Sata vuotta sitten käynnistyi sisällissota, jossa suomalaiset asettuivat toisiaan vastaan verisin seurauksin. Suomen senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä käydyissä taisteluissa ja niiden jälkeisissä olosuhteissa kuoli kaikkiaan noin 37 000 henkeä.
Kansallisarkiston ylläpitämän Sotasurmat-tilaston mukaan heistä 9 400 kuoli varsinaisissa sotatapahtumissa. Kaikki osapuolet sortuivat sotatoimien ulkopuolella raakuuksiin ja terroriin, joiden aiheuttamaa traumaa kannettiin pitkään.
Sodan aikana rintamalinjan kummallakin puolella pyrittiin kuljettamaan kaatuneet kotiin haudattaviksi, mikäli se vain oli mahdollista.
– Punaisten keskuudessa organisaatio ei ehtinyt kehittyä kovinkaan pitkälle, ja sodan loppua kohden tilanne vaikeutui entisestään. Valkoisten puolella sen sijaan organisaatio ja ohjeistukset tarkentuivat yleishyökkäyksen alettua, ja valtaosa valkoisista haudattiin kotiseudulleen, kertoo tutkija Anna Huhtala Tampereen yliopistosta.
Hautajaispuheissa painotettiin uhrauksia pyhän asian puolesta
Sekä valkoisten että punaisten puolella järjestettiin kaatuneille näyttäviä sankarihautajaisia. Valokuvissa nähdään, että niihin kuuluivat muun muassa torvisoittokunta, omaa aatetta symboloivat liput sekä kunniakuja ja kunnialaukaukset. Kummallakin puolella tavoitteena oli myös perustaa veljeshautoja ja pystyttää muistomerkki.
– Sodan johdon kannalta sankarihautajaiset olivat oivallinen tilaisuus muistuttaa taistelun tärkeydestä ja uhrin velvoittavasta luonteesta. Valkoisten sankarihautajaisissa pidetyissä puheissa kaatuneiden katsottiin uhranneen itsensä isänmaan vapauden puolesta. Myös ajatus Jumalan tehtävän täyttämisestä sisältyi moniin puheisiin ja lehdissä julkaistuihin kuolinilmoituksiin.
Punaisten sankarihautajaispuheissa taas kaatuneiden kuvattiin uhranneen itsensä köyhälistön, vapauden ja aatteen puolesta. Jumalaa, uskontoa tai kristinuskon ajatusta jälleennäkemisestä ei mainittu virallisissa muistokirjoituksissa, mutta usein käytettiin sanaa ”pyhä” aatteeseen viitaten. Joidenkin punaisten kuolinilmoituksissa tosin saattoi olla myös uskonnollisia tekstejä.
”Luokkataistelussa kritiikki kohdistui kirkkoon, ei kristinuskoon”
Monissa kaupungeissa punaisten sankarihautausmaat sijoitettiin kirkkomaan ulkopuolelle, kun taas pienemmillä paikkakunnilla heidät yleensä haudattiin kirkkomaahan. Hautajaisissa ei välttämättä ollut läsnä pappia. Kuitenkin erityisesti pienillä paikkakunnilla ruumiin siunaus näyttää olleen käytäntönä omaisten toiveesta.
Kirkolliset hautajaisperinteet koettiin tärkeiksi myös punaisella puolella. Huhtalan mukaan omaisille haluttiin suoda mahdollisuus pyytää ruumiinsiunausta, mutta pappien rooli itse sankarihautajaistilaisuudessa oli yleensä vähäinen.
– Minusta on erityisen mielenkiintoista, miten joissakin punaisten kuolinilmoituksissa usko ja aate esiintyvät rinnakkain. Työväenliikkeessä olikin jo ennen sotaa ajateltu, että sosialismi itse asiassa toteutti käskyä lähimmäisenrakkaudesta. Kirkon taas katsottiin hylänneen kristinuskon todellisen sanoman. Luokkataistelussa kritiikki kohdistui kirkkoon, ei kristinuskoon, Huhtala huomauttaa.
Kirkko oli asettunut sisällissodassa selvästi valkoiselle puolelle. Jälkikäteen katsottuna käsitys punaisten uskonnonvastaisuudesta liittyi pikemminkin viholliskuvien luomiseen ja aikakauden vastakkainasettelun kärjistämiseen.
