeniä.
– Olen kutsunut näihin nuotiopiireihin eri tavoin ajattelevia ihmisiä keskustelemaan. Kutsutut ovat usein olleet henkilöitä, jotka muutoin eivät ole keskenään tekemisissä.
Nuotiopiireihin on osallistunut esimerkiksi eduskunnan virkamiehiä, kulttuurin edustajia, vähemmistöjen edustajia, toimittajia ja kansalaisjärjestöjen ihmisiä.
Ilta päättyy aina kappelissa veisattuun yhteiseen virteen, joka on joko Suvivirsi, Maa on niin kaunis tai sitten Totuuden henki.
– Näitä kaikki osallistujat ovat osanneet veisata ja ovat veisanneet myös. Lopuksi luen aina Herran siunauksen.
Kotimaan haastattelussa seitsemän vuotta sitten Irja Askola sanoi periaatteenaan olevan, että älä puhu heistä, vaan puhu heidän kanssaan.
– Olen pitänyt yhteyttä niihin herätysliikkeiden edustajiin, joiden kanssa minulla on erilaisia näkemyksiä. Näitä henkilöitä ovat esimerkiksi Uuden Tien päätoimittaja ja kirkolliskokousedustaja Leif Nummela sekä Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajana työskennellyt Timo Junkkaala.
Tunnen häpeää siitä, miten ihana asia evankeliumi on ja miten usein sitä käytetään julmasti toisia ihmisiä kohtaan.
Askolan mukaan kirkossa ei ole vielä riittävästi kohtaamisia erimielisten kesken. Myös asiallista keskustelua pitäisi olla enemmän. Keskustelun merkitys on kasvanut samalla kun jakolinjat ovat korostuneet viimeisten vuosien aikana.
Askolan mukaan jakolinjat merkitsevät käytännössä sitä, että kirkossa tapahtuu hyviä asioita, jotka ovatkin toisille pahoja asioita ja päinvastoin.
– Jakolinjojen todellisuuden kanssa pitää oppia elämään. Tähän ei ole nopeaa ratkaisua, vaan meidän pitää edetä toinen toistamme kuuntelemalla.
Jakolinjat ovat vahvistuneet esimerkiksi naiskysymyksessä sekä seksuaalietiikkaa koskevissa asioissa. Näihin kysymyksiin liittyy yllättävän paljon myös vihantunteita.
Eri tavoin ajattelevien kuuntelemisen sijaan julmuus saa usein sijaa.
– Tunnen häpeää siitä, miten ihana asia evankeliumi on ja miten usein sitä käytetään julmasti toisia ihmisiä kohtaan.
– Toki jo ennen piispuutta tiesin, että tätä julmuutta on paljon, mutta nyt kun kuulen näitä kertomuksia piispana, niin vastuu on ollut paljon suurempi.
Pyydettäessä hän nostaa julmuudesta esimerkiksi sen, miten jotkut kirkolliskokousedustajat ovat puhuneet seksuaalivähemmistöistä.
Toisaalta Askolan mukaan on hyvä ja tervettä, että esimerkiksi piispat ovat avoimesti keskenään myös eri mieltä verrattuna aikaan, jolloin piispat esittivät ulospäin yksimielisyyttä.
– Meillä piispoilla olisi oppimista siinä, että tuemme toinen toisiamme vaikeina hetkinä ja iloitsemme toistemme saavutuksista.
Vaikeina aikoina hän kertoo saaneensa merkityksellistä tukea erityisesti Kari Mäkiseltä ja Björn Vikströmiltä.
Meillä piispoilla olisi oppimista siinä, että tuemme toinen toisiamme vaikeina hetkinä ja iloitsemme toistemme saavutuksista.
Askolan mukaan kirkko elää eräänlaisessa tilastohysteriassa.
– Kristityn identiteetti ei perustu siihen, miten monta kertaa hän avaa kirkon oven, vaan siihen, miten usko näkyy arjessa ja sen valinnoissa.
