Idearikkaat uudistajat: Runoilija, kirjailija Anna-Mari Kaskinen, 59, Lohja ja OPKO:n pääsihteeri Jussi Miettinen, 51, Riihimäki
Turkulaisella Miettisten perheellä on ollut huomattava vaikutus suomalaiseen hengellisyyteen. Lastentarhanopettajaäidin ja maatalousbisneksessä työuransa tehneen isän esikoinen Anna-Mari Kaskinen on lukuisien suomalaisille rakkaiden virsien ja hengellisten laulujen sanoittaja. Kirkolliskokouksessa hän istuu jo neljättä kauttaan.
Kaskisen pikkuveli Jussi Miettinen tunnetaan Maata näkyvissä -festivaalista. Euroopan suurin kristillinen nuorten tapahtuma sai alkunsa muistoseuroista, jotka Jussi järjesti 17-vuotiaana kuolleen parhaan ystävänsä Timon muistolle yhdessä tämän siskon kanssa. Myöhemmin hän on johtanut ja kehittänyt herätyskristillistä nuorisotyötä muun muassa Kansanlähetyksessä, OPKO:ssa ja kansainvälisissä luottamustehtävissä.
{kuva_294a2f60-e04d-496f-b223-61af46cbd823}
Tavallinen suomalainen. Niin Jussi Miettinen kuvailee perheen suhdetta kirkkoon.
– Kävimme kirkossa jouluna ja joskus pääsiäisenä, hän sanoo, mutta Anna-Mari Kaskinen korjaa:
– Kyllä me ennen sinun syntymääsi käytiin useammin!
Kaskisen lapsuudessa perhe asui Turun tuomiokirkon kupeessa Uudenmaankadulla. Hän muistaa ihailleensa kirkonpenkissä turkulaisten naisten hienoja hattuja ja ihmetelleensä, miten pappi pääsee korkeaan saarnastuoliin.
– Ajattelin, että sen täytyy olla osoitus Jumalan yliluonnollisista kyvyistä.
Mummon taivaaseen muutto oli konkreettinen ja toisaalta huolestuttava ajatus.
Pikkuveljen syntymän jälkeen perhe muutti isompaan asuntoon Juhannuskukkulalle, kauemmas kantakaupungista ja jylhästä tuomiokirkosta. Vaikka kolmilapsinen perhe lähti messuun harvakseltaan, hengellisyys kuului kotiin luontevasti. Lapsille luettiin iltarukous ja äidin säestyksellä kotona veisattiin usein virsiä.
Äidin suvun kautta kotona vaikutti evankelinen liike. Äidinäiti oli lasten elämässä tärkeä hengellinen vaikuttaja, joka opetti rukouksia ja Siionin kanteleen lauluja.
– Mummo piti aina puheen kaikissa tilanteissa niin kauan kuin eli. Kun hän tuli käymään, jossain vaiheessa tuli aina lause, että tämä on varmaan se viimeinen kerta, pian minä olen taivaassa, Miettinen kertoo.
– Mummon taivaaseen muutto oli konkreettinen ja toisaalta huolestuttava ajatus, Kaskinen sanoo.
Isän suvun puolelta tulivat körttijuuret. Herättäjäjuhlilla perhe ei käynyt, mutta sukulaisten kautta myös herännäisyys tuli tutuksi.
{kuva_c9ffde8f-3e4b-4f61-9e3d-de5e68d0c634}
Kutsumuksen elämänmittaiselle uskon tielle Anna-Mari Kaskinen löysi Paraisten suomalaisen seurakunnan rippikoulussa.
– Olin pienestä asti uskonut Jumalaan, mutta rippikoulussa syntyi tietoinen ajatus, että haluan pistää elämäni likoon tämän asian puolesta. Se heijastui varmaan perheeseenkin.
– Kyllä. Ostit sen jälkeen minulle valkokantisen Raamatun: Uusi testamentti nykysuomeksi, Miettinen muistaa.
Kirkossa ei ollut sellaista toimenkuvaa, joka olisi vastannut sitä, mitä halusin tehdä.
Runoja Kaskinen alkoi kirjoittaa 16-vuotiaana ollessaan kaksi vuotta stipendiaattina Kanadassa. Kun hän myöhemmin opiskeluvuosinaan Helsingissä tapasi Pekka Simojoen, runoihin löytyivät sävelet. Vähitellen Lähetysseura alkoi tilata kaksikolta yhä suurempia töitä, ensin Afrikkalaisen gospelmessun, sitten Liekit-musikaalin ja Meidän messun.
– Se avasi väylän, että tällaistakin voi tehdä, mutta en osannut kuvitella vielä pitkään aikaan, että se voisi olla työni. Kirkossa ei ollut sellaista toimenkuvaa, joka olisi vastannut sitä, mitä halusin tehdä.
Jussi Miettiselle kutsumus oli selvä jo lapsena.
– Minulla ei koskaan ole ollut muuta vakavasti otettavaa ammattihaavetta kuin papin kutsumus.
– Ihanko totta! Et ole kertonut, Kaskinen yllättyy.
– Kyllä. Muistan kuinka kerran lauantaisaunan jälkeen sotkin punaisella jupiterilla mäkeä alas. Siellä pojat juttelivat siitä, mitä aikovat tehdä isona. Yläkerran Pasi katsoi minua ja sanoi, että susta ainakin tulee pappi. Mietin, että miten se voi sen tietää.
Järjestöjen työhön Miettinen päätyi vähän vahingossa Maata näkyvissä -festivaalin kautta. Kaskinen muistaa, kuinka hiljaisesta pikkuveljestä kasvoi festivaalin mukana päämäärätietoinen tekijä.
– Olimme perheeni kanssa ulkosuomalaistyössä Australiassa niinä vuosina, kun Maata näkyvissä alkoi todella kasvaa. Kun Jussi tuli käymään, ymmärsin, että hän on löytänyt elämässään ison kutsumuksen.
Kannattaa olla avoin ja luottaa ideaan ja intuitioon. Aina on mahdollisuus nähdä jotain uutta.
Kimmoke työhön, halu viedä hyvää sanomaa, yhdistää sisaruksia. Vaikka Anna-Mari Kaskisella ja Jussi Miettisellä on ollut tärkeä rooli kirkon uudistajina, heitä yhdistää myös se, ettei kumpikaan ole saanut toimeentuloaan kirkosta.
– Freelancerina toimiminen on mahdollistanut yhteistyön monien erilaisten tahojen kanssa, kirkollisen Lastenmaa-lehden päätoimittajana ja Vivamon Raamattukylän taiteellisena johtajana toimiva Kaskinen sanoo.
Mielikuvitus on ollut sisaruksille tärkeä voimavara. Sen he perivät äidiltään. Kaskinen muistaa, kuinka äiti kehotti lapsia asettumaan makuulle olohuoneen matolle, sulkemaan silmänsä ja kuvittelemaan, että he voivat matkustaa minne vain.
– Siitä syntyi oivallus, että kannattaa olla avoin ja luottaa ideaan ja intuitioon. Aina on mahdollisuus nähdä jotain uutta.
Yhteistyötä Kaskinen ja Miettinen tekevät tarvittaessa. Anna-Mari Kaskinen keksi esimerkiksi Maata näkyvissä -festivaaleille nimen, ja ensimmäiseen tapahtumaan hän kirjoitti yhdessä Pekka Simojoen kanssa samannimisen laulun.
Jos sisarukset riitelisivät jostain, se olisi vanhemmilta perityn Sauvon-mökin huolto. Suurten linjojen ihmisiltä saattavat joskus jäädä räystäät puhdistamatta.
– Ei puhuta siitä, Jussi Miettinen yrittää vedota nauraen ja kertoo kylmän hien puskevan jo pintaan.
Hiljattain hän löysi saunan kuistilta talveksi sinne unohtuneita vesiämpäreitä, jotka pakkanen oli halkaissut.
– Se ei ole suuri vahinko, jos se on korjattavissa rahalla, Kaskinen kuittaa nauraen.
Se on isältä opittu viisaus. Turhasta ei kannata murehtia.
Olemme pienestä asti kasvaneet siihen, että ihmiset voivat olla eri mieltä.
Isältään Kaskinen ja Miettinen oppivat myös halun rakentaa sovintoa. Niinpä ämpäreistä ei synny riitaa, eikä isommistakaan asioista, vaikka kaikesta sisarukset eivät ole samaa mieltä.
Viime aikoina ruustinna Anna-Mari Kaskinen on viihtynyt paremmin kokonaiskirkossa, Jussi Miettinen evankelisissa ja viidesläisissä järjestöissä. Toisinaan Kaskinen kysyy Miettisen mielipidettä vaikkapa johonkin kirkolliskokousta puhuttavaan ajankohtaiseen asiaan.
– Että mitäs siellä teillä ajatellaan tästä asiasta, Miettinen nauraa.
– Se on tosi hyödyllistä, ettei tarvitse olla kuulopuheiden varassa! Kaskinen sanoo.
Vanhempien erilaiset hengelliset taustat opettivat lapsille jo varhain, että kristityt ajattelevat monista kysymyksistä eri tavoin. Myöhemmin perheessä on vaikuttanut evankelisuuden ja herännäisyyden lisäksi Kansanlähetys, OPKO, Kansan Raamattuseuran Vivamo, Lähetysseura, Tuomasyhteisö ja Hiljaisuuden ystävät. Sisarukset ovat toimineet myös ekumeenisissa ja tunnustustenvälisissä yhteyksissä.
– Niissä yhteyksissä olen nähnyt, että kristityt ajattelevat ja tulkitsevat Raamattua eri tavalla. Vaikka ei kaikista asioista ajattelisi samalla tavalla, toista voi kunnioittaa, Jussi Miettinen sanoo ja isosisko jatkaa:
– Olemme pienestä asti kasvaneet siihen, että ihmiset voivat olla eri mieltä. Meille kaikille on tärkeää, että pysymme yhtenäisinä.
{kuva_47a52279-ecd1-4b86-a37c-bdb1db28fa95}
Identtiset kaksospapit: Paavalin seurakunnan kappalainen Juha Valkeapää, 58, Helsinki ja Vihdin seurakunnan kirkkoherra Pekka Valkeapää, 58, Vihti
Vihdin Taka-Siippoossa pellot kumpuilevat joen molemmin puolin. Peltojen keskellä kesää odottaa kaksikerroksinen mummonmökki. Sisällä tuvassa valkoisen pinnapenkin päällä istuu kaksi täsmälleen samankokoiseen mustaan papinpukuun pukeutunutta miestä.
Paavalin seurakunnan kappalainen Juha Valkeapää oli ehdottanut identtiselle kaksosveljelleen, Vihdin seurakunnan kirkkoherralle Pekka Valkeapäälle, että haastattelu tehtäisiin täällä Juhan perheen kesäasunnolla. Se olisi helpompaa Pekalle, jolla on takanaan kiireinen päivä.
‒ Sitä paitsi minulla on täällä tomaatin taimia kasvamassa, tulin ihan mielelläni katsomaan, miten lapsukaiseni pärjäävät, Juha Valkeapää sanoo ja osoittaa kädellään kohti lasikuistia.
Hän on ensimmäiseltä ammatiltaan puutarhuri. Tomaatin taimet voivat hyvin, mutta mansikan taimille meinasi käydä hullusti. Routa oli työntänyt ne ylös maasta.
Myös Pekka Valkeapäällä on täällä viljelyksiä, tuossa ihan lähellä tien toisella puolella.
Pekka ja Juha Valkeapää ovat seitsenlapsisen työläiskodin kasvatteja silloisen Saaren kunnan Kirjavalan kylästä. Isä kuului sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja johti kunnan sosiaalilautakuntaa. Äiti oli varttunut Jehovan todistaja -perheessä mutta liittynyt kirkkoon aikuisena. Maalaisliittolaisessa ympäristössä tämä kaikki oli vähän kummallista.
Olimme saarnamiehen kamarissa vierekkäin polvillamme sohvan ääressä.
Saaren seudun hengellistä ilmapiiriä leimasivat Uukuniemen herätys ja viidesläisyys. Kaksospojilla oli ystävänään maallikkosaarnaajan poika, joka oli toimelias taivaan asioissa. ”Miun isän kanssa voitte käyä keskustelemassa jos haluutta”, oli ystävä esittänyt.
Kun Juha ja Pekka Valkeapää olivat kuudentoista, ystävä tuli juhannuksen alla punaisella Helkamalla hakemaan kaksosia ripittäytymään. Pohjatöitä oli toki tehty jo aiemmin.
Juha polki omalla pyörällään, mutta juoksuharrastuksessa polvensa loukannut Pekka istui Helkaman tarakalla. Jyrkässä alamäessä Pekka lensi mukkelis makkelis ojanpientareelle. Ilmalento tulkittiin myöhemmin niin, että sielunvihollinen yritti estää poikia ripittäytymästä.
‒ Olimme saarnamiehen kamarissa vierekkäin polvillamme sohvan ääressä. Saarnamies kysyi, onko reppu nyt tyhjä. Sitten saimme synninpäästön, Pekka Valkeapää muistelee.
Herätyksen kaavaan kuului, että pahat teot piti yrittää hyvittää. Kilttien poikien oli vaikea keksiä parannuksenteon aihetta. Sitten he muistivat ison kaadetun katajan, jonka he olivat löytäneet naapurin metsästä. Veljekset olivat pihistäneet puun tehdäkseen siitä äidille pannunalusia.
”Ei se mittää haittaa, ohan meillä täällä näitä puita”, oli isäntä vastannut kahdelle kolttostaan tunnustavalle vakavalle silmäparille.
{kuva_9abf6ad7-fed2-4886-8eb9-486d38c1f17e}
Ensimmäiset seurapuheensa pojat pitivät seuraavana tapaninpäivänä Tarnalan koululla, jossa vietettiin Karjalan lähetysyhdistyksen idäntyön seuroja.
‒ Kyllä se jännitti ja pelotti. Siitä alkoivat meidän puhujan urat.
Lukion jälkeen Juha Valkeapää lähti opiskelemaan puutarhuriksi ja Pekka meni Kansanlähetyksen lähetyskorkeakouluun Ryttylään. Pian molemmat istuivat kuitenkin Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan luennoilla tähtäimessään papin ammatti.
Kun Kansanlähetys aloitti Helsingissä opiskelijatyön, Pekka Valkeapää oli pioneerina mukana yhdessä Pekka Huokunan, Timo Keskitalon, Pekka Saaraisen ja Niilo Räsäsen kanssa. Kasvava porukka oli muutaman vuoden ajan molempien veljesten hengellinen koti.
‒ Pidimme paljon puheita. Tiedekunnassa kuulemaansa sai pohtia ja soveltaa käytäntöön, Juha Valkeapää kertoo.
{kuva_77c50f38-bb97-4335-aecc-cf213969be3f}
Nyt miehet istuvat vierekkäin pinnapenkillä ja odottavat kesää. Silloin he kalastavat, viljelevät ja marjastavat yhdessä. Sitä ennen molemmat kirjoittavat kuitenkin monta saarnaa. Niitäkin he pohtivat usein yhdessä. Varsinkin jos täytyy saada aikaan tekstiä tiukkaan paikkaan, veljekset kuulevat mielellään toistensa mielipiteen.
Automatkoilla kotiseudulle Karjalaan he keskustelevat aina välillä kirkon käänteistä, omasta roolistaan muutosten keskellä ja hengellisistä poluistaan.
Tuon pöydän ääreen Pekka toi niitä pakolaismiehiä ja minä keitin heille teetä.
Opintojen loppuvaiheessa molemmat irrottautuivat viidennestä herätysliikkeestä. Heistä tuli kirkollisia pappeja. Juha Valkeapää on nykyisin kiinnostunut hiljaisuuden liikkeestä ja vetää retriittejä.
‒ Viidesläisyydestä on jäänyt vakavan hengellisyyden ja Jumalan kohtaamisen korostaminen, Pekka Valkeapää sanoo.
Hänen polkunsa on kulkenut kohti avautumista maailman hädälle, vaikka oikeastaan se alkoi jo Kansanlähetyksessä lähetystyön korostamisesta. Vihdin seurakunta perusti vuonna 2015 leirikeskukseensa vastaanottokeskuksen. Mikään muu seurakunta Suomessa ei Pekka Valkeapään mukaan mennyt näin pitkälle pakolaisten auttamisessa.
‒ Tuon pöydän ääreen Pekka toi niitä pakolaismiehiä ja minä keitin heille teetä, Juha Valkeapää sanoo.
Veljekset katsovat toisiaan hymyillen. Haastattelun päätyttyä he kävelevät papinpuvuissaan peräkkäin kohti joen rantaa. Miettivät varmaan, milloin pääsevät taas kalaan.
{kuva_38c34718-46f8-42fa-9bfe-d8bd77d0727e}
Hallintoa rakastavat notaarisisarukset: Pilvi Keravuori, 43, Espoon tuomiokapitulin notaari ja Aappo Laitinen, 40, Helsingin tuomiokapitulin notaari
Kun Helsingin tuomiokapitulin notaari syntyi, Espoon tuomiokapitulin notaari oli tuohduksissaan.
– Jos se on poika, heitän sen ojaan, hän sanoi.
Silloin, 1970-luvun lopussa, Aappo Laitinen ei tosin ollut Pilvi Keravuorelle (s. Laitinen) vielä virkaveli, vaan pelkästään pikkuveli. Ja loppujen lopuksi hän oli niin suloinen ja kiva, että sisko luopui hankkeesta.
Pilvi Keravuori ja Aappo Laitinen kasvoivat Kauniaisissa. Kumpikin tykkäsi koulussa uskonnosta ja historiasta. Molemmat lähtivät opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan, vaikka eivät ihan tienneet, mitä haluaisivat tehdä työkseen.
{kuva_fbd855f1-2521-486b-bcc2-39a19968a803}
Keravuori viihtyi nuoresta saakka hallintohommissa: ensin seurakunnan luottamushenkilönä ja seurakuntasihteerin sijaisena, myöhemmin yliopistohallinnossa.
– Jo silloin ajattelin, että haluaisin olla kirkossa töissä. Kirkossa ei kuitenkaan ole hirveästi hallinnollisia töitä, joissa voisi samalla olla pappi.
Sellainen tehtävä löytyi 2000-luvun alussa. Helsingin hiippakuntaa oltiin jakamassa kahtia, ja kapitulissa täytettiin toinen notaarin virka. Saadessaan sen Pilvi Keravuori sitoutui siirtymään syntymäisillään olevaan hiippakuntaan. Sillä ei ollut vielä piispaa eikä edes varmuutta siitä, että tuomiokapituli sijoittuisi Espooseen.
Työssään 16 vuotta viihtynyt Keravuori on tällä hetkellä kirkon virkaiältään vanhin notaari.
Aappo Laitinen valmistui teologian maisteriksi muutama vuosi siskonsa jälkeen. Hän teki töitä yliopistossa suunnittelijana ja teologisen tiedekunnan hallintopäällikkönä. Sitten Laitinen opiskeli teologian tohtoriksi ja oikeustieteen maisteriksi ja työskenteli palvelussuhdeasiantuntijana Vantaan seurakuntayhtymässä.
Tämän vuoden helmikuussa hän aloitti notaarina Helsingin tuomiokapitulissa.
Sisarusten on helppo nähdä, mikä heitä veti kirkon töihin. Pilvi Keravuoren ja Aappo Laitisen äiti on Marjatta Laitinen, joka työskenteli ennen eläkkeelle jäämistään Espoon tuomiorovastina. Sisarusten isä Arto Laitinen oli Kauniaisten kirkkoherra ja lääninrovasti.
{kuva_8e5c70dc-b2ed-4ef8-887e-2d94c6ca0508}
Perheessä seurakunta oli yhteisö ja kirkko puheenaihe. Ammatinvalinta oli kuitenkin lasten oma asia.
– Minulle ei tullut missään vaiheessa kapinaa kirkkoa vastaan. Lapsena meitä kuljetettiin mukana ripareilla, ja koin aina, että seurakunta on turvallinen ympäristö, Aappo Laitinen sanoo.
Kirkon lisäksi lapsuudenkodista periytyi kiinnostus hallintoon.
– Meillä kotona oli myönteinen hallintokuva, Pilvi Keravuori naurahtaa.
– Pohjavire on ollut, että hallintoa tarvitaan, ja jotta asiat sujuvat, pitää olla rakenteet.
Laitiset hoitivat kirkon hallintoa 2000-luvun alkupuolella oikein urakalla, kun Espoon tuomiokapitulin istuntoihin osallistui kolme saman perheen jäsentä. Marjatta Laitinen oli paikalla tuomiorovastina, Arto Laitinen pappisasessorina ja Pilvi Keravuori notaarin asemassa sihteerinä.
– Ajauduimme sinne kukin eri teitä, sillä eri tahot valitsivat meidät. Tapasimme noin kerran kuussa niissä kokouksissa. Ajattelin, että hoidetaan hommat, Keravuori sanoo ja kiistää asetelman olleen kiusallinen.
Laitinen muistuttaa, että hallinto ei ole itsetarkoituksellista show’n pyörittämistä.
– Hallinto on olemassa, jotta ydintehtävä voidaan hoitaa hyvin. Teki kirkossa sitten hallintotyötä tai kiinteistöhommia, olisi hyvä muistaa, mitä varten kirkko on olemassa.
{kuva_897b9f18-f2cb-4c8a-bf86-8a1809cbdc50}
Kun Helsingin notaarin virka tuli hakuun loppuvuodesta, Laitinen kysyi Keravuorelta, kannattaako tehtävää hakea.
Sisko oli jo ehtinyt ajatella, että virka saattaisi kiinnostaa veljeä.
– Mutta en sitä mitenkään mainostanut, Keravuori sanoo.
– Et mainostanut, Laitinen vahvistaa.
– Mutta en yllättynytkään, kun kysyit sitä, sisko jatkaa.
– Ajattelin sitten, että mikä jottei, veli toteaa.
Nyt Aappo Laitinen tutustuu notaarin työtehtäviin. Helsingissä, kuten muissakin hiippakunnissa, notaari toimii tuomiokapitulin istunnon sihteerinä ja esittelijänä. Lisäksi hän hoitaa pappien viranhoitomääräyksiä, neuvoo seurakuntia henkilöstöhallinnossa, osallistuu viestintään ja arkistoi.
Joudun kuuntelemaan paljon huolta tulevaisuudesta.
Sisarusten toimenkuvat eivät ole identtiset. Keravuori on tiiviisti mukana Espoon hiippakunnan pappien rekrytoinnissa. Hengellistä työtä hän tekee papiksi ja diakonian virkaan vihittävien retriiteissä.
Etelän hiippakunnissa papeille on pitkään ollut tarjolla niukasti töitä. Usein notaarin on pitänyt myydä virkaan haluaville ei-oota.
– Joudun kuuntelemaan paljon huolta tulevaisuudesta, sillä kyse on aina ihmisten elämänvalinnoista ja kutsumuksesta. Voin vain yrittää tukea heitä työnhaussa ja vaikuttaa siihen, että he saavat mahdollisuuksia esittäytyä ja päästä haastatteluihin, Keravuori sanoo ja huomauttaa, että kirkko tarvitsee koko ajan uusia pappeja.
Meillä kotona oli myönteinen hallintokuva.
Sisarukset viihtyvät notaareina, koska työssä yhdistyvät hallinto ja hengellinen elämänpiiri. Molemmat on vihitty papiksi jo yli kymmenen vuotta sitten.
– Hyvä puoli työssä on, että hallinto on ongelmanratkaisua, ja se on kiinnostavaa. Lisäksi olen luonteeltani järjestelmällinen, Pilvi Keravuori toteaa.
– En tiedä, olenko yhtä järjestelmällinen kuin Pilvi, koska Pilvi on aivan äärimmäisen järjestelmällinen, Aappo Laitinen jatkaa.
– Mutta olen minäkin kyllä jämpti ja tykkään, että asiat hoidetaan niin kuin pitää. Kyllä se meitä yhdistää.
Keravuoren ja Laitisen perheet asuvat Espoossa. Keravuorella on mies ja kymmenenvuotias poika, Laitisella vaimo sekä viisi- ja yksivuotiaat pojat.
Sisarukset pitävät yhteyttä useita kertoja viikossa. Monesti puheenaiheena on kirkko.
– En osaa edes erotella, että olisi kirkkojutut ja jotkut muut jutut tai pyhä ja arki. Se on kaikki elämää, Pilvi Keravuori sanoo.
– Olen kristitty ja kirkon aktiivinen jäsen, joten kirkko kiinnostaa minua ja on läsnä perheeni elämässä. Kirkon työ ei ole minulle vain työtä, Aappo Laitinen toteaa.
Kuvat: Jani Laukkanen, Jukka Granström ja sisarusten kotialbumit
Juttua on korjattu 8.5. poistamalla väite siitä, että Valkeapäät olisivat kirkon ainoat identtiset kaksospapit.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä