Suomenkielinen runous pääsee kunnolla vauhtiin vasta 1800-luvulla, väittää moni kirjallisuushistorian katsaus. Paitsi että eipä pääsekään.
Runous on ottanut tukevia askelia jo sitä ennen. Ne askeleet kirjallisuudentutkija Eeva-Liisa Bastman pääsi näkemään väitöskirjassaan, jota hän puolusti kesäkuun alussa. Bastman tutki kahta 1700-luvulla syntynyttä suomenkielistä pietististä virsikokoelmaa, Halullisten sieluin hengellisiä lauluja ja Orimattilasta peräisin olevaa käsinkirjoitettua kokoelmaa.
Väitöstutkimus oli tekijälleen ahaa-elämys.
– Oivalsin, että tämä on sitä runoutta, joka ei näy, kun lukee kirjallisuushistoriaa.
Eeva-Liisa Bastmanin tutkimissa virsissä on sekä käännöslyriikkaa että itse kirjoitettuja tekstejä. Käännösten juuret kulkevat nykyisen Ruotsin kautta Saksan pietisteihin, jotka kirjoittivat virsiään jo 1600-luvulla.
Orimattilan virsikokoelman kirjoittajista ei ole tarkkaa tietoa, vaikkakin seudun pietisteistä tunnetaankin muutamia avainhenkilöitä. Anders Achreniuksen ja Bengt Jakob Ignatiuksen toimittama Halullisten sieluin hengelliset laulut on täysin anonyymi. Se oli ajan kirjallisuudelle tyypillistä.
– Tekijyys ei ollut sellainen juttu kuin nykyään: kuka tahansa saattoi julkaista kenen tahansa tekstejä, Bastman taustoittaa.
Runoilijoiden joukossa on ollut naisiakin. 1700-luvun puolella naiset kirjoittivat yksittäisiä tekstejä, mutta kokonaisesta tuotannosta ei voi puhua.
– 1800-luvulta tiedetään useita virsiä julkaisseita naisia, kuten Eeva Takala ja Helena Tuomaantytär Lindbom, joka julkaisi kokonaisen virsikokoelman, vaikka olikin lukutaidoton.
Kenestä tahansa saattoi tulla virsirunoilija
Pietistejä pänni yleisesti se, että kirkosta oli tullut liiaksi osa Ruotsin valtakunnan maailmanjärjestystä. Seurakuntalaisten odotettiin käyvän ehtoollisella mutta sydämenuskoa ja mystiikkaa ei välttämättä pidetty esillä. Eeva-Liisa Bastmanin tutkimat virretkin osoittavat, että pietistit etsivät syvempää ja sisäisempää uskonnäkyä.
Joukko jakaantui radikaalimpaan, kirkosta irtautuvaan suuntaan, sekä toisiin, jotka halusivat uudistaa kirkkoa sisältä päin.
– Pietismissä oli erilaisia painotuksia, mutta Suomessa vallitsi maltillinen sävy, Bastman sanoo.
Mullistavaa 1700-luvun lopun pietismissä oli, ettei se rajautunut vain teologisesti oppineiden tai varakkaiden ihmisten pariin.
– Arkkiveisut oli tarkoitettu tavalliselle kansalle, ei papistolle, Bastman muistuttaa.
Yksilöstä tuli uudella tavalla oman uskonnollisen elämänsä toimija.
– Uskonnonharjoittaminen demokratisoitui yleisestikin. Erityisesti pietistisissä liikkeissä kuka tahansa saattoi nousta merkittävään asemaan: puhujaksi, sielunhoitajaksi tai vaikka virsirunoilijaksi.
Ihmisten ristiriitatilanteet esillä virsissä
Vanhat pietistiset virret ovat hyvin puheenomaista lyriikkaa. Keskeinen puheen muoto ovat huudahduksin ja imperatiivein höystetty herätyspuhe: oi herätkää! Kehotusten ja kannustusten lisäksi Eeva-Liisa Bastman löysi virsistä myös syvää psykologista silmää.
– Toinen puhetyyppi on, että ihminen puhuu itselleen. Virsissä nähdään ihminen olentona, joka pystyy tarkastelemaan omaa elämäänsä. Virsissä kuvataan hienosti ihmisen ristiriitatilanteita, joissa tietää, mikä on oikein, mutta jokin hankaa vastaan. Se on hyvin tunnistettavaa.
Jotkut virret on kirjoitettu ihmisen ja Jeesuksen dialogiksi. Se oli tavallista myös muissa hartausteksteissä. Bastman vertaa tätä puheen tapaa Raamatun Laulujen lauluun.
Kun ihminen puhuu Jumalalleen, virsiin virittyy nöyrtymisen ja oman pienuuden tunnistamisen sävy.
– Nöyryys ajaa ihmistä etsimään Jumalaa oikealla tavalla. Jumalaa ei lähestytä henkseleitä paukutellen, Bastman kuvaa.
Hänen mukaansa virsissä esiintyy usein tuhlaajapojan hahmo, joka kiteyttää ihmisnäkemyksen: kaikkensa menettänyt kääntyy ja palaa kotiin.
Hajuaisti liittyy syntiin, tunto keskeinen morsiusmystiikassa
Virsitekstit pyrkivät vaikuttamaan veisaajansa tunteisiin. Siinä rytmi ja runomitta olivat keskeisessä roolissa. Virret nappasivat rytminsä melodioista. Kun musiikkimaku vaihtui, vaihtui myös virsien runomitta. Bastmanin tutkimalla ajanjaksolla virsiin tuli jopa tanssillista poljentoa. Se herätti paikoin epäluuloakin.
Tunteet ovat virsissä korostuneessa asemassa. Huudahdukset alleviivaavat tunnetilaa.
– Tunteita nimetään, kuten suru, ilo, hekuma tai viha. Joskus tunne on niin pakahduttava, että edes lauseet eivät rakennu kieliopillisesti oikein, Bastman kertoo.
Tunteiden lisäksi aistit nousevat jatkuvasti pintaan.
– Esimerkiksi hajuaisti on tärkeässä osassa, puhutaan siitä, miten synnin mätä löyhkää. Tuntoaisti ja kosketus ovat yleisiä morsiusmystiikassa.
Visuaaliset aistimukset ovat korostuneesti esillä Kristuksen kärsimystä kuvaavissa passiovirsissä. Niissä puhutaan jatkuvasti siitä, kuinka katsotaan ristin kärsijää.
Virsilyyrikoilla oli paljon sanottavaa: erityisesti Halullisten sieluin hengellisissä lauluissa on pitkiä säkeistörakenteita.
– Se kertoo siitä, että suomen kieli runouden kielenä oli päässyt jo pitkälle. Aiemmin ei ole nähty, että virret ovat osa kirjallisuutta. Yksi tavoitteeni onkin laajentaa kuvaa varhaisesta suomalaisesta runoudesta, Eeva-Liisa Bastman sanoo.
Herätysliikkeillä oli Bastmanin mielestä merkittävä rooli kansan kirjallistumisessa. Ne toivat kirjakulttuuriin uusia malleja, kuten henkilökohtaisen virsilyriikan ja syvän psykologisen näkemyksen.
– Kirkko edellytti lähinnä tiettyjen tekstien lukutaitoa ja ehkä oman nimen kirjoittamista. Omatoimista lukemista ei edellytetty, kun taas pietistisissä liikkeissä siihen kannustettiin, Bastman toteaa.
Pietistiset liikkeet myös kannustivat jäseniään kirjoittamaan.
– Omien elämänvaiheiden kirjaaminen oli tärkeää. Sillä on ollut arvoa, miten ihminen on löytänyt uskon.
***
Eeva-Liisa Bastmanin väitöskirja Poetiikka ja pietismi 1700- ja 1800-luvun suomalaisessa virsirunoudessa tarkastettiin Helsingin yliopistossa 9.6.
Kuva: Esko Jämsä
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.