Irja Askola arvelee, että kirkko siirtyy vähitellen henkilöseurakuntamalliin. Silloin osoite ei määrää kotiseurakuntaa, vaan sen voi valita itse.
– Tätä eletään jo todeksi käytännön tasolla pääkaupunkiseudulla.
– Kristittyinä pitäisi enemmän keskittyä hyvien asioiden puolustamiseen sen sijaan, että keskitymme mörköjen vastustamiseen.
Askolan mukaan kirkon päättäjien retoriikassa kuuluu liian usein sana huolestuminen, kun kristinuskon ytimessä ovat kuitenkin ilo, usko, luovuus, ja luottamus.
– Kirkossa pitää vähentää huolestumisen retoriikkaa. Erilaisuuden ei pitäisi pelottaa. Kirkon ei tarvitse aina hallinnoida tai kontrolloida omassa retoriikassaan.
– Kirkon pitäisi osata siirtyä sisäänpäin huohottamisesta levolliseen luottamiseen. Jumala puhuu ihmisten kanssa ja heidän kauttaan, kuunnellaan heitä.
Askola muistuttaa siitä, että kristinuskon historia on muutoksen historiaa.
– Mutta miksi me olemme jämähtäneet parkkipaikalle?
Hän korostaa kuitenkin sitä, että muutosta kirkossa ei voi tehdä yksin. Hänen mielestään piispan suurin missio on, ettei piispa estä hyvää muutosta.
Omalta osaltaan hän sanoo pyrkineensä edistämään avointa toimintakulttuuria.
– Siihen liittyy esimerkiksi se, että olen pyrkinyt arkipäiväistämään kohtaamisia ja keskustelua piispan kanssa.
Hän korostaa avoimuutta.
– Esimerkilläni olen yrittänyt rohkaista seurakuntien työntekijöitä menemään sisäpiirien ulkopuolelle.
Kristityn identiteetti ei perustu siihen, miten monta kertaa hän avaa kirkon oven, vaan siihen, miten usko näkyy arjessa ja sen valinnoissa.
Piispana häntä on eniten yllättänyt julkisuuden määrä. Pääsääntöisesti häneen kohdistunut julkisuus on ollut myönteistä.
– On ollut yllättävää, miten moniin paikkoihin kirkon ihmistä tahdotaan puhumaan.
Hän sanoo yllättyneensä myös siitä, miten paljon on saanut antaa haastatteluja ja kuinka paljon hänen kanssaan tullaan juttelemaan aina kodin ulkopuolella liikkuessa.
– Myös kirkkoon kuulumattomat ovat tulleet sanomaan, että kiva kun olet meidän piispa.
Julkisuudella on kääntöpuoli, Askolalle se on merkinnyt vihapostin kohteena olemista. Esimerkiksi viime keväänä sen määrä oli poikkeuksellisen runsasta.
Päiväkirjassaan hän kuvaili tätä ajanjaksoa ”uupumisen rajoilla piipahtamisella”.
– Vihapostin aiheuttaman uupumuksen kokemuksia olen kuullut myös monilta multa naisvaikuttajilta.
Vihapostien lähettäjälle hän tahtoo sanoa, ettei viestiäsi lue pelkästään instituutio, piispa, vaan myös ihminen, Irja. Siksi solvaavat ja julmat viestit satuttavat.
Julkiseen virkaan kuuluu sietokyky sekä ylipäätään kyky ottaa vastaan arvostelua ja kritiikkiä, jopa tuomitsevia sanoja.
– Solvauksien, ivan ja julmuuden ei pitäisi kuitenkaan kuulua kristityn tapaan puhua. Monet kristityt käyttävät kuitenkin edellä mainittua puhetapaa.
Herkkyys on piispan tärkeimpiä välineitä, mutta ihminen ei voi olla herkkä vain toiseen suuntaan.
Askola ei anna neuvoja seuraajalleen, mutta toki hänellä on käsitys piispalle oleellisista ominaisuuksista.
– Jos piispaa haettaisiin työpaikkailmoituksella, niin siinä viranhoitoon tarvittavina ominaisuuksina pitäisi mainita herkkyys sekä kyky kiinnostua kaikenlaisista ihmisistä.
Solvauksien, ivan ja julmuuden ei pitäisi kuitenkaan kuulua kristityn tapaan puhua. Monet kristityt käyttävät kuitenkin edellä mainittua puhetapaa.
Taannoisessa Viesti-lehden haastattelussa Irja Askola puhui kirkon tehtävästä asettua armon ja oikeudenmukaisuuden puolelle. Miten kirkko onnistuu tässä?
– Olemme uudenlaisessa tilanteessa. Tähän asti kirkko ja yhteiskunta ovat kulkeneet käsi kädessä samaan suuntaan hyvinvointivaltiota rakentaen.
Hänen mukaansa kirkon pitää opetella nyt uudenlaista asemointia suhteessa yhteiskuntaan. Kriittistä suhtautumista tarvitaan esimerkiksi suhtautumisessa kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaamiseen.
– Nyt meidän pitää opetella, miten olla myös vastakkain poliittisten päättäjien kanssa.
Askola muistuttaa siitä, että yhteiskunta on monille ihmisille armoton.
– Ihmiset ovat keskenään ja itselleen armottomia. Kirkon ydinsanoma kiteytyy armoon. Riität sellaisenasi, kelpaat itsenäsi.
Tämä on ydinevankeliumi, josta pitäisi puhua, mutta sen pitäisi myös näkyä enemmän teoissa ja asenteissa. Teoissa se näkyy Askolan mukaan esimerkiksi siinä, jos kirkko voisi siunata samaa sukupuolta olevien ihmisten liittoja.
Askolan mukaan kirkon kansainväliset yhteydet ovat yhä pitkälti keskustelua dogmaattisista kysymyksistä muiden kirkkojen kanssa.
– Olemme siinä hyviä ja kansainvälisesti tunnettuja.
– Kirkolta puuttuu kuitenkin rohkeutta ottaa kantaa ihmisoikeuspolitiikkaan. Tässä suhteessa olemme kalpeita.
Askolan mukaan kirkko voisi olla huomattavasti pontevampi esimerkiksi turvapaikanhakijoiden puolustamisessa, kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaamisen vastustamisessa sekä Venäjän ja monien Afrikan maiden seksuaalivähemmistöjen puolustamisessa.
Kirkolta puuttuu kuitenkin rohkeutta ottaa kantaa ihmisoikeuspolitiikkaan. Tässä suhteessa olemme kalpeita.
Irja Askola ei kerro omia tulevaisuudensuunnitelmiaan, koska niitä ei vielä ole. Edessä on joka tapauksessa muutto pois piispan virka-asunnosta Helsingin Korkeavuorenkadulta, Johanneksen kirkon kupeesta.
Yksi alkukesän iloinen asia on ollut kunniatohtoriksi vihkiminen juhlallisessa tilaisuudessa Helsingin yliopistossa.
Kirkon tulevaisuudesta puhuessaan hän painottaa itselleen uskollisesti mieluummin luottamuksen kuin huolestumisen näkökulmia.
– Kysymys on siitä, miten uskomme siirtyy ihmisten arkeen. Kirkon tulevaisuus ei ole niinkään riippuvainen hallintohimmeleistä, rakenteiden muuttamisesta.
Tulevaisuudesta puhuttaessa voi kuulla runoilija Irja Askolan ääntä. Hän sanoo, että kirkon huomisen tehtäviä on oman vastakulttuurisen voiman tiedostaminen, joka johtaa itsekkyydestä jakamiseen, vierastamisesta vieraanvaraisuuteen ja valittamisesta välittämiseen.
– Kirkko on ihmisten yhteisö, joka saattaa yllättää, kun yllätykselle antaa tilaa.
Marraskuussa on aika luovuttaa piispansauva seuraajalle. Tuomiokirkon käytävää hän on kävellyt seitsemän piispavuoden aikana monissa erilaisissa tilanteissa. Jatkossa piispan virkaan kuuluva yksinäisyyden aika on ohi.
Kuva: Olli Seppälä
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***