Suhtautumisessaan uskontoon kansanvaltuuskunta korosti uskonnonvapauslakia ja oikeutta erota kirkosta. Etenkin työväestön keskuudessa eli vahvana ajatus siitä, että sosialismin kautta toteutettaisiin kristinuskoon sisältyviä periaatteita yhteiskunnassa.
Sigfrid Sirenius rakensi siltoja ja hoiti sieluja molemmilla puolilla
Uskonto kuitenkin jakoi sodan johtoa ja omaisia. Martti Ajo toteaa viime vuonna tarkastetussa teologian väitöskirjassaan, että papiston keskuudessa piispoja myöten oli erimielisyyttä siitä, missä määrin kirkon oli soveliasta osallistua politiikkaan sen hetkisessä kärjistyneessä ja herkässä yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kehitystä seurattiin lopulta vaitonaisina, vaikka katastrofin lähestyminen oli jo selkeästi nähtävissä.
Teologian tohtori, sittemmin Setlementtiliikkeen perustanut Sigfrid Sirenius (1877–1961) pyrki merkittävällä tavalla kuromaan umpeen sisällissodan aiheuttamia haavoja. Hän yritti myös saada vankileireillä viruneet punavangit parempiin olosuhteisiin ja muun muassa Kotimaahan kirjoittamissaan artikkeleissa hän pyrki tasoittamaan ristiriitoja.
Ajon mukaan Sirenius myös siunasi joukkohaudoista kaivettuja punavankeja kirkkomaahan ja teki sielunhoitotyötä punavankien omaisten parissa. Hän pyrki toimimaan sillanrakentajana myös siten, että siunasi hautaan punaisen terrorin uhreina menehtyneitä Kuusankosken paperitehtaan virkamiehiä ja johtajia.
”Tappion myötä punaisten sankarihaudat jopa kaivettiin auki”
Suurimmat ja ratkaisevat taistelut käytiin Tampereella ja sen lähialueilla. Järkyttävissä aikakauden valokuvissa näkyy erityisesti punaisten ruumiita lojumassa kaduilla hevosten raatojen kanssa.
Ilmeisesti ruumiita jätettiin näkyville tarkoituksella pelotteeksi ja vainajat korjattiin pois vasta sitten, kun säiden lämmettyä oli pakko. Varsinaiseen menetyksen ja surun avoimeen läpikäymiseen oli pitkään mahdollisuus lähinnä vain voittajien puolella olleilla.
– Punaisten vainajia ei yleensä edes luovutettu omaisille, ja tappion myötä punaisten sankarihaudat jopa kaivettiin auki ja ruumiit siirrettiin joukkohautoihin. Samalla hauta- ja teloituspaikkojen muisteleminen kiellettiin vuosikymmeniksi, Anna Huhtala kertoo.
Hävinneiden puolella omaisten suru jäi pienen piirin tietoon. Muistoa saatettiin kuitenkin vaalia salassa. Esimerkiksi Hausjärveltä löytyneelle punaisten metsähaudalle joku toi kukkia 70 vuotta. Haudassa oli neljän nuoren miehen jäänteet, ja todennäköisesti paikalliset tiesivät hyvin, ketkä sinne oli haudattu.
Ahvenistolla olivat omaiset vuonna 1923 kustantaneet suurelle joukkohaudalle muistomerkin, joka kuitenkin kirkkovaltuuston aloitteesta hävitettiin. Monista haudoista vainajat siirrettiin hautausmaille toisen maailmansodan jälkeen. Sen myötä oli mahdollisuus muistaa menetettyjä punaisia avoimemmin.
Tänä päivänä on kulunut aikaa sisällissodan murheellisista tapahtumista niin paljon, että sotaan liittyvä yleisinhimillinen puoli ja kärsimykset ovat tulleet keskiöön. Sisällissotaa ja siihen liittyviä muistoja ei enää käytetä poliittisten kiistojen välineenä.
Kuvat: Vapriikin kuva-arkisto. Punakaartin hautajaiskulkue Tampereella ja suojeluskuntaosasto matkalla sankarihautajaisiin Teiskossa. Kuvia voi selata painamalla valkoisista nuolista.
Lue myös:
Pohjoisen papit vetosivat kirjeellä punavankien puolesta: ”Säästettäköön ihmishenget”
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä