Viime vuosina olen seurannut kirkollista keskustelua ja toimintakulttuuria kiinnostuneena ja hämilläni. Olen päätynyt siihen, että edustan ehkä viimeistä yhtenäisen ja yhden kirkon sukupolvea.
Siinä vaiheessa, kun siirryn eläkkeelle, sitä kirkkoa, johon aikanaan tulin, ei enää ole olemassa. Joidenkuiden mielestä se voi olla hyvä asia. Minua se vähän huolestuttaa.
Olen huomannut, että kirkon suuret sisäiset ristiriidat, muun muassa sukupuoli ja avioliittokysymykset, eivät ole niinkään sukupuolikeskustelua kuin sukupolvikokemusten välistä keskustelua. En vähättele seksuaalisuuden tai avioliittokysymysten haasteita enkä sukupuoleen liittyviä yhdenvertaisuuskysymyksiä. Sen sijaan yritän hahmottaa, miksi nämä asiat ovat pinnalla juuri nyt.
Kirkon sisäinen keskustelu vaikuttaa ääripäiden keskustelulta, ja mitä pidempi tuo ääri on ja mitä kovemmin itse huutaa, sitä heikommin kuulee toista.
Keskustelusta on tullut taistelutanner, jossa eri mieltä olevat yritetään voittaa ja nujertaa.
Näyttää siltä, että keskustelussa on kyse keskenään hyvin erilaisten kirkkokuvien välisestä kommunikoinnista.
Siinä vaiheessa, kun siirryn eläkkeelle, sitä kirkkoa, johon aikanaan tulin, ei enää ole olemassa.
Kun tarpeeksi suuri määrä saman sukupolven edustajia toimii tai ajattelee samalla tavalla, voidaan puhua sukupolvikokemuksesta tai ajankuvasta – siitä huolimatta, että ihmiset ovat aina ensisijaisesti muuta kuin sukupolvensa edustajia.
Ihminen voi kuulua kokemuksellisesti ja näkemyksellisesti eri sukupolveen kuin hän biologisen ikänsä perusteella kuuluisi. Osittain kyse on siitä, millaisessa Suomessa on kasvanut. Osittain kyse on itse valitusta identiteetistä – siitä, mihin sukupolveen ihminen haluaa itsensä liitettävän.
Jaan kirkon ihmiset kuuluviksi kolmeen eri sukupolveen.
55-vuotiaiden ja sitä vanhempien sukupolvi edustaa säilyttäjiä ja rakentajia. Tämä joukko, joka itse asiassa on kirkossa toimivista suurin, muodostuu monesta 1930–60-luvuilla syntyneiden sukupolvesta. Kirkon töissä vielä huomattava osa on 1950- ja 60-luvuilla syntyneitä. Luottamushenkilöistä tätä joukkoa edustaa vielä suurempi osuus.
Uudistajien sukupolven muodostavat tällä hetkellä 40–50-vuotiaat. Joukko on syntynyt 1960–70-luvuilla. He ovat nousemassa tai jo nousseet kirkon johto-, asiantuntija- ja esimiestehtäviin.
Nuorimmat, 25–40-vuotiaat, nimeän minun totuuteni -kirkoksi. He ovat 1980-luvulla syntyneitä ja turhautuneita. Tämä sukupolvi elää epävarman työtodellisuuden ja kirkosta irrallisten suomalaisten keskellä.
Säilyttäjät ja rakentajat eivät välttämättä hahmota, että kaikki eivät jaa yhtä myönteistä kirkkokäsitystä, vaan kirkon takaosassa käydään soraäänistä keskustelua.
Säilyttäjien ja rakentajien sukupolvi edustaa jälleenrakennuksen hengen Suomea. Nämä ihmiset ovat rakentaneet kirkosta sellaisen kuin se nyt on.
Säilyttäjät ja rakentajat ovat saaneet elää kasvavan kirkon aikaa. Suomen vaurastuessa vaurastuivat myös seurakunnat. Kirkon työntekijöiden joukko moninkertaistui. Seurakuntakoteja ja rakennuksia rakennettiin, hyväksyttiin naispappeus, perustettiin hiippakuntia, rakennettiin koulutusputkia ja väyliä edetä kirkollisella uralla. Organisaatiota laajennettiin, ilmeisesti ajatellen, että kasvu on jatkuvaa.
Tämä sukupolvi on todellinen kirkon ja sen rakenteiden rakentajien sukupolvi, jolle kirkko on itseään suurempi asia. Usko on saanut muotonsa kirkon rakentamisessa.
Tämä sukupolvi haluaa säilyttää sen kirkon, josta se on pitänyt huolta. Nopeat opilliset ja rakenteelliset muutokset ovat säilyttäjien ja rakentajien sukupolvelle vieraita. Tähän sukupolveen kuuluvat eivät välttämättä ole konservatiivisia muutoksen vastustajia, mutta heidän perspektiivinsä on pidempi.
Säilyttäjät ja rakentajat eivät välttämättä hahmota, että kaikki eivät jaa yhtä myönteistä kirkkokäsitystä, vaan kirkon takaosassa käydään soraäänistä keskustelua. Erään määritelmän mukaan tämän sukupolven ihmiset edustavat setä- ja tätikirkkoa, mennyttä maailmaa ja yhtenäiskulttuuria, jota ei enää ole – vaikka todellisuudessa sellainen vielä monessa paikassa onkin säilynyt.
Uudistajien sukupolvelle kirkko on projekti, joka on niin rakas, että sitä halutaan rakentaa jarruttajista ja säilyttäjistä huolimatta.
Uudistajat ovat 1960- ja 70-luvuilla syntyneitä. Heidän merkityksensä kirkon tehtävissä kasvaa, kun säilyttäjät ja rakentajat jäävät eläkkeelle.
Tämä sukupolvi on edellistä sukupolvea määrätietoisempi ja vaativampi. Kirkkoon, erityisesti sen rakenteisiin, halutaan nopeita muutoksia. Edellisen sukupolven rakentama kirkko koetaan byrokraattiseksi ja hallinnollisesti raskaaksi.
Uudistajat haluavat tehdä päätöksenteosta jouhevampaa. Tämä joukko jaksaa istua loputtomissa kokouksissa, mutta ei turhaan. Ajatus etenee suunnilleen niin, että kun on uudistettu ensin rakenteet, on helpompaa tehdä uusia avauksia teologiaan ja kirkkolakiin.
Uudistajillekin kirkko on itseään suurempi projekti. Projekti, joka on niin rakas, että sitä halutaan rakentaa jarruttajista ja säilyttäjistä huolimatta. Uudistajien sukupolvi on tyytyväinen, kun kirkon työstä saa palkkaa, pystyy maksamaan asuntolainansa, lastensa harrastukset ja elämään keskiluokkaisen turvallista elämää. Kirkkoa voi uudistaa sen verran, ettei oma elämä muutu.
Tämä sukupolvi on tahtomattaan nykyisen kirkon saattojoukko.
Kirkkoa ei varsinaisesti uhkaa mikään: olemme vakavaraisia ja osa toimivaa yhteiskuntaa. Juuri tämä ärsyttää 1980-luvulla syntyneiden sukupolvea.
Minun totuuteni -kirkko ja turhautuneiden sukupolvi on vihainen ja pettynyt. Kaupungistunut sukupolvi ei näe sukupolvien ja alueiden eroja. Heille kaikki muut edustavat taantumusta ja viholliskuvaa tai romanttista suomimaisemaa.
Tämä sukupolvi tuntuu tarvitsevan polarisaatiota ja viholliskuvia. Oikeasti se kaipaa merkitystä. 1980-luvun lapset syntyivät hyvinvointiyhteiskunnan kulta-aikaan, jolloin Suomi tuli valmiiksi.
Minun totuuteni -kirkon ja turhautuneiden sukupolvella ei ole enää yhtä yhteistä sukupolvikokemusta. Aiempien sukupolvien kokema kasvu ja kehitys eivät ole enää tämän sukupolven tavoitteita. Yhteinen päämäärä ei ole tavoiteltava kirkossa tai yhtään missään. Omasta minästä on tullut suurin tavoite.
Turhautuneiden sukupolvi tuli kirkkoon töihin ja vastuunkantajiksi, mutta kirkko ei enää kasva. Tämä sukupolvi ei edes välttämättä halua kasvattaa kirkkoa. Kirkko ei ole enää tavoite itsessään. Se on enemmän itsensä toteuttamisen väylä. Ei uskota enää niin kuin kirkko opettaa, vaan kirkosta halutaan luoda oma kuva, johon uskotaan ja jonka puolesta toimitaan. Omia kirkkoprojekteja ja teologian alalajeja riittää.
Kirkkoa ei varsinaisesti uhkaa mikään: olemme vakavaraisia ja osa toimivaa yhteiskuntaa. Juuri tämä ärsyttää 1980-luvulla syntyneiden sukupolvea. Tällaiseen kirkkoon ei synny intohimoista suhdetta, tällaisessa kirkossa toimiminen koetaan merkityksettömäksi.
Iso osa 80-lukulaisista on henkisesti erillään kirkosta. He kantavat sisällään perinnettä, perhehistoriaa tai maan tapaa, mutta kipuilevat sen kanssa, mitä kirkko opettaa. Kirkon ykseys näyttäytyy vieraana ja negatiivisena.
Aikanaan tämä 1980-luvulla syntyneiden sukupolvi on kirkon johdossa. On kiinnostavaa nähdä, haluaako tämä sukupolvi silloin rakentaa yhteistä kirkkoa vai hajottaa sitä.
Jos monikko muuttuu vain yksiköiden summaksi, se ei ole enää monikko. Ei ehkä kirkko, vain yksilöiden toiveita siitä.
Me eri-ikäiset kirkon ihmiset katselemme kirkkoa eri sukupolvikokemuksista käsin. Kun puhumme kirkosta, puhumme ehkä eri asiasta, vaikka käytämme samoja termejä ja käsitteitä.
Katselen kirkkoa työntekijänä ja seurakunnan jäsenenä. Kirkko ei liene koskaan ollut yhtä mieltä juuri mistään, vaikka siihen on aina pyritty. Kirkon ei tarvitse nytkään olla yhtenäinen samanmielisten joukko. Menetämme kuitenkin jotain hyvin keskeistä, jos menetämme kyvyn keskustella vaikeistakin asioista.
Ensi vuoden seurakuntavaalien teema on ”minun kirkkoni”. Se tuntuu sopivan tähän aikaan paremmin kuin hyvin. Silti toivoisin, että myös ”meidän kirkkomme” olisi totta. Jos monikko muuttuu vain yksiköiden summaksi, se ei ole enää monikko. Ei ehkä kirkko, vain yksilöiden toiveita siitä.
Kirjoittaja on 45-vuotias Helsingin Malmin seurakunnan kirkkoherra, joka kuuluu uudistajien sukupolveen.
Kuva: Matti Pirhonen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.