Jos ihmisellä on mahdollisuus ja rohkeutta elää oman näköistään elämää, hän pystyy kuoleman hetkellä olemaan kiitollinen. Sen sijaan elämätön elämä, jossa kaikki ratkaisut on tehty vain muiden ehdoilla ja muiden vaatimuksesta, aiheuttaa kuoleman hetkellä usein katkeruutta. Tämän havainnon on tehnyt sairaalapappi Virpi Sipola, jolla on takanaan jo kymmenen vuotta kuolevien saattohoitoa Terhokodissa Helsingissä.
Kuolema on Sipolalle mysteeri, jota ei voi läpikotaisin selittää. Siinä on aina jotakin pyhää. Saattaja ja rinnalla kulkija on kuolemaa odottavalle korvaamattoman arvokas, mutta viimeisen kynnyksen yli jokainen astuu itse, yksin.
Ehdottoman rakkauden nälkä
Kun ihminen on saanut saattohoitopäätöksen ja hän tietää pian kuolevansa, nousevat hänelle mieleen Sipolan kokemuksen mukaan keskeisinä kysymykset siitä, rakastaako minua kukaan juuri tällaisena kuin olen, ja ketä minä olen saanut elämäni varrella rakastaa. Kelpaanko minä?
Jos ihminen on jäänyt varhaisessa lapsuudessaan vaille ehdotonta rakkautta, hän usein janoaa koko elämänsä nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista. Elämän viimeisinä päivinäkään ei ole myöhäistä saada korvaavaa kokemusta.
– Kun saattohoitokodin henkilökunta katsoo ihmistä rakastavin ja hyväksyvin silmin ja viestii ihmiselle välittämistä ja arvostusta, hän voi saada rauhan rakkauden nälkäänsä ennen kuolemaa. Onnellista tietysti on, jos hyväksyvän katseen saa omaiselta tai ystävältä. Viimeisten päivien merkitystä ei voi liikaa korostaa.
Laulutaidoton kirkkoherra kasvatti sielunhoitajaksi
Virpi Sipola opiskeli alun perin sairaanhoitajaksi ja diakonissaksi Oulussa. Opintojen lomassa hän työskenteli synnyinpaikkakuntansa Pattijoen kanttorina.
– Minun onneni oli, että kirkkoherra Tapio Hiltunen ei ollut laulumiehiä. Pääsin siis hänen mukanaan kirkollisten toimitusten lisäksi myös sairaaloihin ja surukoteihin, Sipola kertoo.
Seuratessaan kokeneen miehen tapaa kohdata ahdistuneita ja surevia, Sipola oppi paljon sielunhoidosta ja sai henkilökohtaisen kipinän sielunhoitotyöhön.
– Tapio ja hänen vaimonsa ovat edelleen ystäviäni.
Diakonissasta papiksi
Valmistumisensa jälkeen Sipola teki diakoniatyötä Malmin seurakunnassa kolme vuotta ja toimi vuoden perheneuvojana Raahessa. Sitten hän siirtyi vuorotyöhön sairaanhoitajaksi muistisairaiden parissa. Työn ohessa hän opiskeli teologiaa.
Valmistuttuaan papiksi Sipola pääsi heti puoliaikaisesti Terhokodin palvelukseen. Toisen puolen työajastaan hän toimi Paavalin seurakunnan seurakuntapappina. Helsingin seurakuntayhtymän vakituiseen virkaan Terhokodin sairaalapapiksi hänet kutsuttiin vuonna 2008.
”Saattohoidossa ei tehdä lähetystyötä”
– Terhokoti on seurakuntani, jota palvelen. Siihen kuuluu ihmisiä vaihdellen myös eri kirkkokunnista ja eri uskonnoistakin. Tehtäväni on keskustella, kuunnella ja käydä läpi ihmisen kanssa niitä asioita, mistä he itse haluavat jutella. Tässä seurakunnassa ei tehdä lähetystyötä, vaan kaikessa edetään täysin kuolevien ehdoilla.
Saattohoitokodissa kuolevan luokse pääsevät vain ne ihmiset, joita kuoleva itse haluaa tavata.
– Tässä työssä on erityisen tärkeää luottaa siihen, että pelastus ei ole ihmisten käsissä vaan Jumalan teko. Ihmisten välisessä kohtaamisessa Jumala on aina läsnä, vaikkei häntä mainittaisikaan. Omasta vakaumuksestani kerron vain, jos potilas siitä kysyy.
Sipola toivoo, että hänen tapansa tehdä työtä kertoisi armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta, joka ei pakota.
Ehtoollispöydässä perille päässeiden kanssa
Hengellistä tyrkyttämistä saattohoidossa ei siis hyväksytä. Silti esimerkiksi rukous ja ehtoollinen ovat tärkeitä saattohoidon välineitä.
– Ehtoollisessa on läsnä kaikki: eletty elämä, syntien anteeksiantaminen ja -saaminen, Jumala ja tuonpuoleisuus. Ehtoollispöydässä ollaan yhdessä jo perille päässeiden kanssa. Siinä ihminen voi kokea, että iankaikkisuudessa minua jo odotetaan ja ollaan vastassa.
Rukouksessa Jumalalle voidaan jättää kaikki kipeät asiat ja häntä voidaan myös kiittää. Häneltä voidaan pyytää varjelusta ja voimaa sureville omaisille.
Monilla on tarve myös tehdä tiliä elämänsä kanssa. Rohkea ihminen tarkastelee tekojaan myös kriittisesti. Tällöin synnintunnustus ja synninpäästö nousevat merkittävään rooliin. Tilinpäätökseen kuuluu olennaisena osana sovinnon teko oman Jumalansa, läheisten ja itsensä kanssa.
Moni ihminen, jolle Jumala on vain etäinen muisto lapsuudesta, lähestyy Jumalaa uudelleen kuolemaa odottaessaan. Tällöin on tärkeää, että joku – esimerkiksi sairaalapappi – tuo ihmiselle viestin: olet Jumalalle rakas, arvokas ja kelpaava.
Saattohoitopäätös pitää tehdä ajoissa
Saattohoito on Sipolan kokemuksen mukaan pitkälti puhetta peloista ja pelkojen hälventämistä. Ihmiset pelkäävät kipua, kuoleman hetkeä tai kuoleman jälkeistä. Peloista puhuminen ja niiden tutkiminen yhdessä toisen ihmisen kanssa usein auttaa jo itsessään.
Sipolan mukaan on tärkeää, että sekä päätös palliatiiviseen hoitoon siirtymisestä että päätös saattohoidosta tehdään riittävän ajoissa: heti kun on selvää, ettei parantavaa hoitoa ole enää saatavilla. Näin ihmiselle jää aikaa prosessoida elämäänsä ja hän ehtii muodostaa mielessään oman elämänsä tarinan sekä oman kuvansa kuolemasta. Ihminen ehtii löytää rauhan ja sovinnon.
”Hyväksyminen on aika vahva sana”
Sipola ajattelee, että kuoleman yhteydessä hyväksyminen on aika vahva sana. Hän pitää realistisempana tavoitteena sitä, että ihminen oppisi sietämään ajatusta omasta kuolemastaan ja suostuisi siihen vähitellen. Toki jotkut kykenevät kuolemansa myös hyväksymään.
Miksi-kysymyksiin on silti harvoin vastauksia. Saattohoitotyössä erityisen tärkeää onkin se, että ihminen pystyy olemaan rauhallisesti oma itsensä ja läsnä kuolevalle ilman vastauksia. Saattohoitajan on suostuttava avuttomuuteensa ja keinottomuuteensa.
Perheiden tukeminen on tärkeää
Kaikkialla Suomessa ihminen ei pääse saattohoitoon. Hän kuolee keskellä terveyskeskuksen vuodeosaston kiirettä ja hälinää.
– Sairaanhoito on tekemistä, mutta saattohoito on olemista. Saattohoitoa ei voida tehdä tehokkaasti. Siinä ihmiseltä on löydyttävä aikaa toiselle ihmiselle. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus arvokkaaseen, turvalliseen, rauhalliseen kuolemaan.
Sipola huomioi, että perheiden tukeminen on erityisen tärkeää sekä saattohoidon aikana että sen jälkeen. Perheet ovat kokeneet hyvänä esimerkiksi varta vasten järjestetyt suruleirit. Myös erilaiset vertaisryhmät niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin voivat tuoda apua ja lohtua toivottomuuteen.
Elämä jatkuu loppuun saakka
Saattohoidossa elämä jatkuu loppuun saakka. Pieniä, mukavia, merkittäviä asioita etsitään ja eletään todeksi mahdollisuuksien mukaan viime henkäykseen asti. Kuolevan yli ei kävellä, vaan hänet nähdään kokonaisena omana persoonanaan ja häntä kohdellaan kunnioittavasti.
Jos ihminen ei halua eikä pysty puhumaan menneestä elämästään ja tunteistaan kuoleman edessä, häntä ei siihen painosteta. Turvallisuuden tunteen lisääminen ja ahdistuksen hälventäminen ovat silti hoidon keskeisiä tavoitteita tällaisessakin tilanteessa.
– Jos ihminen ei halua keskustella ahdistuksestaan, puhun hänen kanssaan niistä asioista, jotka ovat tuottaneet hänelle elämässä iloa. Yleensä aina löytyy jotakin voimaannuttavia asioita ja ajatuksia, jotka helpottavat ihmisen oloa. Tärkeää on myös miettiä, millaisin keinoin ihminen on aikaisemmin selvinnyt elämän vaikeissa paikoissa, mikä häntä on silloin auttanut ja tukenut.
Kaikki eivät hyväksy kuolemaansa ja elämästä luopumista missään vaiheessa. Sipolan mielestä on tärkeää, että kuolevalla on lupa myös itsesääliin ja suruun.
– Kuolemasta ei saa tulla suoritus, joka pitää hoitaa tyylikkäästi.
Kaikkea kärsimystä ei voida poistaa
Kuolevien kanssa työskentelevä kohtaa myös sellaista kipua ja kärsimystä, jota ei voida poistaa. Kaikkeen fyysiseen kipuun ei ole lääkettä. Äärimmäisessä tapauksessa kuolevan tajunnan tasoa voidaan laskea kipuaistimusten häivyttämiseksi.
Kaikkea henkistä kärsimystäkään ei voida poistaa. Nuoren äidin tai isän voi olla mahdotonta hyväksyä, että heidän lapsensa jäävät orvoiksi eivätkä he itse saa nähdä lastensa kasvua. Mikään selitys ei poista sitä tosiasiaa, että elämä on epäoikeudenmukaista ja siihen sisältyy myös kohtuutonta kärsimystä.
Kärsimyksen ongelma ei ole kuitenkaan saanut Virpi Sipolaa epäilemään Jumalan olemassaoloa.
– Ääritilanteissa ihmisen taidot ovat mitättömät, niillä ei ole mitään tekoa. Kun kaikki keinot avun antamiseksi on käytetty, jäljelle ei jää muuta kuin Jumala. Jumalan käsiin jätän lopulta kaiken, vaikka en ymmärrä, miksi hän sallii suurta kärsimystä.
Sipolalle vahvimmat kuolemaa kuvaavat sanat ovat tällä hetkellä, kaikesta huolimatta, rauha ja lepo.
”Kantani eutanasiaan on avoin”
Virpi Sipola haluaa kysyä viimeiseen saakka, onko kärsivälle ihmiselle tarjota jotakin muuta apua kuin eutanasia. Täysin hän ei silti osaa eutanasiaa tuomitakaan.
– Itse olen miettinyt, onko minulla oikeus päättää elämästäni tai onko minulla oikeus vaatia, että joku toinen ottaa vastuun kuolemastani. Kenenkään ihmisen kuolema ei mielestäni ole vain hänen henkilökohtainen asiansa.
Toistaiseksi Sipola on kallellaan siihen suuntaan, että ahdistusta, kipua ja pelkoa pitää hoitaa aina ensisijaisesti muilla keinoin kuin aktiivisella kuolinavulla. Hänen kantansa eutanasiaan on silti avoin.
Hoitolinjauksiin hän kiinnittäisi erityistä huomiota.
– Kuolevaa hoidettaessa on koko ajan kysyttävä, onko tärkeämpää elämän pituus vai laatu. Jotkut hoitolinjaukset helpottavat potilaan oloa sillä hetkellä kun ne tehdään, mutta pitkittävät kuolemaa ja tekevät viimeisistä hetkistä tuskallisempia.
”Kaipaan juurevaa olemista”
Työ kuolevien rinnalla on muokannut Virpi Sipolaa. Hän ymmärtää entistä selvemmin, että elämää ja kuolemaa ei voi hallita eikä lopullisia vastauksia miksi -kysymyksiin ole. Joutavanpäiväiset saippuasarjat tai hömppäelokuvat eivät jaksa häntä kiinnostaa. Elämän ainutkertaisuus on korostunut.
– Kaipaan rehellistä ja juurevaa elämää, elämänmakuista olemista. Elämysten hankkiminen ei ole elämässä keskeistä. Haluan käyttää aikani elämiseen läheisteni kanssa, niin kauan kuin se on mahdollista.
Vastapainoa raskaalle työlle Sipola saa itseään ilahduttavista asioista: musiikista, teatterista, oopperasta, lenkistä metsässä, soittamisesta tai kupillisesta vahvaa kahvia tuoreen pullan kera. Erityisen tärkeä on oma 8-vuotias tytär.
– Kun istun tytön kanssa sängyllä vierekkäin ja luen hänelle kirjaa, olen onnellinen.
Ilmoita asiavirheestä