Pitäjän perällä Ruokolahdella asuu mies, josta mummo kasvatti ahkeran maitotilallisen, Askel-lehdessä kerrotaan. Mummo talutti evakosta kotiin suomenkarjansa, joiden jälkeläisistä kaksi on edelleen kotieläinagronomi Riku Tellan navetassa. Kun lypsyrobotti uurastaa isännän apuna, tämä pääsee kirkolle soittamaan urkuja jumalanpalveluksissa, häissä ja hautajaisissa.
Aamuviideltä Riku Tella avaa navetan oven ja tarkistaa, että porukka on hengissä, 150 nautaa, joista lypsäviä on 75 ja loput vasikoita, hiehoja ja ummessa olevia lehmiä. Kahvin tippuessa voi silmäillä tietokoneelta uutiset yön tapahtumista sekä maailmalla että navetassa.
Kone kertoo robotin lypsämät maitomäärät. Robotti tunnistaa lehmät punaisesta pannasta ja väkirehut annosteleva ruokintakioski sinisestä, mutta isäntä tuntee nimien lisäksi myös karjansa luonteenpiirteet.
– Mite mie voisin olla tuntematta, ko oon niitä syntymäst saakka hoitant? Riku ihmettelee.
Janottaa kun kaikkensa antaa
Vanhin, Viivi, tulee juuri lypsyltä. Sillä on navetassa oma suosikkipaikka, josta se ajaa muut pois. Aremmat lehmät käyvät lypsyrobotissakin mielellään yöaikaan.
Robotti paiskii töitä ympäri vuorokauden, ja yksi lypsy kestää alle kymmenen minuuttia. Ayshireläiset ja holsteinilaiset asiakkaat liikkuvat navetassa vapaasti, harjattavana, juomassa ja syömässä säilörehua, jota on tarjolla koko ajan. Lypsylle ne menevät, kun siihen tulee tarve.
Kun Lumo pyrkii lypsylle turhaan, robotti aukaisee sille portin: eteenpäin mars! Lumoa seuraa Likka, jonka utareet harja pesee automaattisesti ennen lypsimien kiinnittymistä.
Lypsyn jälkeen Likka, kuten muutkin lehmät, käy juomassa noin 20 litraa vettä. Janottaa, kun kaikkensa antaa. Esimerkiksi Linnea tuottaa vuorokaudessa 74 kiloa maitoa, yli 20 kiloa jokaisella lypsykerralla.
Suomenkarja tuli evakosta
Riku katsoo tietokoneelta vielä sään ja siirtyy seuraavaan navettaan. Pihatossa on hiehoja, jotka pärjäävät kylmässäkin ja kasvattavat talveen mennessä paksun karvan. Niiden alusena on poikkeuksellisesti kutterinlastua ja turvetta olkien sijasta.
Tänä vuonna Rikulta jäi sateiden vuoksi korjaamatta 37 hehtaarin alalta olkia. Talteen saadut hän säästää kovimmille pakkasille.
Sitten on ”harrastenavetta”, jossa ovat pihattoon sopeutumattomat ja kaksi aarretta, suomenkarjaan kuuluvat lehmät.
– Niihe esiäidit käveliit mummon kans evakost Juvalta tänne.
”Sain osallistuu kaikkee, juottaa vasikoita ja mättää paskaa”
Mummo. Mummo ja lehmät. Sylvi Luukkonen tartutti tyttärenpoikaansa lehmäinnostuksen. Edellisenä päivänä 95 vuotta täyttänyt suvun matriarkka asuu edelleen Halosen tilalla, jonka varhaisimmat vaiheet tiedetään isojaon ajalta 1700-luvulta. Kirkonkirjojen palaminen poltti tämänkin tilan historiatiedot sitä edeltävältä ajalta.
Riku astuu tuttuun tupaan, jossa Sylvi istuu ylväänä ruusujen keskellä. Rikun lapsuuskoti on Ilmajärvellä, mutta täällä hän kulki aina mummon mukana töissä.
– Vasikkakarsinas miul ol oma joulukuusi. Jos mummo ei herättänt minnuu aamulypsyle, olin aika äkäne. Sain osallistuu kaikkee, juottaa vasikoita ja mättää paskaa.
Kun mummo ei päästänyt Rikua lypsämään käsin, tämä kävi salaa. Kotona halkovajassa hänellä oli itse tehty lypsyjakkara ja leikkilehmät, joille hän laittoi sahanpurua ruuaksi. Kun naapuri kerran huomautti, että ”eihä siul oo oikiita lehmääkää”, Riku pyysi vanhemmilta, että ”antakaa ees vuohi”.
Kun ukki kuoli, mummo oli uupua työmäärän alle. Sylvi muistelee:
– Sanoin, et laitan lehmät huut helvettii. Riku itki kotona, et mis se semmonen Huuthelvetti on.
Lehmät saivat armonaikaa, ja Riku lähti aikanaan opiskelemaan Viikkiin maatalous-metsätieteitä. Syrjäseudun kasvatti ei viihtynyt kaupungissa, vaan tuli aina viikonloppuisin mummon avuksi tilalle. Valmis kotieläinagronomi pääsi töihin ProAgrialle Lappeenrantaan.
– Mummolt mie opin käytännö karjahoijon ja Viikis sen, ettei yhtä tottuutta ole, vaik tutkimusta tehhää. Suomessa tutkimusmäärärahatkii on pienet, Riku summaa ja lähtee käymään kotona.
Onnettomuus aukaisi uuden polun
Mummolan mäeltä näkyy keltainen talo, jonka Riku osti kymmenen vuotta sitten. Kauniisti entisöidyssä tuvassa hän laittaa lohikeiton hellalle ja nostaa pöytään aamulla paistettuja perunapiirakoita sekä mummon juhlista jääneitä herkkuja.
Komea kissa ilmestyy uunin päältä keittiöön, missä Nappi-koira vartioi isäntäänsä. Aikaisemmin se paimensi lehmät lypsylle, mutta on nykyään työtön karjan käyskennellessä pihatossa ja valitessa itse lypsyaikansa.
– Miul ol kolme kissaa, musta, harmaa ja punanen, jotka vaa ilmesty pihhaa eikä lähteneet pois. Tän nimi on Mustakissa, ko mie en tiijä sen oikiita nimmee; jokkuu sen tiputti autosta tielle. Pien harmaa on nii arka, ettei uskalla tulla vieraihe aikaa tuppaa, ja punasen söi ilves. Viime viikol tuol tiel kävel sus, ja hirvijahis ne käyvät koirii kimppuu. Karhuikii on, mut ei ne haittaa.
Rikun äiti, Anna-Liisa Tella, käy tuomassa postin, ja isä, Olli Tella, on kauhakuormaajan kanssa siirtämässä lantaa navetalla. Heistä on suuri apu yksin tilaa pitävälle pojalleen.
– Isän kanssa mie olin remppaamassa tätä talloo, ko Herra onneks koettel minnuu. Lattia ol koolattu ja villotettu. Mie olin lautoi kantamas, ko putosin lattia rakosee ja jalka väänty polvest pahast, ja nyt siin on rautaa ja tekonivel.
Riku oli vuoden sairauslomalla, kärvisteli sen jälkeen pari viikkoa töissä ja kävi sitten ilmoittamassa toimitusjohtajalle, että tämä oli nyt tässä. Koettelemuksesta aukeni oma navettapolku.
Hullun miehen siunattu navetta
Riku alkoi hoitaa lehmiä ja suunnitella tulevaisuutta.
– Kerra työnsin iltamyöhäl 38 asteen pakkases maitotonkkaa potkukelkal, itkin ja aattelin, et muut jo nukkuu ja mie yksin huhkin. Kyyneleet jääty poskille ja päätin, et miun on saatava uus navetta. Olin niitä muile suunnitellu, ja miul ol kenkälaatikollinen piirustuksii.
Riku kävi oppimassa lisää Kanadassa, jossa hän kiersi kaksi viikkoa tiloja, neljä navettaa päivässä. Siellä rakennetaan toisin kuin Suomessa; navetta on kaksi astetta kallellaan kohti lantalaa, ja koneellisen sijasta käytetään luonnollista ilmanvaihtoa, jota säädellään verhoilla. Makuualustalla ei ole betonia, vaan lehmät makaavat 30-senttisen hiekka-turve-kerroksen päällä.
Ajatuksia pidettiin Suomessa hulluina, mutta päättäväinen mies rakensi kasvavalle karjalleen uudenlaiset tilat.
Uusin, kaksi kuukautta vanha navetta on ummessa oleville, poikiville ja vasikoille.
– ”Kissa kaks, koira kolme, sika neljä, emäntä lehminee yheksän ja hevone ympär vuuven”, sano vanha kansa tiineysajoista, Riku selittää ja esittelee ristin, jonka pastori Minna Koistinen antoi hänelle käydessään siunaamassa rakennuksen.
Vasikat syntyvät yleensä yöaikaan ja pääsevät myöhemmin omiin karsinoihinsa käytävän toiselle puolelle. Poikimisia on noin 100 vuodessa eli joka kolmas päivä.
– Syksyl ol ruuhkaa ko synty kolme vasikkaa 12 tunni sisäl.
– Tuo on Oodi, sen emä on Laulu. Lemmikin vasikka on Orvokki. Tuo pien synty kuukauva etuajas kaksosen, toine kuol. Tääkii ol veltto ja kuolemaisillaa, mut mie juoti sitä väkisin ja se virkos. Tuntuu hyvält, ko se jaksaa jo ynistä.
”Mie sanon sillo Herralle, et jää sie tänne navettahommii”
Riku sanoo, että työ pistää polvilleen. Konkreettisesti, kun pitää auttaa poikivia lehmiä ja juottaa vastasyntyneitä vasikoita, ja hädässä, kun omat voimat loppuvat tai kun täytyy jättää lehmä poikimaan ja lähteä kanttoria tuuraamaan.
– Mie sanon sillo Herralle, et ”miu pittää männä, jää sie tänne navettahommii, iltapäiväl sit vaihetaa vuoroo”. Ja aina hää on auttant, Riku kertoo ”vuoromestaristaan”.
Ennen työt tehtiin naapureiden kesken talkoilla, nyt Rikukin on yrittäjänä yksinäinen. Ehkä seassa on myös maajussin itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä. Maitotilojakin on Ruokolahdella enää 13.
– On korkee kynnys pyytää appuu. Välillä ei monnee päivää käy kettää. Viime tiistaina yks hieho jäi kii karsinaa. Kolme tuntii yritin yksin sitä auttaa, ja lopuks miu jalka luiskahti alle ja meni sijoiltaan. Onneksi Mirja-tät tuli ja soitti ambulanssi.
Robotti oikuttelee, tuottajahinnat laskevat
Riku on töissä lähes vuorotta, navetalla yhteensä noin kymmenen tuntia vuorokaudessa. Lomia ei pysty oikein pitämään, väsymys on jatkuvaa eikä lainoitta pärjää. Robotti tuli tilalle 21.11.2016. Sen hälytin kulkee aina mukana ja ilmoittaa, jos apuun tarvitaan käsiparia ja ihmisen osaamista. Usein on joku kriisi päällä.
Sylvi-mummon 75 vuoden uran ja viiden lehmän aikana ei maitoauton tarvinnut ajaa koskaan ohi maidon huonon laadun takia. Nyt maitoauto käy joka toinen päivä hakemassa 6 000 litraa. Viime vuoden aikana piti laskea kahdesti tuhansia litroja maitoa viemäriin lypsyrobotin oikuttelujen takia. Työmäärä on kasvanut vähitellen, eikä siitä selviäisi, jos muutos olisi tullut kerralla.
Viime vuosi oli ankara monille viljelijöille. Sateet sotkivat pellot, työt ja tuotannon. Myös kulurakenne on hurja. Lannoitteiden hinnat nousivat syksyllä kaksinkertaisiksi ja tuottajahinta putosi yhdessä yössä 10 senttiä litralta; siinä meni 30 prosenttia vuosituotoista.
– Myö yritettää tuottaa parasta kotimaista, ja moni sannookii, ett kyll on hienoo ko joku kasvattaa lihhaa ja lypsää maitoo. Mut sit ko hää männöö kauppaa, hää ostaakii halvempaa ulkomaista.
Rikusta tuntuu pahalta myös puhe tukien varassa elämisestä. Hän haastaa kokeilemaan vaikka päivän ajan maajussin arkea.
Kanttorin työ on terapiaa, vaikka välillä tulee itku
Väsymyksen keskellä maajussilla on kuitenkin voimavaransa.
– Mie saan elukoista voimaa. Voin olla vaik mite väsynt, mut ko sorkat alkaa poikimises näkkyy, ei väsytä ennää yhtää. Päämäärä on saaha vasikka terveen ulos. Ja jos on jokkuu hätä, Herra antaa voimat, et tilanne kääntyy parrain päin.
Uskon juuretkin ovat isoäidin vaalimat. Toinen mummo, isän äiti piti pyhäkoulua rippikouluun saakka Rikulle ja tämän serkulle. Kirkossa käytiin vain jouluna, mutta arjen kristillisyys välittyi.
Kun Riku soitti ensimmäisen kerran urkuja kesäkanttorina, alkoi siitä myös uskon avautuminen.
– Urkuparvel aloin kuunnella papin puhheita ja miettii, onks tää oikeesti totta. Miks ihmiset muute tulis tänne kirkkoo? Jumala on puhutellu minnuu monta kertaa hautajaisis ja häis.
– Kun siunataan kolmevuotias hautaa tai jokkuu on kuolt dramaattisesti, en pysty itkemättä soittamaa vaik oon psyykant ihteeni tilanteesee. Sillo miet aattelen, et mitä mie kapinoin omal kohal, ko ei miul oo oikiast mittää hättää.
Rikulla ei ole herätyskokemusta. Hän kasvoi arkipäivän uskoon, jossa voi pyytää: ”Herra auta, nyt mie en tiijä mitä tehä. Anna voimii, ko mie en ennää jaksa.”
Kanttorin työ on myös terapiaa, vaikka kirkkoaamuina kello soi jo neljältä. Silloin pitää lähteä pois työn äärestä, siistiytyä, laittaa puku päälle ja ajaa pitkä matka kirkolle.
Hän nuori vielä on
Talon esineilläkin on tarinansa. Tuvan keinutuoli on tupaantuliaislahja mummolta. Yläkerran vanhalla harmoonilla Riku soitti joskus itsensä hengästyksiin lukukinkereillä. Kaunis lipasto salin nurkassa on isännän entisöimä sairausloman aikana. Pianon vieressä on Imatran Kolmen ristin kirkon urkupilli – kanttorismiehen seinäkoriste.
Alun perin musiikki ei ollut maaseudun pojan todennäköinen harrastus.
– Hiihettii umpihanges, tehtii lumitöitä ja kannettii puita. Kansalaisopistos meitä ol neljä oppilasta unkarilaisel opettajal, joka sano, että ”Rikusta ei tule koskaan soittajaa”.
Yläasteiässä Riku sai yksityisopettajaksi venäläisen Elena Putinan, jonka tunneilla hän kävi armeija-aikaan asti. Elena oli ankara, venytti sormet yltämään oktaaviin ja teki Rikusta soittajan.
Nuorukainen sai tulikasteensa 15-vuotiaana sijaistaessaan Ruokolahden kanttoria. Riku ei ollut ennen soittanut urkuja ja odotti kauhulla, milloin kellot lakkaavat lyömästä. Tuntui että ne soivat hänelle. Mutta kun kumahdukset vaimenivat ja nuori kanttori haki ensimmäiset sävelet, hän oli koukussa.
Yksinäinen työ ei ole oma valinta
Jo 20 vuotta hän on saatellut soitollaan kansaa veisaamaan, kulkemaan kirkon pitkän käytävän vihille ja vainajat viimeiselle matkalle Ruokolahdella, Rautjärvellä ja Imatralla.
Sitten palannut kiireesti lehmiensä luo yksinäiseen työhönsä.
– Se ei oo oma valinta. Kuka tänne ja tällasee raatamissee haluais tulla, mies hymähtää, rapsuttaa Nappia ja vilkaisee hälytintä, joka kertoo, että robotti ei selviä nyt yksin navetalla Viivin, Lumon ja Linnean kanssa.
Mustakissa loikkaa uunin päälle ja Nappi havahtuu lähtemään mukaan, kun niiden isäntä jälleen kerran vetää navettahaalarin päälle ja lähtee katsomaan, miten rakas porukka pärjää navetassa.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 1/ 2018.
Kuva: Johannes Wiehn
Ilmoita asiavirheestä